lauantai 7. heinäkuuta 2007

The Power of Babel


John H. McWhorter (2003) The Power of Babel. Harper Perennial, New York, NY, USA.

Raamatussa on tarina hankkeesta, jossa kansat alkoivat yksissä tuumin rakentaa tornia, mutta Jumala suuttui, hajoitti tornin sekä yksimielisyyden ja yksikielisyyden. Suomenkielisen Wikipedian mukaan Baabelin torni tulee joko heprean kielen sanasta Bābhel, joka tarkoittaa sekaannusta tai assyrialais-babylonialaisesta sanasta bāb-ili, jumalan ovi. Babel englannin kielessä tarkoittaa eri äänten sekamelskaa. John McWhorter kuvailee kirjassaan The Power of Babel tapoja ja syitä, miksi kielet muuttuvat. Alaotsikko A Natural History of Language herättää odotuksia systemaattisesta työstä.

Jos aikojen alussa oli vain yksi kieli, niin nyt se on hajonnut jo 6,000 kieleksi - arvio hieman vaihtelee sen mukaan, miten kieli määritellään. Periaatteessa ei ole väärää tapaa käyttää äidinkieltä. Samaan kieleen kuuluvien murteiden yhdenmukaistaminen on kielen pakottamista, mutta yhteisen kirjakielen kannalta pakottaminen on hyvä asia. Sivussa tietenkin katoaa arvokasta monimuotoisuutta. McWhorter puljaa ongelman kanssa aikansa ja toteaa, että periaatteessa on vain murteita, joista jotkin ovat saaneet hieman arvostetumman aseman. Hän ei mene laukomaan, että kieli on murre, jolla on armeija, vaikka olisi voinut. Kielet ovat siis jakautuneet lukuisiksi murteiksi, ja tämä on osoitus Baabelin voimasta. Tämä voima perustuu muutamaan mekanismiin: ääntämys muuntuu (lat. femina --> ransk. femme), kielioppi muuntuu (lat. feminae --> ransk. femmes), sanat kuluvat käytössä (terrible inflation), sanat liimautuvat yhdeksi (an eke name --> a nickname) ja sanojen merkitys muuttuu. McWhorter ei kummemmin pureudu näihin, mutta ripottelee esimerkkejä pitkin kirjaa.

Ihmiset ja kansat liikkuvat, käyvät kauppaa ja saavat vaikutteita. Alueita vallataan, hallintoa keskitetään. Alkuperäiskielet hiipuvat. Vieraat vaikutteet tuottavat uusia murteita (ja armeijoiden myötä kieliä) ja uudistavat sanastoa ja kielioppia näiden viiden mekanismin avulla. Hawaijille muuttaneiden useista maista kotoisin olevien siirtolaisten keskuuteen kehittyi pidgin. Englanti on valloitettu monessa aallossa, ja jokainen on jättänyt jälkensä kieleen ja sen morfologia on hioutunut sangen suoraviivaiseksi. Kroatian ja serbian vaellus nykyisille sijoilleen on dokumentoitunut matkan varrelle murteisiin.

Hyvin harvoin kieliä herää henkiin. Heprean virkistyminen eläväksi kieleksi Israelin perustamisen jälkeen on ehkä niitä harvoja tapauksia. Latinaa puhutaan vain Vatikaanissa. Yli puolet maailman väestöstä asuu nyt kaupungeissa, ja kaupunkikulttuuri yhdenmukaistaa paitsi kulttuuria myös kieliä. Työn perässä muuttavat saattavat vielä ylläpitää omaa kieltään tai murrettaan, mutta kaupungissa syntyneet lapset eivät ehkä jaksa ylläpitää vanhempiensa äidinkieltä. Viimeistään heidän lapsensa vieraantuvat isovanhempien kielestä. Katovat kielet eivät edusta välttämättä erityisen menestyvää osaa paikallisesta yhteiskunnasta, ja työnsaanti edellyttää mukautumista. Täten kielitieteilijät ovat huolissaan edessä olevasta tuhosta: valtaosa maailman kielistä tulee katoamaan seuraavan sukupolven aikana. Kuolemassa olevat kielet ovat ylipäätään enää varjo entisestään. Monet vivahteet ja merkittävä osa ilmaisuvoimaa kuolee puhuvan yhteisön vähetessä. Kielen opiskelu on raskasta ja - jos kielelle ei ole mitään käyttöä - tavallaan turhaa. McWhorter toteaakin, että kielten fiilistely on lähinnä länsimaisen kielitieteilijän etuoikeus ja toisaalta niiden tallentaminen velvollisuus.

Yksi ehkä hieman yllättävä pointti on, että esimerkiksi alkukantaisten paimentolaisheimojen kielet ovat tyypillisesti hyvin monimutkaisia. Esimerkiksi Amerikan intiaanien kielet poikkeavat indoeurooppalaisista kielistä niin paljon, että, jos niitä ei omaksu lapsena, niitä ei opi sujuvasti käyttämään koskaan. Kieltämättä tämä, jos mikä, herättää mielenkiintoa. McWhorter mainitsee, että Cree-intiaanien lapset ovat sinut kielensä kanssa vasta n. kymmenvuotiaina, kun englantia äidinkielenään puhuvat lapset laajentavat enää sanavarastoaan. Ei ole ihme, jos yhdysvaltalaiset käyttivät salaukseen toisen maailmansodan aikaan navajoa vailla pelkoa koodin murtamisesta.

Toinen mielenkiintoinen pointti on kirjoituksen vaikutus kieleen. Esimerkiksi sivulauseita pidetään kirjoitettamisen kieleen tuomina. Puhekieli niitä juuri viljele. Asiaa on voitu seurata, kun aiemmin vailla kirjallista muotoa olleet kielten kirjoitus on kehittynyt ja tekstiä on alettu koristella. Esimerkiksi somalia on kirjoitettu vasta vuodesta 1972.

Tutkimukset alkukielestä, jota ensimmäisen ihmisheimon otaksutaan käyttäneen aikojen alussa, McWhorter noteeraa mielenkiintoisina mutta toivottomina. Lopultakaan niistä ei voida sanoa varmasti mitään, koska kaikki data tulee mutkien takaa, ja vähäisetkin yhdenmukaisuudet voivat olla yhtä hyvin sattumaa. Baabelin voima on työstänyt kieliä pari sataa tuhatta vuotta. Minulle tulee kielten "hiertämisestä" mieleen Claude Debussyn sävellykset merestä ja pilvistä: teemat liikkuvat, sulautuvat ja muuttuvat.

The Power of Babel on hyvin kirjoitettu, vaikka McWhorter joissain kohdin sortuu nokkeliin vitseihin, jotka eivät ainakaan Atlantin tällä puolen jaksa edes hymyilyttää. Silti kirjoittaja osaa asiansa, ja tarjoaa lukuisia mielenkiintoisia esimerkkejä maailman kielistä - osin omakohtaisiin kokemuksiin nojaten. Tässä onkin ehkä kirjan suurin heikkous: punainen lanka peittyy esimerkkien vyörytykseen. Pitkien lukujen mittaan on vaikea pysyä kärryillä, mikä olikaan kaverin pointti. Esitettyä ei koota johtopäätöksiksi, eikä esimerkkien virta pysähdy. Kirjaa selatessa sieltä on vaikea löytää mitään. Näin muodoin alaotsikon herättämät odotukset systemaattisesta työstä jäivät katteettomiksi. Toki aihe on laaja käsiteltäväksi yhdessä kirjassa.

Jos pohjalla on kielitieteen perustiedot, kirja tarjoaa tuskin esimerkkien lisäksi mitään uutta. Muutoin kirja voi olla hauska joskin rönsyilevä johdanto.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti