perjantai 30. marraskuuta 2007

Medieval Warfare Source Book

David Nicolle (1995) Medieval Warfare Source Book : Warfare in Western Christendom. Brockhampton Press, London, UK.

David Nicolle on kirjoittanut lukuisia kirjoja keskiajan Euroopan ja Lähi-Idän sodankäynnistä. Monet näistä on julkaistu Ospreyn kustantamana. Medieval Warfare Source Book on kaksiosaisen teoksen ensimmäinen osa ja kattaa Euroopan sodankäynnin muodot kansainvaelluksista myöhäiskeskiajalle ja ruutiaseisiin. Toinen osa käsittelee samaa aikajaksoa, mutta keskittyy maantieteellisesti ristiretkien Lähi-Itään, Turkkiin ja Venäjään.

Nicolle jakaa kirjan käsittelemä aikajakson neljään kauteen: "barbaarien" valloitukset ja "barbaarivaltiot" (400-650), varhaiskeskiajan Eurooppa (650-1100), "täyskeskiaika" (1100-1275) ja myöhäiskeskiaika (1275-1400). Kunkin aikakauden esittely noudattaa samaa järjestystä: armeijoiden värväys, armeijoiden organisointi, strategia ja taktiikka, aseet ja haarniskat, linnoitukset, linnoituslaitteet ja merisodankäynti. Aikakautta käsittelevän luvun alkuun listataan keskeiset sotaretket, mutta lyhyitä kuvauksia on vaikea liittää laajempaa tapahtumien ketjuun, jos aikakauden historia ei ole tuoreessa muistissa. Kirja on lähdeteos, jossa kuvataan paikallisia tapoja ja eroja ja joka ei erityisesti tähtää irrallisten tietojen solmimiseen tai pitkien linjojen kuvaamiseen. Teksti on siinä mielessä kuivaa.

Vuosien mittaan kansainvaellusten aikaan Rooman oli vaikeampi saada miehiä (kansalaisia) asepalvelukseen, ja lopulta armeijat koostuivat germaanipalkkasotilaista. Alunperin germaanien sotajoukot koostuivat vapaista miehistä, mutta sitten entisen Rooman alueilla otettiin käyttöön roomalaisten hallinto ja tavat, jolloin ammattisotilaiden käyttö lisääntyi. Toki armeijan nostaminen tavallisesta kansasta oli edelleen tavallista, mutta osaaminen periytyi ja keskittyi sotilassuvuille, joista ajan mittaan tulee uutta aristokratiaa. Ratsuväkeä on erityisesti hunneilla ja Iberian niemimaan alueella, mutta valtaosa armeijoista toimii jalan ja soti keihäin. Esimerkiksi frankit käyttivät ratsuväkeä häiritsemiseen, takaa-ajoon ja ryöstelyyn, ei suoranaisiin hyökkäyksiin.

Varhaiskeskiajalla useat valtiot saivat muotonsa. Karolingien alueella sotapalveluksen laatu ja määrä oli sidottu läänityksen kokoon. Periaatteessa kaikilla vapailla ihmisillä oli edelleen asevelvollisuus, mutta heitä käytettiin lähinnä kaupunkien puolustuksessa. Ratsuväen merkitys korostuu, ja milites, ammattisotilas eliitti, nousi hallitsemaan sodankäyntiä ja - missä se sekoittui maa-aateliin - yhteiskuntaa. Itä-Euroopassa hunnien ratsujousimiehet säilyvät aselajina. Normannit unohtavat viikinkien perinteet onnistuvat valloittamaan muusta Euroopasta poikkeavan anglo-saksisen Englannin tehokkaalla, kärsivällisellä ja huolellisella sotakoneistollaan. Sen ytimessä oli panssaroitu miles, ritari, jonka sosiaalinen asema muuttuu maaomistuksen myötä 1000-luvun puolivälissä ja jota maatyöläinen päätoimisesti sitten ruokkii, mistä seurasi keskiön siirtyminen paikallistasolle. Nicolle käy läpi varhaiskeskiajan varusteita ja toteaa, että jalustin oli olemassa jo 700-luvulla, mutta ei ollut laajassa käytössä, ja että jalustimen asemaa on ylikorostettu (mm. Lynn White). Sodankäynti oli ryöstämistä ja tuhoamista; nälkä oli paras ase.

"Täyskeskiajalla" (the high middle ages) feodaalikuningas (esim. Ranskan) saattoi kutsua suuren armeijan koolle myöhään keväällä - sopimuksen sallimaksi ajaksi. Sotaretket keskittyivät vihollisen maiden ryöstelyyn ja puolustajan päävoimien välttelyyn. Suuria taisteluita oli vähän, kuten aikaisempina vuosinakin, mutta pieniä selkkauksia oli taajaan. Euroopan reuna-alueilla oli vähemmän ratsuväkeä kuin Länsi- ja Keski-Euroopassa, jossa haarniskoitu ritari muodosti armeijan eliitin.

Myöhäiskeskiajalla sotatoimi ammattimaistuu. Armeijoista tulee pysyviä, jolloin hallintoa voitiin tehostaa, strategiaa ja taktiikkaa monipuolistaa. Paikoin lojaaliudessaan horjuvien aatelisten sijaan esiin marssii palkkasotilas. Jalkajousen tehokkuus kasvaa, mikä muuttaa sodankäyntiä, haarniskointia ja taktiikkaa (toki englantilainen pitkäjousi oli tehokas ja kuuluisa). Edelleen kuitenkin pyrittiin tuhoamaan vastustajan taloudelliset edellytykset ja välttelemään taistelua.

Aikakausien kuvausten jälkeen Nicolle esittelee koko joukon lyhyitä johtajien elämäkertoja ja pitkän listan lähteitä. Erityisen mielenkiintoinen luku käsittelee sekalaisia sodankäynnin yksityiskohtia: "lakeja", sotasaalista, sotavankien kohtelua, vakoilua, lääketiedettä, huoltoa, heraldiikkaa, aseteollisuutta ja lopulta tuliaseita.

Kirjassa on kolmisensataa sivua ja valokuvia veistoksista, varusteista, maalauksista, reliefeistä ja raunioista on runsaasti. Nicolle tunnustaa varusteisiin tai sodankäyntiin liittyvät asiat, joita ei tunneta kovin hyvin. Hän myös kumoaa muutamia varusteisiin tai joukkoihin liittyviä myyttejä. Tyyli on hieman kuiva; se viljelee runsaasti uutta sanastoa eikä erityisemmin maalaile taustoja. Silti eri aikakausien strategioita ja taktiikoita koskevat luvut ovat hyvin mielenkiintoisia.