sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Ilmastonmuutos. Nyt.

Pasi Toiviainen, Ilmastonmuutos. Nyt. Muistiinpanoja maailmanlopusta. Otava, Keuruu, 2007.

Akvavitix, tuo gallialaisen pienen kylän viisas päällikkö, tapasi todeta: "jokainen päivä on uusi eilinen". Jokainen päivä todellakin muistuttaa edellistään siinä määrin, että ihminen rutinoituu arkeensa. Suuria muutoksia pidetään epätodennäköisinä, ja tulevaisuuden odotetaan jatkavan totuttua uomaa. Varmin tapa tehdä itsensä naurettavaksi on puhua ympäristöstä ja sen muutoksista. Toki kielteiset ennusteet kiusaavat arkikokemusta tämän tästä, mutta tuhoutuneet eläinlajit tai kutistuvat jäätiköt onneksi unohtuvat sangen pian - viimeistään sarjakuvasivulla. Tämä suojamekanismi toimii niin kauan, kunnes selkeä ja riittävän suuri ilmiö selittää yksittäiset häiriöt. Väistely loppuu, kerta heitolla maailma jäsentyy uudelleen, eikä paluuta autuaaseen henkiseen laiskuuteen enää ole. Tällainen ilmiö voi olla peak oil tai ilmastonmuutos. Molempien ilmiöiden kohdalla ollaan pahasti myöhässä, ja molemmat ovat muuttava ratkaisevasti tuttua ja turvallista arkikokemusta - hitaasti mutta varmasti.

Länsimainen kulttuuri sisältää kertomuksia vaikeuksista ja koettelemuksista, mutta kaikissa niissä vaikeudet voitetaan ja parissa sukupolvessa ongelmista toivutaan entistä uljaampaan loistoon. Länsimaissa ei osata käsitellä tarinoita, joissa jotain hajoaa pysyvästi tai joissa sukupolvesta toiseen vajotaan heikkenevän ympäristön ja niukkenevien resurssien vuoksi alemmaksi ja alemmaksi. Romahdushan ei ole mitenkään väistämätön, vaan määrätietoisin toimin ongelmia voidaan lieventää, tai ne voidaan välttää. Ihmisten keskuudessa ei vain vallitse yhteistä kuvaa maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Yhteiskuntamme on rakennettu kasvun imperatiivin varaan, ja niin nykykulutusta ei haluta vähentää, vaan sen ylläpitämiseksi etsitään vaihtoehtoja. Olemme tehtyjen investointien vankeja.

Pasi Toiviainen opiskeli arkkitehdiksi, mutta lopputyönsä johtopäätöksissä totesi, ettei nykyaika tarvitse uudisrakentamista. Hänestä tuli ympäristötoimittaja. Ilmastonmuutos. Nyt. on osin omaelämänkerrannallinen ja aika säälimätön kertomus kirjoittajan varttumisesta ympäristökysymyksien äärellä ja toisaalta edessämme olevasta mullituksesta. Sivujen mittaan kertojan ääni vaihtuu hieman koomisesti kuvatusta koheltajasta kovaksi ilmastoasiantuntijaksi. Hän tapaa maailman eturivin tutkijoita, ja tuntuu toimittavan pitkälle erikoistuneiden asiantuntijoiden välillä tietoa niin, että tutkijat itsekin ovat yllättyneitä. Loppua kohden Toiviainen lataa tekstiin yhä enemmän tutkimustuloksia, mittauksia ja niistä tehtäviä johtopäätöksiä. Kuva on tyly. Kaikki asiantuntijat, jotka ymmärtävät ilmastodataa, ovat korkeintaan varovaisen optimistisia.
Oma käsitykseni luonnon ja ihmiskunnan tulevaisuudesta ilmastonmuutoksen kourissa ei ole juuri muuttunut vuosituhannen vaihteen synkistä näyistäni. On päinvastoin ollut karmivaa seurata, kuinka maailman huippututkijat toisensa jälkeen ovat päätyneet pelottavan samanlaisiin ajatuksiin. Samoin lähes kaikki pahimmat aavistukseni vaikuttavat jo alkaneen käydä toteen.(s. 319)
Toiviainen esittelee Maailmanlopun anatomiaksi ristimänsä dokumentaarin käsikirjoituksen. Se on synkkä maalaus ilmaston lämpenemisestä ja yhteiskunnan ponnettomiksi jäävistä yrityksistä sopeutua siihen.

Toiviaisen teos on hyvin muotoiltu argumentti hyvin vaikeasta ja kohtalokkaasta asiasta. Kirjan omaelämänkerrannallisuus tuo kylmään aineistoon lämmintä väriä, mutta se välittää myös kirjoittajan epätoivon. Jotkut voivat epätoivolta suojautua, mutta data on lohdutonta, eikä siitä monenlaista tulkintaa voine tehdä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti