keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Venäjän historia

Heikki Kirkinen (toim.), Venäjän historia. Otava, Keuruu, 2004.

Venäjän historia on suomalaisten historioitsijoiden kirjoittama yleisesitys naapurimaan menneisyydestä. Kirja ilmestyi ensiksi nimellä Venäjän ja Neuvostoliiton historia vuonna 1986. Tähän kolmanteen painokseen on otettu mukaan Venäjän tapahtumat Neuvostoliiton sortumisen jälkeen.

Kirja kattaa pitkän aikavälin kivikaudesta 2000-luvulle. Heikki Kirkisen johdanto esihistoriaan ja Novgorodin vahvistumiseen on täynnä heimoja ja käänteitä, eikä tarinassa meinaa pysyä mukana. Laajan maa-alueen poikki liikutaan jokia pitkin, ja niiden varsille muodostuu kauppapaikkoja. Eino Kuujo kertoo, miten Moskova omaksui identiteettinsä kolmantena Roomana ja alkaa kiistansa Ruotsin kanssa 1500-luvulla. Jo tuolloin venäläinen eliitti koki maansa takapajuiseksi, ja lähetti nuoria opiskelemaan länteen. Talonpojat poljetaan maaorjiksi, millä on kauaskantoiset seuraukset.

Jussi T. Lappalainen kirjoittaa suurvallan alkuvuosista ja Pietari Suuren uudistuksista. Venäjästä kasvoi suurvalta. Se sai sataman Itämerelle Ruotsin kustannuksella, ja sen yläluokkaan pyrittiin tuomaan eurooppalainen ilme. Alpo Juntunen jatkaa suurvaltakauden kuvauksella. Katariina II yritti tuoda valistusoppeja Venäjälle, mutta projekti ei saanut tuulta alleen. Mutta taiteisiin ja tieteisiin tuli vaikutteita, ja monet eurooppalaiset arkkitehdit pääsivät toteuttamaan haaveitaan Pietarissa. Osmo Jussila kirjoittaa 1800-luvun keisareista ja poliittisesta valtapelistä, jolla Euroopan kehitystä pyrittiin pitämään aisoissa. Maaorjat vapautettiin, mutta hieno idea ei toiminut ihan toivotulla tavalla. Heillä ei ollut rahaa ostaa maata, eivätkä he päässeet kyläyhteisöstään irti. Pentti Luntinen jatkaa 1800-luvun lopusta. Venäjän keisarikunta oli jäämässä jälkeen teollistuvasta lännestä. Luonnonrikkauksia maalla oli yllin kyllin, mutta toiminta oli tehotonta ja hallinto korruptoitunutta. Keisarit pelkäsivät kaventaa itsevaltiuttaan, ja niin muutokset jäivät pinnallisiksi. Ensimmäinen maailman sota oli sitten käännekohta. Teknologia ja yhteiskunnallinen kehitys olivat ajaneet Venäjän ohi. Korjausliike oli voimakas.

Seppo Zetterberg ja Timo Vihavainen kuvaavat vallankumousta ja Neuvostoliiton kehitystä ennen toista maailman sotaa. Kuten vallankumouksissa tapaa käydä, osaava virkamiehistö ammutaan tai se pakenee ulkomaille. Sama palkka kaikista töistä johtaa siihen, että kaikki tähtäävät helppoihin hommiin. Idealismi ei tartu talonpoikiin, ja he viljelevät vain omiksi tarpeiksi, mistä seuraa nälänhätä. Seuraa myönnytyksiä ja kovia otteita. Stalin pelkää Saksan voimistumista ja teollistaa Neuvostoliiton väkivaltaisesti. Tuotantoa olisi voitu ehkä tehostaa muillakin tavoin, mutta ilman sitä Saksa olisi todennäköisesti jyrännyt puna-armeijan. Tuomo Polvinen kertaa lyhyesti itärintaman tapahtumat ja taustalla käydyt neuvottelut Euroopan tulevaisuudesta.

Kylmä sota on yksi 1900-luvun jälkipuoliskoa leimannut juonne. Sune Jungar esittelee johtajat Stalinin jälkeen, Hrustsovin, Breznevin ja Tsernenkon ja viimein Gorbatsovin. Venäjä jää jälkeen länsimaiden tuotannon kehittymisestä, ja kansainvälisessä kilpailussa se joutuu vähitellen luopumaan joistain kollektiivi-ihanteistaan. Jyrki Iivonen jatkaa Neuvostoliiton uudistumispyrkimyksistä, perestroikasta ja glasnostista. Järjestelmä ei kuitenkaan kestänyt muutoksia, ja se romahti. (Muistan lukeneeni kommentteja, että Saudi-Arabia pumppasi 1980-luvun puolessa välissä markkinoille niin paljon öljyä, että hinnan lasku aiheutti mittavan vajeen Neuvostoliiton kassassa.) Imperiumi purettiin kohtalaisen rauhanomaisesti, mutta sisäiset kriisit jatkuivat pitkään 1990-luvun lopulle.

Venäjän historia on yli 500-sivuinen, viljalti kuvitettu teos. Lähdeviitteitä ei ole käytetty kuin parissa, kiistanalaisessa kohdassa -- lähteitä on toki lueteltu kirjan lopussa. Asiatyyli ei juuri heilahtele kirjoittajien vaihtuessa. Noin puolet kirjasta kertoo vallankumouksesta ja sen jälkeisestä ajasta. Kylmän sodan käänteistä olisi toki mielellään lukenut enemmän. Venäjälle ei kehittynyt poliittisesti aktiivista keski- ja työläisluokkaa, ja maallikon näkökulmasta pitkään jatkuneet ja epäonnistuneet yritykset korjata talonpoikien asema aina 1600-luvulta eteenpäin kehittyivät lopulta vallankumoukseksi. Niin se käy.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti