Pushing Ice

Alastair Reynolds, Pushing Ice. Ace Books, New York, NY, 2006.

Alastair Reynolds on kirjoittanut Ilmestysten avaruus -oopperaa muutaman kirjan verran. Pushing Ice alkaa vuodesta 2057, kun komeetoilla kaivostoimintaa harjoittava Rockhopper saa käskyn seurata radaltaan poikennutta Saturnuksen kuuta, Janusta. Kuu paljastuu erikoiseksi avaruusalukseksi, jonka imussa Rockhopper ajautuu maassa sijaitsevan komentokeskuksen ulottumattomiin.

Ensimmäinen kolmannes kirjasta on mehevää hard science fictionia, kun Reynolds rakentaa ilmiöt ja henkilöhahmojen reaktiot uskottavan astrofysiikan varaan. Sitten vauhti kiihtyy ja panokset kasvavat, jolloin irtaudutaan paitsi maasta myös tunnetusta todellisuudesta. Kirja olisi voinut olla tiiviimpi, koska loppua kohden tapahtumat ja teksti alkaa olla väljää. Sci-fiä riittää silti helposti loppuun saakka.

Castles: Their Construction and History

Sidney Toy, Castles: Their Construction and History (1939). Dover Publications, New York, NY, USA, 1985.

Päästäkseen esittelemään keskiaikaisia linnoja Toy juoksee läpi muutaman muinaishistorian ja antiikin linnakkeen. Hän luettelee muurien paksuuden ja arvion rakennusvuodesta, mutta ei juuri muuta. Sama koskee keskiaikaisia linnoja, joista on tarjolla toki enemmän yksityiskohtia, mutta niistäkin Toy kertoo lähinnä mittasuhteita. Arkkitehtonisen kehityksen luotaaminen on ohutta. Linnojen rakentamisesta, suunnittelemisesta, poliittisesta, sosiaalisesta tai strategisesta merkityksestä ei juuri puhuta. Kirjassa on runsas kuvitus - mustavalkovalokuvia, pohjapiirroksia ja piirroksia, joista pisteet. Muutoin sisältö on harvinaisen tyhjää.

Rooman puolesta

Adrian Goldsworthy, Rooman puolesta: Sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. Alkuteoksesta In the Name of Rome. The Men Who Won the Empire (2003). Ajatus Kirjat, Jyväskylä, 2006.

Adrian Goldsworthy on kirjoittanut yli puolen tusinaa sotahistorioita Rooman valtakunnan ajalta. Rooman puolesta esittelee 15 menestynyttä roomalaista sotajohtajaa toisesta puunilaissodasta 200-luvulla eKr. aina Belisariuksen kampanjoihin 500-luvulla jKr. Kirja käsittelee merkittävissä määrin johtamista: miten entisajan kenraalit johtivat joukkojaan, miten he innostivat tai tunnistivat miestensä tuntoja. Lähteinä Goldsworthy käyttää pääasiassa klassisia lähteitä, Liviusta, Plutarhosta, Appianusta, Caesaria, Sallustinusta jne. mutta tarjoilee paikoin esim. arkeologien viimeaikaisia löytöjä taisteluihin liittyen.

Kirjan kattama pitkä ajanjakso luonnollisesti tuo esiin muutoksia. Toisen puunilaissodan aikaan roomalaiset taistelivat vielä suoraviivaisesti herooisessa hengessä, mutta toistuvat tappiot Hannibalia vastaan johtivat muutoksiin. Joukoista koulutettiin kurinalaisempia, taisteluihin ryhdyttiin vain suotuisissa olosuhteissa, ja joukkojen huoltoon kiinnitettiin erityistä huomiota. Sotajohtajat olivat periaatteessa amatöörejä; johtamiseen ei ollut akatemioita. Johtamiseen koulittiin käytännön kautta jo nuorena: eliitin jäsenet saivat virkoja hoitaakseen, ja uralla eteneminen (esim. senaatissa) edellytti myös sotajoukoissa palvelemista.

Sotaa johdettiin pääasiassa linjojen takaa. Silloin tällöin kenraalit heittäytyivät taisteluun mukaan, mutta yleensä tunnustettiin, ettei melskeestä käsin voinut hallita kokonaisuutta, jaella käskyjä ja siirrellä reservejä. Monet roomalaisista kenraaleista aloittivat kouluttamalla legioonansa marssittamalla niitä poikin samalla, kun kurinpitoa kiristettiin. Joissain tapauksissa pitkään kaupungeissa sijoitettuna olleilla joukoilla oli tapana ostaa kuormajuhdat kantamuksilleen ja kuljettaa (jalka)vaimoja legioonan mukana. Johtaja teki näistä mukavuuksista lopun. Hän marssi joukkojensa mukana ja palkitsi taistelussa onnistumisista ja urheudesta. Voittoisat sotaretket tekivät legioonistä uskollisia nimenomaan johtajaa kohtaan. Tätä alkoi tapahtua erityisesti sen jälkeen, kun legioonalaisuus ei enää edellyttänyt tiettyä varallisuustasoa, vaan värväys ulotettiin köyhiin yhteiskuntaluokkiin, joilla ei ollut peltoja viljeltävänä tai omaisuutta menetettävänä. Vähin erin legioonista muotoutui pysyvä ammattiarmeija.

Endeemiset sisällissodat uuvuttavat Rooman valtakunnan voimavarat. Legioonat Reinin ja Tonavan linnoituksilla 200-luvulla ovat enää murto-osa Caesarin tai Pompeiuksen vahvuudesta. Barbaarit käyttivät rappeutuvaa tilaa hyväkseen. Tosin legiooniin värvättiin rajaseudun germaaneja tai mutta niiden uskollisuus ei kohdistu suoraan Roomaan vaan paikallisiin magnaatteihin, kenraaleihin. Sotajoukot huomaavat voivansa nostaa tai kaataa keisareita, ja johtajien ja johdettavien suhde muuttuu. Niinpä Belisarius joutuu miestensä painostuksen alla taistelemaan epäedullisissa asemissa, katselemaan armeijansa holtitonta ryöstelyä ja taiteilemaan epäluotettavien yksiköiden kanssa.

Niinpä vuosien mittaan sodankäynnin luonne muuttuu. Taistelukentälle marssivat joukot pienevät, ja massiiviset taistelut vaihtuvat kahakointiin, ryöstelyyn ja piirityksiin. Nämä tunnusmerkit jatkuvat läpi keskiajan aina 1400-luvulle asti. Toisaalta hallitsijoiden (tai senaatin) kateus ansioitunutta kenraalia kohtaan ei oleellisesti muutu. Kolme kenraaleista (Sertorius, Pompeius, Caesar) murhataan, yksi saa tehdä itsemurhan (Corbulo), kahden kuolemaan liittyy myrkytyshuhuja (Scipio Aemilianus, Germanicus). Scipio Africanus syrjäytettiin politiikasta ja Belisariusta pidettiin vankina vallankaappaussyytösten nojalla.

Goldsworthy pystyy herättämään antiikin taistelut eloon usein sangen niukan aineiston pohjalta. Tuloksena on - ainakin maallikolle - mukaansatempaava johdanto roomalaiseen, esiteolliseen sodankäyntiin. Kirja houkuttelee palaamaan antiikin historian ääreen. Suomenkielisessä laitoksessa vilisee pieniä kirjoitusvirheitä siellä täällä, mutta muuten teksti on sujuvaa.

Super-Cannes

J. G. Ballard, Super-Cannes. Alkuteoksesta Super-Cannes (2000) suomentanut Hannu Tervaharju. Like, Helsinki, 2003.

Englantilainen tieteiskirjailija J. G. Ballard on ansainnut Collinsin sanakirjaan adjektiivin ballardiaaninen, joka tarkoittaa dystooppista nykyaikaa ja sen teknologisen, sosiologisen ja ympäristöllisen kehityksen psykologisia vaikutuksia. Täten määriteltynä kirja Super-Cannes on ballardiaaninen. Kirja tarkastelee Ranskan Rivieralle rakennettua ylimmille yritysjohtajille suunnattua asuinaluetta ja sen vaikutuksia ihmisiin.

Tarinaa kerrotaan noin viisikymppisen englantilaisen entisen lentäjän Paul Sinclairin kautta. Hän muuttaa alueelle nuoren lääkärivaimonsa kanssa, kun vaimo saa paikan lastenlääkärinä. Edellinen lastenlääkäri ampui kymmenen ihmistä ja lopulta itsensä. Sinclair poikkeaa joutilaisuudessaan täysin alueen työnarkomaaneista, ja jokin ampumisissa ei loksahda kohdalleen. Ballard tutkii, miten tavallisesta maailmasta ja tavallisista sairauksista eristäytyvä patriisiluokka irtautuu myös tavanomaisesta moraalista. Kyse ei ole enää väärin pysäköidyistä mersuista tai audeista, vaan väkivallasta psykopaattisena viihdemuotona.

Ballard on ehkä kokenut kirjailija, mutta kirjassa ei ole mitään taianomaista tenhoa. Henkilöt tuntuvat kylvävän johtolankoja miten sattuu, ja kohtaukset tuntuvat irrallisilta. Tarina kuitenkin kulkee, eivätkä henkilöhahmot yritä ylläpitää keskiluokkaista 1950-luvun televisio-ohjelmien kiiltokuvamaista käsitystä perheistä ja ihmisestä. Käännös on sujuva muutamaa anglismia ("ottaa suihku") lukuunottamatta. Mikä parasta, pilkkuvirheitä on poikkeuksellisen vähän. Kirja on ihan ok.

Plot & Structure

James Scott Bell, Plot & Structure: Techniques and exercises for crafting a plot that grips readers from start to finish. Writer's Digest Books, Cincinnati, Ohio, USA, 2004.

Amerikkalaisten kirjoittamisoppaiden päämäärä on opettaa temput, joilla kirjan saa julkaistua ja lukijan koukutettua. Nämä erotetaan yleensä kaupalliseksi kirjallisuudeksi tai viihdekirjallisuudeksi erotuksena todellisesta kirjallisuudesta. Yhtä kaikki, James Scott Bell jatkaa tätä viihdelinjaa kirjassaan, joka käsittelee pääasiassa kirjan juonta ja rakennetta. Bell muotoilee kirjainlyhenteitä ja numeroituja vaiheita kirjoittamisprosessin naulaamiseksi. Kirjassa on jopa yksinkertainen pyramidi kuvaamassa käsitehierarkiaa. Kirjoittajalla on ajatuksena jonkinlainen menetelmän tuotteistaminen, koska hän nimeää tämän pyramidin itsensä mukaan.

Juonen ja rakenteen perusajatus on sama kuin Kressillä, McKeellä ja monella muulla. McKeen käsitteistö - jos se on edes alun perin hänen - vilahtelee sivuilla, vaikka Bell ei viittaa häneen nimellä. Juonessa keskeistä on konflikti, ja rakenteen tulisi kiristää jännitettä loppua kohti. Samaan aikaan konfliktien kiristyessä henkilöhahmojen kohdalla tapahtuu mahdollisia muutoksia - kasvua tai regressiota.

Bell käyttää lyhyitä esimerkkejä Kootzilta, Crichtonilta ja ennen kaikkea omista kirjoistaan. Tapoihin kuuluu myös käyttää elokuvia esimerkkeinä. Implikoitu tavoite on siis tuottaa mahdollisimman myyvää viihdettä. Se ei ole huono tavoite, jos haluaa tienata leipänsä kirjoittamalla kirjoja.

Kirjan taitto on häiritsevä. Lyhyiden, yhden virkkeen kappaleiden ensimmäinen rivi on sisennetty, mikä tekee sivuista levottomia. Otsikoiden hakasulut ovat kiusallisia. Kirjan parasta antia ovat Bellin tarjoamat neuvot itse kirjoittamisen organisoimiseksi ja muiden kirjailijoiden analysoimiseksi. Liitteisiin tiivistetyt pointit kertovat oleellisen.