tiistai 28. huhtikuuta 2009

Amerikan Tabloidi

James Ellroy, Amerikan Tabloidi. Englanninkielisestä alkuteoksesta American Tabloid (1995) suomentanut Juha Ahokas. Like, Keuruu, 2008.

James Ellroy on yhdysvaltalainen kirjailija, joka tunnetaan kovaotteisista tarinoistaan. Hänen kuvaamansa maailmat ovat lohduttomia, korruptoituneita, eikä niissä ole kirkasotsaisia sankareita. Amerikan Tabloidi sijoittuu 1950-60 -lukujen Yhdysvaltoihin, missä FBI, CIA, mafia, Jimmy Hoffa ja Kennedyn veljekset tuskailevat toistensa ja Fidel Castron edesottamuksia.

Ellroyn tarina kertoo kolmesta miehestä, jotka ovat eri virastojen ja organisaatioiden palveluksessa samanaikaisesti vakoillen eri osapuolia milloin kenenkin laskuun. Kirja huipentuu Dallasiin 1963 pitkän ja monivaiheisen juonittelun ja sähläämisen seurauksena. Miehet juovat, käyttävät huumeita ja haalivat rahaa keinoja kaihtamatta. Tarina etenee liukkaasti. Osa kirjan luvuista on kirjeenvaihtoa, transkiptoituja salakuuntelunauhoja tai puhelinkeskusteluja, mutta pääosa on dialogia ja toimintaa.

torstai 16. huhtikuuta 2009

20 Master Plots

Ronald B. Tobias, 20 Master Plots and how to build them. Writer's Digest Books, Cincinnati, OH, USA, 2003.

Ronald B. Tobias toimii Montana State yliopiston media- ja teatteritaiteen professorina. Hän on kirjoittanut novelleja, tietokirjoja ja televisiodokumenttien käsikirjoituksia. 20 Master Plots lähtee liikkeelle kaikenlaisista tarinoista, saduista ja vitseistä, ja hakee niille yhteisiä ominaisuuksia.

Tuskin ketään yllättää, että pohjalta löytyy kolme osaa tai näytöstä: alku, keskikohta ja loppu. Tobias esittää kahdeksan juonta (plot) ohjaavaa periaatetta, joita : juonen rakentaminen jännitteen (tension) ympärille, jännitteen perustuminen vastustukseen (opposition), jännitteen kasvaminen vastuksen voimistuessa (kolmessa näytöksessä), muutoksen keskeinen osa tarinassa, kerrotut tapahtumat ovat merkittäviä (keskittyminen olennaiseen), ratkaisujen ja käänteiden upottaminen tarinaan, onnettaren väistyminen (taide ei jäljittele todellisuutta), ja kliimaksi kiinnittäminen keskeiseen henkilöhahmoon. Näitä voi toki rikkoa, mutta olisi hyvä osata ne ensin. Muussa tapauksessa on Tobiaksen mukaan riski päätyä ajelehtimaan. Kirjoittajan pitäisi myös päättää, onko tarina juoni- vai henkilövetoinen. Juonivetoisessa (plot driven) tarinassa henkilöt ovat paikalla vain juonta kuljettaakseen. Agatha Christien dekkareissa ei henkilöillä ole sinänsä merkitystä. Henkilövetoisissa (character driven) tarinoissa keskiössä ovat tietenkin henkilöt ja heissä tapahtumien synnyttämä sisäinen muutos.

Sitten Tobias käy läpi 20 perusjuonta, joita meidän aikakautemme tarinat noudattelevat (quest, adventure, pursuit, rescue, escape, revenge, the riddle, rivalry, underdog, temptation, metamorphosis, transformation, maturation, love, forbidden love, sacrifice, discovery, wretched excess, ascension, descension). Hän tähdentää pariin otteeseen, että lista ei ole tyhjentävä mutta kohtuu kattava. Joitain vanhoja juonikuvioita ei enää juuri käytetä. Esimerkkejä kaivetaan kirjallisuudesta, mutta usein tuodaan näytille Hollywoodin tarinoita ja tarinankerrontaa.

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Assassin's Apprentice

Robin Hobb, Assassin's Apprentice. Book One of The Farseer Trilogy (1995). Harper Voyager, London, UK, 2007.

On olemassa fantasiaa, ja sitten on amerikkalaista fantasiaa. Koska fantasiamaailmoissa viuhuvat taikavoimat, en tiedä, onko mielekästä puhua fantasiamaailman uskottavuudesta. Usein fantasiamaailmat ovat esiteollisia, siis maapallon historian teollisuutta edeltäneitä maailmoja ja kulttuureita muistuttavia. Silloin ihmiselämän kaikki alueet ovat jollain tavalla säätyjen, kiltojen, uskontojen, normien tai tapojen hallinnoimaa. Amerikkalainen fantasia tapaa kuvata fantasiamaailmat uudisraivaajaihanteiden valossa: ihminen on vapaa valitsemaan ammattinsa, kylä on lähes autonominen hallinnollinen yksikkö, ja kaikki vallankäyttö on puuttumista ihmisten elämään ja sellaisenaan tuomittavaa. Koska kyseessä on kuitenkin fantasia, jossa pitää olla kuninkaita, kuninkaan vallankäyttö on hyväksyttyä - ainakin niin kauan kuin kuningas toimii kansansa parhaaksi. Yhteiskuntajärjestyksessä ei lähtökohtaisesti ole siis mitään väärin, eikä modernin elämän hyveitä poljeta amerikkalaisen fantasian kuvaamassa esiteollisessa yhteiskunnassakaan. Pahuus on sitten kyseenalaista vallankäyttöä: sortoa, mielivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, jotka olivat arkipäivää esiteollisessa yhteiskunnassa. Amerikkalaisessa fantasiassa ne ovat tarinoiden paha.

Hobbin kirja on amerikkalaista fantasiaa. Kansan ja kuninkaan välissä on epäselvä, mahdollisesti "aatelisista" koostuva ohut hallinto. Kuningas on manageri, joka haluaa tehdä työnsä hyvin ja palvella kansan tarpeita. Hän voisi olla jossain muussakin ammatissa, mutta on nyt sattunut päätymään kuninkaaksi ja ylhäiseksi. Sama yksilön vapaus ulottuu ravintoketjussa alemmaksi. Ihmiset päätyvät opettelemaan ammatteja hieman kuin yhteishaussa. Perhe, klaani, suku tai naapurit eivät pyri hallitsemaan naimattoman nuoren naisen seksuaalisuutta mitenkään, vaan hän saa seurustella ilman esiliinaa moderniin tapaan. Uskonto ei näyttele minkäänlaista osaa koko kirjassa. Kaikkia lukijoita hieman viallinen maailma ei haittaa -tarina kertoo kuitenkin ihmisistä- mutta minua tuoksukynttilät, teehuoneet, "cottage industries" -käsityöläisyys ja modernit käsitykset kiusasivat. Paikka kaikkinensa vaikutti enemmän Yhdysvaltain Mainen rannikolta kuin fantasiamaailmalta.

Hobbin kerronta on kuitenkin sujuvaa, ja tarina kulkee. Päähenkilö Fitz, hallitsijasuvun äpärä ja salamurhaajan oppipoika, kertoo tarinaansa ensimmäisessä persoonassa. Hän on taustansa puolesta yksinäinen ja hovissa vihattu. Lohtua tarjoavat eläimet, joiden ajatuksia hän osaa lukea. Hän toki keskittyy vain eläimiin, joita ei syödä, eli hevosiin ja koiriin. Merkittävä osa tarinasta koskeekin syömistä ja eläimiä. Kasvaminen on kivuliasta ja velipuolet ikäviä. Henkilöhahmot ovat yksiulotteisia. Pahuuskaan ei ole vain kieroa ja itsekästä, vaan se myös pukeutuu mauttomasti. Jäin miettimään, olisiko kyseessä sittenkin nuorten kirja.

torstai 2. huhtikuuta 2009

The Revenge of Gaia

James Lovelock, The Revenge of Gaia: Why the Earth Is Fighting Back – and How We Can Still Save Humanity. Penguin Books, London, UK, 2006.

James Lovelock on brittiläinen tiedemies, joka on tutkinut ihmistä, ympäristöä ja tulevaisuutta jo 1940-luvulta lähtien. Pitkään uraan on mahtunut kemiaa, lääketiedettä, geofysiikkaa, areologiaa, ilmakehän tutkimusta, keksintöjä NASA:n leivissä (mm. ilmakehän koostumusta mittaavia laitteita) jne. Lovelock on tullut tunnetuksi Gaia-hypoteesistaan, jonka mukaan maapallo on organismi, jonka biosfääri on elämää ylläpitävään tasapainotilaan pyrkivä itsesäätelevä systeemi. Planeetan antropomorfisointi on pyrkimys muuttaa ihmisen asennetta planeettaa kohtaan.

Revenge of Gaia esittää, että ihmisen jalanjälki tällä planeetalla uhkaa maapallon kykyä ylläpitää tasapainotiloja ja siten sellaista elämää, jossa ihminen olisi osana. Lovelock pitää lämpötilojen nousua väistämättömänä, eikä hän tyydy "varovaiseen optimismiin". On yksinkertaisesti myöhäistä. Hän esittelee ilmaston lämpenemisen mekanismit ja välittömät seuraukset. Lämpeneminen pahenee, jos teollisuusmaita kohtaa pitkä taantuma, koska ilmakehän yläkerroksissa pienhiukkaset vähenevät teollisuustuotannon hiipuessa, jolloin maapallolle pääsee enemmän valoa ja lämpöä. Tähän asti pienhiukkaset kiinnittyessään vesipisaroihin ovat heijastaneet osan auringonvalosta takaisin avaruuteen (global dimming). Sitten hän toteaa, että vedestä tulee pula, ruoantuotanto häiriintyy, meren pinta nousee ja miljoonat etsivät uutta kotia. Maailmaa, jossa ihmispopulaatio voisi elää mukavasti, ei kauaa ole. Merkittävä osa pinta-alasta muuttuu autiomaaksi.

Kaupunkivihreät -kuten minä- saavat osin ansaitsemaansa kritiikkiä. He suosivat luonnonmukaista viljelyä, mutta eivät mieti, miten pian 7 miljardin ihmisen populaatio ruokitaan. Luomu tuottaa per hehtaari vähemmän tehoviljely. Luonnonmukainen viljely rehevöittää jokia ja järviä. Tarkoitus vihreydessä on hyvä, mutta käsitykset hyvästä ja huonosta ovat Lovelockin mukaan myyttien varassa. Kestävä kehitys on käsitteellinen ristiriita. Sen sijaan, että pelastetaan harvinaisia apinalajeja tropiikissa, pitäisi miettiä, miten selvitään sivilisaationa. Lovelock on vanha, ja hän on elänyt läpi toisen maailmansodan, jolloin Britanniassa nähtiin nälkää. Näkökulma on siten väistämättä toinen kuin 1970-luvulla syntyneellä yltäkylläisyydessä kasvaneella kaupunkilaisella, jolla ei ole omakohtaista kokemusta edes ruoantuotantoon. Hänen mukaansa populaatio, jota maapallo voi kestävästi ylläpitää, on 0,5 -1,0 miljardia.

Kaupunkivihreät suosivat uusiutuvia energiamuotoja, kuten tuulivoimaa, jotka ovat tietenkin ilmaston kannalta parempia kuin turve, öljy tai hiili, mutta joiden todennäköinen osuus koko energian tuotannosta ei kasva riittävän nopeasti heikon hyötysuhteen vuoksi. Lisäksi häntä kiusaa tuulivoiman vaikutus maalaismaiseman estetiikalle. Lovelock näkee ydinvoiman ainoana vaihtoehtona, jos halutaan ylläpitää teknologinen sivilisaatio. Hän kuitenkin keskittyy energian tarjontaan, vaikka kulutuksen leikkaaminen on kustannustehokkaampaa. Ydinjätteen loppusijoittaminen on ongelma, eikä Lovelock kiistä riskejä. Hiilen ja öljyn polttamisessa ongelmat eivät ole riskejä vaan väistämättömiä ja peruuttamattomia seurauksia, jotka ovat satunnaisia ydinonnettomuuksia pahempia. Mene ja tiedä. Lovelock ehdottaa ydinjätteen hautaamista sademetsiin, jolloin metsät olisivat suojassa ihmisen ahneudelta.

Lovelock viittaa tutkimustuloksiin sangen vähän, ja missä viitteitä on, hän viittaa ystäviinsä. Kirjassa on suoranaisia virheitä. Esimerkiksi meriveden suolapitoisuus ei ole 6% vaan 3,5%. Tanskan energiantuotannosta 20% perustuu tuulivoimaan, mikä on huomattavasti enemmän kuin Lovelock antaa ymmärtää. Revenge of Gaia on radikaali näkemys keinoista, joihin pitäisi tarttua. Ilmastoennusteet sen sijaan synkkenevät kaiken aikaa, joten niiden kohdalla kirja on vain piirun verran edellä. Puutteineen kaikkineen kirja haastaa ajattelemaan - ikävä kyllä faktat pitää tarkistaa muualta ennen sitä.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

First Draft in 30 days

Karen S. Wiesner, First Draft in 30 Days. Writers' Digest, Cincinnati, OH, USA, 2005.

Karen S. Wiesner on yhdysvaltalainen kirjailija, jolla on nimissään yli 60 kirjaa, eikä hän ole edes erityisen vanha. Se on paljon. Ehkä rakkausromaaneja pitää kirjoittaa jatkuvasti elääkseen. Ehkä niitä on helppo kirjoittaa, en tiedä. Barbara Cartland kirjoitti niitä satoja. Ehkä Wiesner on vain tehokas.

Oli miten oli, Wiesner on systemaattinen. Tarinan rakenteen suunnittelusta kirjoittamisessa on kahta mielipidettä. Jos Stephen King puhui tarinan ja immersiivisen kirjoittamisen puolesta, jossa aloitetaan tarinan alusta ja katsotaan, minne päädytään, Wiesner edustaa toista ääripäätä, jossa tarina puetaan valjaisiin ennen kuin riviäkään varsinaista teosta on kirjoitettu. Kaikki käänteet on etukäteen mietitty. First Draft on melkein paint-by-numbers -käyttöohje, mutta tietenkään se ei tarjoa maalauspohjia.

Wiesnerin 30 päivän ohjelma jakautuu seuraavasti. Ensimmäinen vajaa viikko palaa tarinan luonnostelussa. Seuraava viikko päivää käytetään taustatutkimukseen. Sitten parin päivän tarinan hahmottelun jälkeen alku, keskikohta ja loppu väännetään tiukkaan formaattiin pää- ja sivujuonen kulkuineen, draamallisine jännityksineen ja hahmojen kehityskaarineen. Sitten juonta evaluoidaan pari päivää, tarkistetaan tarinan elementtien toimivuus, ja sitten viilaillaan pari päivää kunnes kässäri nostetaan kuivumaan pariksi viikoksi tai kuukaudeksi. Ensimmäinen versio on aukikirjoitettuja ranskalaisia viivoja kohtauksien sisällöstä.

Kirjassa on myös ohjeita ammatikseen kirjoittavalle. Wiesnerin vaatimus tehokkaasta ajankäytöstä ja suunnitelmallisuudesta tuntuu hyvin poikkeukselliselta muihin kirjoitusoppaisiin nähden. Jos ei osaa purkaa kirjoittamista minkäänlaiseksi prosessiksi, eikä tiedä, miten edetä, tämä käyttöohje ehkä auttaa.