maanantai 30. elokuuta 2010

Tales of Darkness

Robert Ellwood, Tales of Darkness: The Mythology of Evil. Continuum, London, UK, 2009.

Robert Ellwood toimii 30 vuotta uskontotieteen professorina ja on kirjoittanut parisenkymmentä kirjaa. Tales of Darkness on jatkoa kirjalle Myth. Se esittelee eri mytologioiden ja uskontojen pahuuskäsityksiä ilman sen ihmeempää filosofointia.

Maailmassa kaikki ei mene nappiin. Hyviksi koetut tavatkaan eivät aina toimi. Syyksi esitetään myyttiä pahasta. Myytit ovat kertomuksia, jotka pukevat maailmankuvan tarinoiksi. Kertomukset pahasta ja sen alkuperästä tekevät ihmisen kannalta maailmasta mielekkään. Tarinoiden kautta pystytään ymmärtämään julman ympäristön antamat kolhut. Kertomukset pahasta pitävät ryhmiä ja yhteisöjä kasassa.

Myyteissä paha on usein jonkilaista pilaantumista (defilement). Rikoksista tai synneistä langennut kirous tai epäpuhtaus tekee joistain paikoista hedelmättömiä ja ihmiselle vaikeita. Toisaalta jotkut ihmiset ovat pahoja. Saastuminen tai kirous lankeaa tabun rikkomisesta (vrt. Girard) tai rikoksesta.

Pahuus on usein lähtöisin ihmisten ulkopuolelta: kristillisessä perinteessä paha on ulkopuolinen Saatana, joka tekee maailmasta ja ihmisestä hetkittäin pahan. Joissain myyteissä paha on maailmassa heti alussa, kun maailman luoneet jumalat joutuvat keskenään riitoihin tai kun ihmiset tekevät jonkin ratkaisevan virheen.

Sulawesissa Indonesiassa kerrotaan, että Luoja laski taivaasta kaksi köyttä. Toisen päässä oli kivi, toisen banaani. Ihmiset valitsivat banaanin. Luoja sanoi, että heidän elämänsä oli nyt muistuttava banaania, joka kypsyy ja mätänee. Jos he olisivat valinneet kiven, ihmiset olisivat pysyneet kiven lailla kuolemattomina. Myyteissä uteliaisuus -usein naisten uteliaisuus- johtaa kieltojen rikkomiseen: Pandora avaa lippaan, Eeva syö hedelmän, aboriginaalinainen alkaa kaataa pyhää puuta, bugandalainen kuningatar unohtaa ruokkia kanat. Seurauksena ihmiset ovat kuolevaisia. Ellwood esittelee erilaisia uhrauksia ja sankartekoja, joiden avulla pahasta on päästy eroon.  

Tales of Darkness on kaikkiaan kovin kevyt ja helppolukuinen johdatus myytteihin. Se on osin päällekkäinen kirjan Myth: Keys Concepts in Religion kanssa.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

The Lies of Locke Lamora

Scott Lynch, The Lies of Locke Lamora. Gollancz, London, UK, 2006.

Scott Lynch on wisconsinilainen fantasiakirjailija. Hän teki kaikenlaisia töitä ennen esikoisteostaan The Lies of Locke Lamora.

Kirja kertoo varkaiden piinaamasta 1500-luvun Venetsiaa tai Firenzeä muistuttavasta Camorrin kaupungista. Rikollisuus on organisoitunut hierarkisiksi järjestöiksi, jotka ryöstävät rikkaita hallinnon hiljaisen hyväksynnän piirissä. Nuori ja nokkela Locke Lamora on pienen ja piskuisen rikollisjengin pää. Ulkopäin jengi näyttää joukolta näpistelijöitä, mutta tosiasiassa Locke pyörittää mittavia huijauksia. Arki sitten muuttuu, kun verikosto hiipii kaupunkiin.

The Lies of Locke Lamora fantasiakirjaksi pieni: taustalla ei ole mitään ikiaikaista hirviötä, eivätkä sankarit kasva eeppisiin mittoihin. Lynchin kerronta on rikasta ja erinomaisen sujuvaa.

perjantai 27. elokuuta 2010

The Darkness that Comes Before

R. Scott Bakker, The Darkness that Comes Before. Orbit Books, London, UK, 2003.

R. Scott Bakker on kanadalainen filosofiasta melkein väitellyt kirjailija. The Darkness that Comes Before on hänen esikoisteoksensa.

Fantasiakirjallisuudessa kirjoitetaan paljolti sarjoja yksittäisten teosten sijaan. Liki 650-sivuinen The Darkness that Comes Before vain raapaisee The Prince of Nothing -trilogian käyntiin. Eärwa-mantereen valtakunnat kerääntyvät uskonnollisen sotaretken lippujen alle. Sekalaisen seurakunnan tavoitteet eivät ole täysin yhdensuuntaiset, mutta taustalla väijyy vuosituhantinen paha.

Bakker kirjoittaa hetkittäin upeaa poliittista draamaa, mutta mittava vieras nimistö ja laaja henkilökaarti eivät palkitse ainakaan vielä ensimmäisessä osassa.  Kerronta ei viivy asioissa, esineissä tai maisemissa vaan keskittyy päähenkilöiden sisäiseen pohdintaan, mikä tekee varsinkin dialogista hidasta ja raskasta.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Old English

Jeremy J. Smith, Old English: A Linguistic Introduction. Cambridge University Press, Cambridge, UK, 2009.

Old English tarkoittaa vanhaa englantia, jota puhuttiin ja joka kehittyi Brittein Saarilla noin 400-luvulta Vilhelm Valloittajan saapumiseen asti vuonna 1066. Se on germaaninen, pääosin saksien, anglien, friisien, juuttien ja osin norjalaisten maahan juurruttama kieli, jossa ei ole vielä paljoakaan vaikutteita (normannien) ranskasta.

Jeremy J. Smith on Glasgown yliopiston Englanninkielisen filologian professori. Hänen helppolukuinen Old English -johdanto ei edellytä kielitieteen tuntemusta, mutta kieliopin käsitteiden tuntemuksesta on apua. Alkuun Smith esittelee kielen yleisesti, sitten pureudutaan rakenteeseen, ääntämykseen, leksikkoon ja kielioppiin. Kirjan lopussa on alkukielisiä tekstikatkelmia ja lyhyehkö Old English - Present Day English -sanasto.

Old English pitää sisällään paljon sellaista morfologiaa, joka nykyenglannista on hioutunut pois. Sanoilla on suku (maskuliini, feminiini, neutri), ja attribuutit taipuvat pääsanansa mukaan. Kielessä on neljä sijamuotoa: nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi ja datiivi. Monin paikoin sanojen maistelu tuo mieleen ruotsin vastaavat sanat. Olisipa lukion Hej på dig:ssä ollut tällaisia esimerkkilauseita:
Se goda wer band þone yflan mid stangum rapum.
'The good man bound the evil (one) with strong ropes'.
Sanojen ja kielten etymologia on kiehtovaa. Old English on maallikolle mielenkiintoinen näkymä nykyenglantiin ja historiaan.

lauantai 21. elokuuta 2010

The Writer's Journey: Mythic Structure for Writers

Christopher Vogler, The Writer's Journey: Mythic Structure for Writers, 3rd Edition. Michael Wiese Productions, Studio City, CA, USA, 2007.

Christopher Vogler on yhdysvaltalainen käsikirjoittaja ja käsikirjotuskonsultti. The Writer's Journey on Joseph Campbellin ideoista kokoon leivottu helppotajuinen ja yleiskäyttöinen tarinan runko. On sankari, joka käy läpi kaksitoistavaiheisen prosessin (sovelletuin osin). Vogler soveltaa esittelemäänsä runkoa elokuviin Titanic, Lion King ja Pulp Fiction.

Asian olisi voinut esittää tiiviimmin. Sivuja palaa jaarittelussa ja Voglerin ansioiden ja melkein ansioiden listaamisissa. Vogler on ollut läsnä, kun jotkut ovat tehneet elokuvia.

perjantai 20. elokuuta 2010

Gardens of the Moon

Steven Erikson, Gardens of the Moon. Bantam Books, Reading, UK, 2000. Alunperin julkaistu 1999.

Steven Erikson, oikealta nimeltään Steven Lundin, on kanadalainen fantasiakirjailija. Hän toimi parisenkymmentä vuotta antropologina ennen kirjailijan uraansa. Gardens of the Moon on hänen ensimmäinen fantasiaromaaninsa, ja se aloittaa kymmenosaisen sarjan. Lisäksi Erikson ehti kirjoittaa omalla nimellään pari kaunokirjallista teosta.

Gardens of the Moon kertoo Malazanin keisarikunnan valloitussodasta Genabackisin mantereella. Kun Palen kaupunki on vallattu veristen taisteluiden jälkeen, keisarin armeijan katse kääntyy vanhaa ja rikasta Darujhistania kohti. Henkilöitä on paljon. Poliittisista puhdistuksista selvinneet keisarin armeijan "Sillanpolttajat" epäilevät, että sodanjohto yrittää tarkoituksella tapattaa heitä. Darujhistanissa kaupunkia hallitsevan neuvoston sisäiset kiistat ratkotaan osin väkivaltaisesti, mutta salamurhaajat huolestuvat, kun joku alkaa tappaa heitä. Tämän kaiken seassa kulkee eri tavoin riivattuja ihmisiä, jumalia ja puolijumalia.

Erikson kirjoittaa sujuvasti, mutta odotin antropologilta enemmän kulttuurista ja uskonnollista herkuttelua. Muutamissa kohdin moderni hallintojargon ja termit, kuten 'rendezvous' tai 'stoalainen', hieman särähtävät. Esipuheessa Erikson uhoaa kunnianhimoisesta fantasiavisiosta, ja kirja on kiistatta eeppistä high-fantasya: aitaa kaatuu ja tanner tömisee kun maagit, jumalat ja demonit ottavat yhteen. Näin epätasaisessa liigassa ihmisten osa on maallikolle epäselvä. Erikson joutuukin retuuttamaan tarinaansa näkymättömistä iskevin deus ex machinoin.

maanantai 16. elokuuta 2010

Väkivalta ja pyhä

René Girard, Väkivalta ja pyhä. Ranskankielisestä alkuteoksesta La violence et la sacré (1972) suomentanut Olli Sinivaara. Tutkijaliitto, Helsinki, 2004.

René Girard on ranskalainen Yhdysvalloissa uransa tehnyt Ranskan kirjallisuuden ja kulttuurin professori, historioitsija, kirjallisuuskriitikkoja ja filosofi. Hän on pitää jäljittelyä kaiken inhimillisen kulttuurin perustana. Rituaalit ovat jonkin "ensimmäisen kerran" jäljittelyä, eli osallistujat emuloivat jotain mahdollisesti kauan sitten tapahtunutta tärkeää tilannetta, muutosta tai muuta sellaista. Väkivalta ja pyhä tarkastelee uhrirituaaleja, jotka puhdistavat yhteisön vihantunteesta.

Girard on tyytymätön antropologien ja psykologien yrityksiin selittää uskonto ja siihen liittyvät käsitteet. Kuten muutkin, hän tarkastelee uskontoa nimenomaan primitiivisissä yhteisöissä. Teoriansa lähtökohdaksi hän ottaa verikoston: primitiivinen yhteisö on jatkuvassa vaarassa ajautua vastavuoroisen väkivallan kierteeseen. Girard pitää ihmisiä lähtökohtaisesti väkivaltaisina ja väkivaltaa tarttuvana. Pitkään pidätelty väkivalta leviää aina ympärilleen, mutta väkivaltaa voi siirtää eteenpäin. Esimerkiksi Iliaassa sotauhrot tappavat suutuspäissään karjaa tai sivullisia, kun varsinaisen vihan kohde on tavoittamattomissa (vrt. My Lai).

Yhteisö voi suojautua vastavuoroisen väkivallan kierteeltä rituaalisin varotoimin. Uhraamisen rituaali "puhdistaa" väkivallan, ts. huijaa sitä ja haihduttaa sen sellaisiin uhreihin, joissa ei ole verikoston riskiä (karja, sotavangit, orjat). Yhteisö toistaa uhrausrituaalia säännöllisesti ohjatakseen väkivaltansa vaarattomaan kohteeseen ja muistuttaakseen itseään siitä, miten kävi "ensimmäisellä kerralla". Girard esittelee lukuisia uhrauksen perustelevia myyttejä (väärän kuninkaan päivä, Oidipus ja Sfinksi, Dionysos jne). 

Uskonnon tehtävä on estää vastavuoroisen väkivallan paluu. Keskeistä on uhraamisen yksimielisyys ja osallistuminen. Uhraaminen on väkivaltaa. Se, mikä liittyy uhraamiseen, on pyhää. Girardin mukaan pyhä on siis ensisijaisesti ihmisten omaa väkivaltaa, jonka ihmiset olettavat itsensä ulkopuoliseksi. Aikaa myöten uhrit tietenkin muuttuvat symbolisemmiksi, ja samalla niiden teho laimenee.

Primitiivisissä yhteisöissä ihmisen identiteetti, asema ja suhteet muihin määräytyvät kulttuurin rekisteröimien erojen (kuollut/elävä, mies/nainen, puhdas/epäpuhdas jne) kautta. "Kulttuurinen järjestys ei ole itse asiassa mitään muuta kuin organisoitu erojen järjestelmä." Primitiivinen yhteisö joutuu ongelmiin, kun erot syystä tai toisesta katoavat (tabujen rikkomus, kulttuurinen eroosio). Kieltojen rikkomisestä seuraa erojen katoamista (lapset eivät tottele vanhempiaa, palkolliset eivät tottele isäntiään, ), erojen katoamisesta syntyy riitaa, kulttuurinen järjestys järkkyy ja vastavuoroisen väkivallan riski kasvaa. Kulttuurin eroja kaatava "jumalallinen" kriisi voi olla esimerkiksi rutto, nälkä tai sota.

Girardin teorian keskeinen käsite on uhrikriisi.
"Uhrikriisi, toisin sanoen uhraamisen menettäminen, tarkoittaa epäpuhtaan ja puhdistavan väkivallan välisen eron katoamista. Kun tämä ero on kadonnut, ei puhdistautuminen enää ole mahdollista ja yhteisöön leviää epäpuhdas ja tarttuva, toisin sanoen vastavuoroinen väkivalta.

Epäpuhtaan ja puhtaan välistä eroa tarkoittava uhriero ei voi hävitä viemättä mukanaan kaikkia muita eroja. Kyse on yhdestä ja samasta valloitusprosessista, jossa vastavuoroinen väkivalta työntyy kaikkialle. Uhrikriisi täytyy määritellä erojen kriisiksi, toisin sanoen koko kulttuurisen järjestyksen kriisiksi. [...]

Jos uhrikriisin aluksi kätketty väkivalta tuhoaa erot, tämä tuhoaminen puolestaan saa väkivallan etenemään. Uhraamiseen ei kertakaikkiaan voi kajota vaarantamatta yhteisön tasapainon ja harmonian perusperiaatteita. [...] Uhraamisen ansioista väkijoukot pysyvät rauhallisina." (s. 74-75)
Esimerkkejä uhrikriisistä Girard lukee ulos etnologiasta ja kreikkalaisista tragedioista, koska hänen mukaansa primitiivisissä uskonnoissa ja tragedioissa toimivat samat periaatteet: järjestys, rauha ja hedelmällisyys perustuvat kulttuurisille eroille (moderni pitää eroja yksinkertaisesti esteinä tiellä kohti harmoniaa). Rituaalit rikkovat näytä eroja tarkoituksellisesti, jotta puhdistautuminen voi tapahtua.
"Sofokleen kahdessa Oidipus-aiheisessa tragediassa tulee esiin kieltojen rikkomisen ja pelastuksen skeema, joka on kaikille asiantuntijoille tuttu: se löytyy loputtoman monista mytologian ja kansanperinteen kertomuksista, saduista, legendoista ja jopa kaunokirjallisista teoksista. Ihmisten keskuudessa oleilessaan sankari kylvää väkivaltaa ja epäjärjestystä, mutta heti kun hänet hävitetään, mikä aina tapahtuu väkivalloin, hän näyttäytyy eräänlaisena lunastajana" (s. 122)
Usein myyttien kiistat ovat veljesten välisiä, ja heidän kulttuurin tunnustamat eronsa ovat lähtökohdiltaan jo pienet. Kaksoset ovat ylitsepääsemätön ongelma: kaksi ihmistä ovat samat ja siten tabu. Insesti rikkoo kulttuurin erojen järjestelmää räikeästi. Joissain kulttuureissa kuninkaiden tehtävä on rikkoa ensin tabuja (esim. insesti) ja sitten sijaisuhrin kautta lunastaa rauha yhteisölleen.

Monessa kohdin Girard manaa meidän tietämättömyyttämme rituaalien (esim. juhlat, askeesi) alkuperästä. Monissa juhlissa on kyse kieltojen rikkomisesta, siitä seuraavasta uhrikriisistä, sijaisuhrista ja puhdistautumisesta. Deritualisoituun juhlaan on jäänyt vain kieltojen rikkominen.

Juhlat voivat päättyä huonosti, kuten Euripideen Bakkantit-näytelmässä. Dionysos ei ollut alun perin leppoisa, viiniä kittaava duudsoni, vaan murhanhimoinen raivo ja jumala, joka heilutti sotajoukkojen moraalia sekä väkijoukkojen mielialaa. Bakkanteissa thebalaisten naisten rauhanomainen juhla myrkyttyy väkivaltaiseksi. Dionysos kiertää kaupunkia ja ovelasti kannustaa ihmisiä rikkomaan kieltoja ja tarttumaan hurmokseen. Sukupuolten roolit sekoittuvat, ihmisten ja jumalten erot horjuvat, ja pahinkin väkivalta on sallittua. Vain Theban kuningas pysyy erossa: hän ei halua "tartuntaa". Kuoro leimaa hänet vääräuskoiseksi. Kun kuningas murhataan (spontaani yksimielinen väkivalta), mustasukkainen jumala on tyytyväinen ja rauha voi palata kaupunkiin. Dionysoksen kultti muistaa osallistumisensa väkivaltaan, ja riiteissään emuloi tapahtunutta, jotta se ei toistuisi. Pyhä on viime kädessä väkivaltaa.

Girard rajaa edellä esitetyn nimenomaan primitiivisiin yhteiskuntiin. Nykyaikaisissa yhteiskunnissa on oikeuslaitos ja sillä väkivaltamonopoli. Niinpä nykyaikainen yhteiskunta ei ole verikostokierteen vaarassa (niin kauan kuin oikeuslaitos toimii). Samalla sen yhteisöjen rituaalit laimenevat ja uskonnollisuus heikkenee.

Girardin teksti on sujuvaa, ja Sinivaaran käännös kulkee hyvin. Kirjan argumentti rakentuu polveillen vähä vähältä, ja Girard ehtii piiskaamaan Freudin ja psykoanalyysin epäjohdonmukaisesta väistelystä, väärinymmärretystä oidipaalisesta isänmurhasta ja dogmatisoinnista (joskin Girardin mukaan Freud oli lähellä "oikeaa" ratkaisua) yhden luvun verran. Osansa saa myös strukturalistit ja Levi-Strauss.

Väkivalta ja pyhä jättää luultavasti jopa maallikkolukijaansa pysyvät jäljet. Myyttejä ja tragedioita on lukija tulkitseva toisin.

lauantai 14. elokuuta 2010

The Electric Church

Jeff Somers, The Electric Church. Orbit Books, London, UK, 2007.

Jeff Somers on newjerseyläinen scifi-kirjailija. The Electric Church on Somersin läpimurtoteos.

Kirjan tarina sijoittuu tulevaisuuden New Yorkiin. Länsimainen yhteiskunta on romahtanut, ja merkittävä määrä populaatiota kuollut. Jäljellä olevista onnekkaimmilla on työpaikka; muut maleksivat edestakaisin nälkäisinä  kaduilla dokaten ja tappaen toisiaan. New Yorkin ympärillä leviävät raunioituvien lähiöiden matto. Pelastusta ja iänkaikkista elämää tarjoaa kirkko, joka tekee seurakunnastaan kirjaimellisesti robotteja. Kirjan päähenkilö, katujen kasvatti Avery Cates, tappaa ihmisiä rahasta. Sitten hän saa kohteekseen kirkon perustajan.

The Electric Church ei suuresti sykäytä. Asetelma ja kaduilla hiihtävien massojen näköalattomuus ihan toimii, mutta tarinan osat eivät loksahda kohdilleen. Kirjailijan ääni on hieman epävireinen jo esipuheessa. 

tiistai 10. elokuuta 2010

Daily Life in the World of Charlemagne

Pierre Riché, Daily Life in the World of Charlemagne. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Vie Quotidienne dans L'Empire Carolingien (1973) englanniksi kääntänyt Jo Ann McNamara. Liverpool University Press, Liverpool, UK, 1978.

Pierre Riché on ranskalainen keskiajan historian professori, joka tutki erityisesti ensimmäisen vuosituhannen vaihdetta. Daily Life in the World of Charlemagne käsittelee Kaarle Suuren ajan maailmaa ja arkea. Kirja kuuluu Hachetten La Vie Quotidienne -sarjaan, josta tässä blogissa on aiemmin mainittu Perikleen Ateena ja atsteekit.

Riché jakaa kirjansa vajaat 300 sivua viiteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee Euroopan maantiedettä ja kansoja 700- ja 800-luvuilla. Tuolloin valtaosa Euroopasta on vielä metsien peitossa, joten liikkuminen muualla kuin vesistöjä myöten oli vaivalloista. Kansat (kirkonmiesten kirjallisten lähteiden perusteella) suhtautuivat toisiinsa ennakkoluuloisesti leimaten toistensa juomatavat ja seksuaalisen käyttäytymisen. Latinan murteita puhuttiin eri puolilla hieman eri tapaan. Esim. Francian alueella kommunikointi oli vaikeaa eri alueiden välillä: baskit ja bretagnelaiset puhuivat vanhoja kieliään, akvitanialaiset puhuivat lingua romanaa ja pohjoisosissa puhuttiin germaanisia kieliä.

Kielet olivat tietenkin vain pieni osa paikallisista eroista. Karolingit kunnioittivat paikallisia lakeja, ja siten oikeutta hakevat saivat päättää, minkä lain mukaan oikeutta tuli jakaa. Vaikeat kulkuyhteydet ja merkittävät paikalliset erot tekivät hallinnosta vaikeaa. Niinpä kuninkaat joutuivat matkustamaan kaiken aikaan, ja jossain mielessä karolingien valtakunta oli olemassa vain siellä, missä kuningas (tai keisari vuodesta 800) kulloinkin oli.

Toinen osa käsittelee yhteiskuntasäätyjä. Keskiajalla maa oli vaurauden lähde. Koska aristokratia piti hallussaan maata, sillä oli hallussaan tuon ajan vauraus.  Kaarle Suuren aikaan keskeiset uskonnolliset ja maalliset virat olivat valtaosin noin kolmenkymmenen austrasialaisen suvun hallussa. Suvut olivat tietoisia juuristaan, koska se oli ratkaisevaa vaikutusvallan kannalta. Sukuja johtivat germaaniseen tapaan isät tai sedät, ja ainakin aristokratian piirissä sukuun laskettin myös avioliittojen ulkopuolella syntyneet lapset. Tyttäriä naitettiin hyödyllisten liittolaisuuksien vahvistamiseksi -- joskin munkit ja papit alkoivat vaatia, että avioliitto edellyttäisi myös tytön suostumusta. Pojat päätyivät sotilaalliselle tai uskonnolliselle uralle, ja koulutus alkoi varhain.

Kansan syvät rivit muodostuivat pien- ja vuokraviljelijöistä, rengeistä, piioista ja orjista. Vuokra maksettiin osin hopeassa ja osin luontaistuotteissa, eli viljassa, karjassa, kananmunissa ja työpäivissä. Joskus alustalaiset pakkasivat tavaransa ja pakenivat paremmille seuduille -- muutama joukkopakokin on kirjattu. Sitten oli kauppiaita, jotka nauttivat kuninkaan erityistä suojelua: he olivat vapaita sotapalveluksesta ja monista veroista. Kruunu yritti yhtenäistää painomittoja ja vaikeina aikoina asettaa hintakatot peruselintarvikkeisiin.

Kolmannessa osassa Riché pureutuu teknologiaan ja ammatteihin. Hän esittelee maanviljelijän, käsityöläisen ja rakentajan työkalut sekä menetelmät. Uudet tekniikat levisivät usein hitaasti. Esimerkiksi lannoittaminen oli maanviljelijöiden mielestä ylimääräistä työtä eivätkä siksi siihen ryhtyneet. Erikoistuminen (sepät, kultasepät) oli harvinaista (yhteiskunnassa ylijäämää oli vähän). Suuressa määrin työkalut olivat puisia. Ruoka ja vaatteet olivat yksinkertaisia.

Neljäs osa käsittelee kultteja ja kulttuureita. Kristinusko on Kaarle Suuren aikaan vasta juurtumassa Eurooppaan, ja siten monet pakanalliset tavat ovat laajalti voimissaan. Pyhiä lehtoja, kiviä ja lähteitä palvovia kultteja on laajalti, eivätkä kuninkaan tai kirkon lähetyssaarnaajat onnistu kaikkia kitkemään. Esimerkiksi Saksinmaalla polttohautauksesta pakanalliseen tapaan saa kuolemanrangaistuksen.

Kaarle Suuri käynnisti ohjelman, jonka oli määrä tuottaa oppineita kirkonmiehiä valtakunnan kristillistämiseen. Tätä ohjelmaa jatkettiin aina 900-luvulle asti.  Koulutuksen myötä myös kirkon oppeja ja rituaaleja pyrittiin yhtenäistämään. Kasteet ja saarnat ulottivat kirkon otteen vähitellen tavallisten ihmisten elämään. Sympaattisen magian hengessä katedraalit haalivat pyhäinjäännöksiä vahvistamaan jumalallista voimaa. Kirkon harjoittama kirjallinen kulttuuri - latina, kirjeet, kirjojen kopiointi - koski vain eliittiä. Muu osa kansasta lauloi ja tanssi kuten se oli aina tehnyt. Kirkko ei pyrkinyt kitkemään tätä vaan valjastamaan perinteet kirkon perinteiksi.

Viides ja viimeinen osa käsittelee ihmisten kohtaamia uhkia ja yrityksiä suojautua niiltä. Normannit, "Jumalan ruoska", piinasivat jokien varsia kunnes kaupungit ehdittiin linnoittaa. Kirkonmiesten pitämät annaalit antavat tylyn kuvan 800-luvusta. Kuivuus, kulkutaudit, tulvat ja nälkä ovat toistuvia vieraita. Ne, joilla oli enemmän maata, saattoivat suojautua huonoilta ajoilta, mutta osattomille jäi vaihtoehdoiksi kerjääminen ja rosvous. Kuningas pyrki kitkemään germaaniset oikeusperinteet, verikoston ja itseavun, ja korvaamaan ne kuninkaan oikeudella, jota jakoivat paikalliset hallitsijat. Kaarle Suuri halusi alamaisiltaan uskollisuuden valan, jossa luvattiin myös kunnioittaa kirkkoa ja tuomioistuinta.

Kuninkaan tarjoama suojelu ei kuitenkaan riittänyt kaikille. Ammattikunnat järjestäytyivät killoiksi jakaakseen keskenäistä apua. Vastavuoroiset kahdenväliset suhteet kehittyivät paikoin vasallisuhteiksi: magnaatti otti joitakuita suojelukseensa ja tarjosi näille maata hallittavaksi palvelusta vastaan.  Myös kirkko tarjosi jäsenilleen turvaa -- jopa maallista vallankäyttöä vastaan.

Richén kuvaus varhaiskeskiajasta on kiehtovaa luettavaa. Hän välittää kuvan maailmasta, jonka laajoja, petojen ja rosvojen asuttamia erämaita pilkuttavat linnat ja kylät ja jossa luonnon, niukkuuden ja toisten ihmisten aiheuttamia uhkia vastaan on tarjolla vain latinaa tai taikauskoa.

maanantai 9. elokuuta 2010

The Apothecary Rose

Candace Robb, The Apothecary Rose. Arrow Books, London, UK, 1993.

Brittiläinen Candace Robb on kirjoittanut noin tusinan verran keskiaikaiseen Englantiin sijoittuvia murhamysteereitä. Robb toimi vuosia merentutkimusalan tieteellisten julkaisujen toimittajana ja on väitöstä vaille keskiajan kirjallisuuden tohtori.

The Apothecary Rosen päähenkilö on walesilainen Owen Archer, Henry Grosmontilaisen jousiampujakapteeni, joka toisen silmänsä menetettyään päätyy ensin Lancasterin herttuan ja sitten Yorkin arkkipiispan palvelukseen vakoojaksi. Kun Yorkissa tapahtuu kaksi toisiaan muistuttavaa kuolemantapausta, arkkipiispa lähettää Archerin selvittämään tapahtumia.

Robb loihtii uskottavan ajankuvan 1300-luvun Englannista. Paikoin tekstissä vilahtaa Ellis Petersin Cadfael-tarinoiden vaikutus, paikoin tarina ottaa muutaman askeleen romantiikan puolella. Toimiva dekkari, yhtä kaikki.