tiistai 3. huhtikuuta 2012

Charlemagne

Richard Winston, Charlemagne: From the Hammer to the Cross. Vintage Books, New York, 1954.

Merovingi-dynastian valtakautta kutsutaan merovingiajaksi (n. 480-720), jolloin frankit, yksi keskeinen germaaniheimo, päätyi pitämään hallussaan entistä Galliaa, eli nykyisen Belgian, Ranskan ja Etelä-Saksan aluetta. Valtakauden loppupuolella dynastian hallitsijat olivat menettäneet vaikutusvaltansa, ja lopulta heidät syrjäytettiin Paavin siunauksin. Merovingien jälkeen valtaan nousivat karolingit, joista ensimmäinen oli Pipin Pieni, jonka isä Kaarle Martel oli voittanut maurit Poitiersissa 732. Hänen kuoltuaan valtakunta jaettiin tapain mukaan poikien kesken, mutta kun Kaarloman kuoli yllättäen vuonna 771, koko valtakunta päätyi vanhemman pojan Kaarlen (Suuren käsiin). Charlemagne on Kaarle Suuren (742-814) elämäkerta.

Kaarle kävi sotia miltei koko hallituskautensa ajan. Ensin hän hyökkäsi paavin pyynnöstä langobardeja vastaan Pohjois-Italiassa, voitti heidät ja kukisti heidän kapinansa. Sitten hän marssitti armeijansa baskeja ja maureja vastaan Pyreneillä, missä hänen armeijansa joutui väijytykseen (Rolandin laulu). Rajalla tehtiin iskuja puolin ja toisin vuosikymmeniä. Sota sakseja vastaan jatkui katkeamattomana miltei koko hallituskauden ajan. Hän kukisti saksien kapinoita verisesti, ja esimerkiksi Verdenissä hän teloitutti 4500 vankia, mitä pidettiin pitkään yhtenä hirvittävimmistä veriteoista. Kukistettuaan bavaarit hänen poikansa ja kenraalinsa pääsivät hyökkäämään Pannonian tasangolle avaareja vastaan. Hän ehti vielä Itämerelle slaavien ja tanskalaistenkin kimppuun.

Monien aikalaistensa tavoin Kaarle oli huolissaan paitsi tämän- myös tuonpuoleisesta. Valloitusten ohessa Kaarle käännytti kansoja kristinuskoon. Hän esiintyi "Jumalan valtion" esitaistelijana ja suojelijana. Paavi Leo III vihkikin hänet Rooman keisariksi joulupäivänä vuonna 800.

Kaarle kehitti myös hallintoaan. Valtakunta tarvitsi kirjoitus- ja lukutaitoisia virkamiehiä, mitä varten hän perusti kouluja kirkkojen yhteyteen. Hän runnoi käyttöön uuden hopearahan, kunnosti teitä ja rakensi siltoja. Uudistuksistaan huolimatta hän aikoi jakaa laajan valtakuntansa frankkien tapaan kolmelle pojalleen, tosin jakoa ei koskaan pantu toimeen, koska Kaarle nuorempi ja Pippin kuolivat vuosina 810 ja 811. Hallitsijana heikon Ludvigin käsissä perintö sitten mureni.

Vaikka Charlemagne ei ole aivan viimeisin tai terävin tutkimus Kaarle Suuresta, kirjan kuvaama aikakausi on mitä herkullisin. Kulttuuri ja vallankäyttö on pääosin paikallista, kristinusko hakee vielä muotoaan, viikingit veistelevät veneitään, Bysantti riitelee kuvista ja Baghdad kukoistaa kulttuurin ja sivistyksen keskuksena.

Winston kirjoittaa sujuvaa asiaproosaa, mutta paikoin hän tuntuu dramatisoivan annaalien kuivaa ja lakonista tekstiä kuvaillen mielialoja, mielipiteitä ja tilanteita siirtyen siten historian piiristä kaunokirjallisuuteen..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti