sunnuntai 28. lokakuuta 2012

The Emperor of All Maladies

Siddhartha Mukherjee, The Emperor of All Maladies: A Biography of Cancer. Fourth Estate, London, UK, 2011.

Siddhartha Mukherjee on yhdysvaltalainen lääketieteen apulaisprofessori, joka on erikoistunut syöpäsairauksiin. Työskennellessään bostonilaisessa syöpäsairaalassa osana erikoistumistaan Mukherjee alkoi kirjoittaa kirjaa vastauksena toistuviin potilaiden ja näiden omaisten esittämiin kysymyksiin syövän alkuperästä, syövän vastaisesta taistelusta, sen vaiheista ja mahdollisuuksista. The Emperor of All Maladies on kuusisataasivuinen syövän elämäkerta, joka valottaa syövän historiaa lääketieteen näkökulmasta alkaen muinaisesta Egyptistä päätyen tähän päivään.

Vanhin tunnettu kirjallinen viittaus syöpään on egyptiläinen tuhansia vuosia vanha piirtokirjoituskatkelma, joka kuvailee rintasyöpäkasvainta ja sen hoitoa: hoitoa ei ole. Hippokrates kuvaa lukuisia erilaisia syöpäkasvaimia, jotka hän nimeää ravuiksi (kreikk. carcinos, lat. cancer) kasvaimien poikkileikkauspinnan sisältämien ravun jalkojen kaltaisten haarojen vuoksi. Galenoksen humoraalioppi piti lääketiedettä otteessaan aina modernin lääketieteen alkuun asti, eikä se tarjonnut syöpää vastaan kuin yrttejä, elohopeaa ja suoneniskentää.

Vähitellen humoraalioppi joutui kuitenkin ristiriitaan havaintojen kanssa. Yhtäältä nuuskaajien ja toisaalta nokipoikien keskuudessa havaittu erikoisten syöpäsairausten yleisyys johti epäilemään ulkoisia syitä. Kuolleille tehtiin ruumiinavauksia, anatomiasta kirjoitettiin oppikirjoja, ja lääketieteen alati kehittyvä tuntemus ihmiskehon toiminnasta alkoi yhä tarkemmin selittää sairauksien ja niiden syiden välistä suhdetta. Mutta syövän alkuperä pysyi mysteerinä.

Kirurgia kehittyi (kiitos mm. puudutuksen), ja syöpää alettiin hoitaa leikkauksin. Välillä leikkaus toimi, välillä ei, ja kirurgien johtopäätös oli leikata lisää. Niinpä rintasyöpäpotilailta leikattiin luita ja lihaksia, mikä ei kuitenkaan johtanut selkeästi parantuneeseen selviytymisprosenttiin. Kirurgien johtopäätös oli leikata lisää. Myös röntgensäteiden huomattiin tehoavan syöpäkasvaimiin. Niinpä sädehoitoa annettiin säästelemättä, ja joissain tapauksissa potilas parani, toisissa sädehoito aiheutti uuden, entistä pahemman syövän. Molemmat menetelmät löysivät myöhemmin nöyryyttä, mutta alkuun tehtiin yrityksiä ja erehdyksiä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen huomattiin, että sinappikaasuna tunnettu kemiallinen ase sisälsi solunsalpaaja-aineita (sytostaatteja), jotka tuhosivat valkosoluja. Toisen maailmansodan aikaan näitä kokeiltiin pitkälle edenneen leukemian hoitoon, ja tulokset olivat hyviä. Sodan jälkeen joukko lääkäreitä ja aktiiveja teki syövästä poliittisen kysymyksen, jonka tutkimukseen ja hoitoon haluttiin valtion tukea. Pari vuosikymmentä myöhemmin käynnistetty julkinen rahoitus ei kuitenkaan tuonut toivottuja tuloksia: hoidot eivät olleet parantaneet merkittävästi selviytymistä. Syöpä pysyi mysteerinä.

Niin ikään sodan jälkeen pian sodan jälkeen brittiläiset epidemiologit huomasivat keuhkosyövän ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen muotiin nousseen tupakoinnin välisen yhteyden, jonka vahvistivat monet sen jälkeen tehdyt tutkimukset. Meni kuitenkin toistakymmentä vuotta ennen kuin tupakkayhtiöt tunnustivat tuotteidensa haitallisuuden ja tupakan mainontaa alettiin rajoittaa. Niinpä ehkäisystä tuli merkittävä ase syövän vastaisessa taistelussa.

Vasta geenitutkimus on luonut valoa syövän alkuperään. Syöpä on geenisairaus, ja syövän alkuperä on ihmisessä itsessään. Sairastuminen edellyttää hieman tapauksesta riippuen muutaman sopivan geenimutaation tapahtumista yhdessä solussa. Jotkin aineet, karsinogeenit, altistavat mutaatioille, samoin tietyt tulehdukset, ympäristömyrkyt, säteily, lihavuus ja joissain harvoissa tapauksissa perintötekijät. Leikkausmenetelmät, lääkkeet ja sädehoito kehittyvät jatkuvasti, ja potilaiden selviytymisprosentti on noussut hurjasti. Syöpätutkimukseen on satsattu hurjasti rahaa, mutta uusia tutkimussuuntia ovat vaivanneet alkuun suunnaton euforia ja sitten epätoivo, kun uusi suunta ei olekaan tarjonnut lopullista vastausta. Yhtä selkeää hopealuotia ei ole ehkä odotettavissa.

Mukherjeen kieli on kaikkea muuta kuin lakonista ja toteavaa: virkkeissä kulkee sanakirjan verran ilmauksia ja termejä. Kerronta etenee ikään kuin ravun jalkoja esitellen: Mukherjee kattaa yhden tekniikan ja sen historian ja sitten palaa taaksepäin esitelläkseen seuraavan. Näistä huolimatta tai näiden ansioista syövän elämäkerta on kiehtova tarina. Sen rinnalla kulkee kirjoittajan omia kokemuksia, potilaskertomuksia ja onkologian arkea. Mukherjee muiden syöpälääkäreiden tapaan haaveilee hoidosta, joka ei olisi myrkyllinen tai vaarallinen.

The Emperor of All Maladies on voittanut mm. Pulitzer-palkinnon. Kirja on loistava: kerronta kulkee vaikeidenkin yksityiskohtien äärellä sujuvasti, ja esimerkit maustavat syöpätutkimuksen kehityksen käänteet mielenkiintoiseksi tarinaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti