maanantai 14. tammikuuta 2013

Dirt: The Erosion of Civilizations

David R. Montgomery, Dirt: The Erosion of Civilizations. University of California Press, Berkeley, CA, USA, 2012.

David R. Montgomery on geologian professori Washingtonin yliopistossa Seattlessa. Hänen erityinen kiinnostuksen kohteensa on geomorfologia eli maanmuodot ja niitä muokkaavat prosessit. Montgomery on kirjoittanut paitsi maanmuotojen muuttumisesta myös lohen ylikalastuksesta ja vedenpaisumuksen historiasta. Dirt: The Erosion of Civilizations on sen sijaan katsaus luonnolliseen ja ihmisen aiheuttamaan maaperän kulumiseen eli eroosioon.

Maaperä on kallioperän päällä lepäävä irtomaakerros. Se koostuu kiinteästä aineesta, nesteestä (vesi) ja kaasusta (ilma).  Kiinteä aines puolestaan koostuu suurelta osin kallioperästä rapautuneesta kiviaineksesta, kuten, savesta ja hiekasta, sekä orgaanisesta aineesta, kuten elävistä ja kuolleista kasveista. Maaperä kuluu tuulen, sateen, jään ja tulipalojen seurauksena, ja sitä syntyy kasvien hajoamisesta.

Charles Darwin herätti huomiota vanhoilla päivillään julkaisten hieman ennen kuolemaansa kirjan kastemadoista. Hän oli kirjoittanut aikaisemmin samasta aiheesta, mutta ajatukset eivät olleet saaneet erityisen lämmintä vastaanottoa. Hän oli kuitenkin tiedemies JA maanomistaja, joka oli pitkien ulkomaanmatkojensa ajan pitänyt peltonsa kesannolla. Kun peltoja alettiin kyntää uudelleen, aura kulki esteettä, missä se oli aikaisemmin kolhiutunut kiviin. Darwin ihmetteli, miten maaperä oli paksuuntunut. Hän oli aikaisemmin päätellyt, että syy oli kastemadoissa, jotka söivät kuollutta kasviaineista ja ulostivat humusta. Darwin tutki kastematojen esiintymistiheyttä ja nopeutta, jolla ne tuottavat uutta "multaa" kirjoittaen  ensimmäiset tieteelliset tulokset maaperän muokkauksesta, jota myöhemmin kutsuttaisiin bioturbaatioksi.

Huolimatta teknologisesta neuvokkuudestaan ihminen on edelleen riippuvainen ympäröivästä maaperästä. Viljeltävän maaperän laatu ja määrä säätelevät ruoantuotannon laatua ja määrää tällä planeetalla. Kirjan keskeinen teema on, että ihmisen aiheuttama, erityisesti maanviljelyksestä syntyvä eroosio kuluttaa maaperää monta kertaa nopeammin kuin se ehtii uusiutua. Eroosiota voi torjua, mutta usein viljelijät ovat markkinaideologian, velan tai nälän ahdistamia niin, ettei maan muokkausta ja maaperän parannusta ole mahdollista tehdä.

Huolenaiheena eroosio ei ole mitenkään tuore. Kaksoisvirtainmaa, maanviljelyksen kehto, oli ollut aikoinaan kirjallisten lähteiden ja arkeologisten kaivausten perusteella hedelmällistä seutua, kun se nykyisin on suurelta osin kuivaa aavikkoa. Kuivuudesta on syytetty ilmastonmuutosta, mutta paikalliset olosuhteet heikkenivät pääosin ihmisen toimien seurauksena. Maatalous nosti väkilukua, mikä edellytti suurempia satoja. Tulvat olivat epäsäännölliset, joten peltoja kasteltiin. Sitten pitkään jatkunut kastelu nosti pohjavettä ja sen mukana suolaa, mikä heikensi satoja, kunnes pellot olivat paikoin hedelmätöntä valkoista aavikkoa. Populaatio piti kuitenkin ruokkia, joten kesantoja ei enää pidetty, mikä nopeutti suolaantumista, ja raivattiin metsäisiin rinteisiin uusia peltoja, joista oli iloa vain hetkeksi. Suojaavien kasvien raivaaminen altisti maaperän rankkasateille ja tuulelle, jotka vähin erin söivät rinteiden maaperää tehden siitä lopulta hedelmättömän.

Sama prosessi on toistunut usean sivilisaation kohdalla. Antiikin Kreikan ja Rooman oppineet huokailivat viljavan maaperän katoamista. Pohjois-Afrikka oli vilja-aitta, kunnes laajamittainen yhden viljalajin jatkuva viljely heikensi maaperän tuottavuutta pysyvästi (eli ihmisen mittakaavassa hyvin pitkäksi aikaa). Paikoin talonpojat oppivat huolehtimaan maaperän hedelmällisyydestä (lanta, pengerrys, kiertoviljely), mutta suurtilalliset, jotka tuottivat orjatyövoimin rahakasveja, ajoivat tällaisen ylimääräisen työvaiheen markkinoilta. Väestö kasvoi, ja nälkäisten piti ajatella vain lyhyen tähtäimen tuottoa: kaadetaan metsää, raivataan peltoja ja viljellään rinnepalstoja muutama vuosi, kunnes se muodostuu eroosion vuoksi hyödyttömäksi. Poikkeuksen muodosti Niilin laakso, jonne säännölliset tulvat toivat uusia ravinteita, ja maanviljelys saattoi jatkua tuhansia vuosia. Assuanin pato teki kuitenkin lopun kestävästä viljelystä. Nyt padosta saatua energiaa käytetään lannoitteiden tuottamiseen. Montgomery esittelee tapaus tapaukselta Etiopian, Neuvostoliiton, Uuden Englannin, Yhdysvaltojen Etelävaltioiden, Manner-Euroopan, Kiinan ja Englannin eroosio-onnettomuuksia. Montgomery  esittelee myös Jared Diamondin tapaan Tyynen valtameren saarten, Islannin ja Karibian meren saarten maatalouden kohtaloita.

Esimerkiksi Pohjois-Amerikan uudisasukkaat huomasivat tupakan ja myöhemmin puuvillan köyhdyttävän maaperän jo yhden viljelijän elinaikana. Maassa vierailevat eurooppalaiset maatalousoppineet päivittelivät huolettomuutta, jolla maata käytettiin. Etelävaltioissa yhtä lajia viljelevät maatilat eivät pitäneet karjaa, joten lantaa ei ollut tarjolla, eivätkä kiertoviljelyt istuneet orjatyövoimaa käyttävien isäntien pirtaan. Lääniäkin oli paljon, ja oli halvempaa raivata uusi pelto kuin jäädä säätämään apiloiden, lannan ja kalkin kanssa. Kun John Deere kehitti uuden auratyypin preerian kyntämiseen,  hetken aikaa Keski-Lännessä nähtiin maatalousbuumi. Sitten tuli kuiva kausi, ja suojaton, kuiva humus lensi kirjaimellisesti taivaan tuuliin.

Koneellisen maatalouden, torjunta-aineiden ja lannoitteiden käyttöönotto käynnisti ns. vihreän vallankumouksen, jonka seurauksena populaatio kasvoi rajusti, maatalous pääomavaltaistui ja teollistui. Vallankumouksen hedelmät on kuitenkin syöty. Lannoitteiden käytön lisääminen ei lisää enää satoja. Rajallisen geenipoolin jalostaminen tarjoaa todennäköisesti enää marginaalisia hyötyjä. Teknofantasiat geenimanipuloiduista lajeista ovat tutkimusten mukaan edelleen lunastamatta: steriilit lajikkeet eivät kasvata satoja, mutta ovat jyvien tuottajalle hyvää liiketoimintaa. Halpa öljy, josta lannoitteet ja koneistettu maatalous riippuvat, on kallistumassa. Ruokaa vieviä maita on enää kourallinen. Uutta, hedelmällistä, kestävään viljelyyn sopivaa peltoalaa ei ole. Köyhemmissä maissa  raivataan uutta peltoalaa marginaalista, metsäisiltä rinteiltä tai trooppisista metsistä, jotka kestävät viljelykäytössä vain muutaman vuoden. Ilmaston lämpeneminen lisää kuivuutta ja pahentaa eroosiota kiihdyttäviä rankkasateita. Viljeltävä pinta-ala per capita pienenee kaiken aikaa: vuonna 2050 se on Montgomeryn mukaan reilusti alle sen, mitä yhden ihmisen ylläpito edellyttää. Tuottavuuden pitää nousta, viljeltävän pinta-alan kasvaa tai populaation pienetä.

Muutoksia tarvitaan, mutta kriisi ei ole väistämätön. Montgomery peräänkuuluttaa uutta maataloudellista ajattelua, joka ei perustu nykyiseen, teolliseen malliin vaan maanviljelijän henkilökohtaiseen suhteeseen maahan perintönä. Ajattelun tulisi olla biologinen ja ekologinen pikemminkin kuin kemiallinen ja geneettinen. Maa tulisi olla yksityisissä käsissä (absentee-viljelijät eivät ole kiinnostuneita maaperästä) ja pienissä, helposti sopeutuvissa yksiköissä. Montgomery esittelee menetelmiä, joilla eroosio on pystytty pitämään kurissa ja suitsuttaa luonnonmukaisen viljelyn taloudellisuutta (pienemmät kulut) ja vähäistä eroosiota. Jotkut tutkijat ovat todenneet kyntämisen olevan vahingollista maaperälle ja ovat saaneet hyviä tuloksia vaihtoehtoisin menetelmin. Kuuba, yksipuoluediktatuuri, onnistui siirtymään ruoan suhteen omavaraisuuteen Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa uudenlaisen kulttuurin turvin. Miten muutos onnistuu vapaassa markkinataloudessa, joka diskonttaa vaikutuksia ajan ja etäisyyden suhteen, joka elättelee ajatusta vaihtoehdoista (maaperälle) ja joka on ideologisesti solmussa rajallisten resurssien hinnoittelun kanssa?

Dirt: The Erosion of Civilizations on erinomainen tietokirja. Kertojan ääni on sujuva ja kiihkoton. Montgomeryn historiakatsaus on avartava. Vaikka maailman historia ei palaudukaan eroosioon tai suolaantumiseen, sivilisaatioiden elinkaari näyttää tottelevan nopeutta, jolla maaperää "louhitaan", ja maaperän hedelmällisyyden muutokset näkyvät pitkän aikavälin tapahtumissa. Kirjan tarjoama näköala tulevaisuuteen on lukujen valossa synkkä. Oma sivilisaatiomme seuraa vääjäämättä aikaisempia epäonnistumisia huolimatta kaikesta tieto-taidosta. Oman elinajanodotteeni puitteissa pääsen luultavasti näkemään edessä olevat muutokset ja sopeutumiset.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti