lauantai 16. helmikuuta 2013

GULAG : A History of the Soviet Camps

Anne Applebaum, Gulag: A History of the Soviet Camps. Penguin Books, London, UK, 2004.

Anne Applebaum on yhdysvaltalainen toimittaja ja tietokirjailija. Hän opiskeli Yhdysvaltojen ja Britannian eturivin yliopistoissa venäjän historiaa ja kirjallisuutta sekä kansainvälistä politiikkaa ennen toimittajan uraansa mm. Sunday Telegraphissa, Evening Standardissa, The Economistissa, Washington Postissa ja Slatessa. Applebaum on kirjoittanut muutaman tietokirjan, joista Neuvostoliiton vankileirejä käsittelevä Gulag: A History of the Soviet Camps voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2004 ja rautaesiripun alkuvaiheisiin pureutuva Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe, 1945-1956 National Book Awardin.

Gulag: A History of the Soviet Camps -kirjan johdannossa Applebaum hämmästelee, kuinka hakaristi on muodostunut tabuksi kun taas sirppi ja vasara edustavat lännessä harmitonta nostalgiaa, vaikka molempien symbolien edustamat totalitaristiset valtiot tappoivat miljoonia kansalaisiaan tehtävään varta vasten rakennetuissa leireissä. Stalinin ajan vankileirejä tai nälänhätiä ei ole tuomittu samaan tapaan kuin natsien julmuuksia. Neuvostoliiton vankileireillä oli yleensä noin kaksi miljoonaa vankia; vuodesta 1929 vuoteen 1953 noin 18 miljoonaa ihmistä kärsi vankeustuomion leireillä. Lisäksi noin kuusi miljoonaa ihmistä karkotettiin Kazakstanin autiomaihin tai Siperian metsiin, missä nämä "uudisasukkaat" joutuivat pakkotyöhön.

Kirja käsittää kolme osaa. Ensimmäisessä osassa Applebaum käy läpi vankileirien syntyä ja taustaa aina toiseen maailmansotaan asti. Vankileirien perinne ulottuu tsaarinajalle, mutta bolsevikit ottivat ne käyttöön vuoden 1917 vallankumousten jälkeen etsiessään paikkaa maahan jääneille poliittisille vastustajilleen, kumotun hallinnon virkamiehille, upseereille ja eliitille. Alkuun vankileireillä katsottiin olevan myös korjaava tai koulutuksellinen tehtävä - työn kautta vanki oppisi arvostamaan työtä yhteisön hyväksi ja vapautuisi harhaoppisista näkemyksistään. Myös aiemmin vankeudessa olleet osasivat painostaa vartijoita ja vankiloiden johtoa tekemään myönnytyksiä, joten käytännöt eri vankiloissa olivat hyvin erilaisia. Vähitellen kommunistihallinto selvisi 1920-luvun sekasorrosta ja kokeiluista.

Vuonna 1929 Stalin käynnisti teollistamisohjelman ja samaan aikaan kiristi myös surullisen kuuluisaa maatalouden kollektivisointia, jota seurasi miljoonia tappanut nälänhätä. Seuraavana vuonna perustettiin Neuvostoliiton sisäasiain kansankomisariaatin eli NKVD:n leiriasioiden keskusvirasto Glavnoje upravlenije lagerei, joka lyhennettiin Gulag. Leirien oloja yhdenmukaistettiin, uusia leirejä perustettiin eri puolille ja pakkotyöstä tuli merkittävä osa kansantaloutta. Vangit tekivät töitä kaivoksissa, louhoksissa, metsätyömailla, rakensivat maanteitä ja rautateitä ja mm. kuuluisan Stalinin kanaalin. Leirien pakkotyö ei ollut kuitenkaan tehokasta, vangit olivat heikkoja, ruoka oli vähäistä, työkalut huonoja ja koko leirijärjestelmä kauttaaltaan tappiollinen, mitä ylin johto kieltäytyi tunnustamasta. Stalinin vainojen aikaan 1937-38, kun maan hallintoelimiä puhdistettiin, leirien vankimäärä kasvoi. Samalla erilaisiin erikoisleireihin (šaraška) tuotiin vangittuja asiantuntijoita, kuten myöhemmin Neuvostoliiton avaruusohjelman pääsuunnittelijana toiminut Sergei Korolev, joiden tehtävä oli tehdä tutkimusta, keksintöjä ja uutta teknologiaa.

Kirjan toisessa osassa Applebaum keskittyy leirielämään pidätyksestä vapautumiseen (tai kuolemaan). Alkuvuosina pidätettyjä kuulusteltiin pitkään ja heidät kidutettiin tekemään perättömiä tunnustuksia ja ilmiantoja. Rikoslain 58. pykälä tarjosi syyttäjälle liikkumavaraa, mikä oli tarpeen erityisesti vainojen aikaan, kun pidätys- ja teloituskiintiöitä piti täyttää. Syytetyn ei ollut välttämätöntä edes syyllistyä mihinkään, pelkkä epäilys riitti tuomioon. Tarinat tuomioista ovat karmeaa luettavaa.

Vaikka pidätysselleissä olot olivat huonot, myös siirtyminen sellistä vankileirille oli hengenvaarallista. Kuljetukset olivat huonosti järjestettyjä, vartijat eivät välittäneet "karjasta" eikä määränpää ollut välttämättä edes millään tavalla valmistautunut uusiin vankeihin. Vankeja kuoli jalkamarsseilla ja täyteen ahdetuissa karjavaunuissa kylmään, nälkään, väsymykseen ja tauteihin. Leireillä ihmiset jaettiin ryhmiin työkyvyn mukaan. Ne, joiden työkyky oli heikko, saivat vähän ruokaa ja kuolivat melko pian.

Pakkotyö pyöri kiintiöiden ympärillä. Koneita oli vähän, ja raskaaseen ruumiilliseen työhön tottumattomien kaupunkilaisten oletettiin yltävän ammattilaisten, esim. metsurien, päivittäiseen tuotantoon. Ne, jotka selviytyivät urakasta, saivat enemmän ja parempaa ruokaa kuin muut mutta edelleen liian vähän. Pitkän päälle ainoa toivo oli joko kevyemmät työtehtävät tai työsuoritusten väärentäminen. Naisten osa ei ollut helppo; raiskaukset olivat tavallisia. Silti naiset selvisivät leireistä paremmin, koska he pitivät itsestään parempaa huolta ja löysivät paremmin toisistaan tukea.

Vankileireillä oli sekaisin eri kansallisuuksia ja eri rikoksista tuomittuja. Rikolliset (urki) tekivät vähemmän ruumiillista työtä, kohdistivat mielivaltaa muihin vankeihin ja nauttivat leirijohdon luottamusta. Poliittisten vankien taustat olivat monenlaisia. Vielä 1920-luvulla joukossa oli anti-bolsevikkeja, 1930-luvulla muutama trotskilainen ja 1940-luvulla ukrainalaisia, baltialaisia ja puolalaisia partisaaneja, mutta valtaosa oli epäpoliittisia kansalaisia, jotka oli tuomittu syystä tai toisesta rikoslain 58. pykälän perusteella. Kansallisuudet perustivat omia porukoitaan, jotka valvoivat yhteistä etua. Erityisen vahvoja olivat ukrainalaiset, joita leireillä oli paljon ja jotka eivät sulautuneet. Venäläiset jäivät näissä piireissä heikoille. Kirja kuvailee pitkästi leirin dynamiikkaa, ammattirikollisten kieltä, sairaalojen toimintaa, lääkärien asemaa, vankien selviytymisstrategioita, kapinoita ja pakoja.

Kolmannessa ja viimeisessä osassa Applebaum tarkastelee Gulagin historiaa toisesta maailmansodasta eteenpäin. Vaikka Stalinin vainot muistetaan vuosista 1937 ja 1938, vankileirit saavuttivat huippunsa vasta 1952, jolloin Stalin kuoli. Pian tämän jälkeen käynnistettiin selvityksiä uhrien määrästä ja leirilaitoksen kannattavuudesta, ja seuraavana vuonna uusi hallinto armahti ei-poliittiset vangit, joiden tuomio oli alle viisi vuotta. Armahdukset kiihtyivät ja päätyivät koskemaan myös poliittisia vankeja Hruštšovin valtakaudella. Tämän suojasään aikana Solzenitšyn julkaisi Ivan Denisovitšin päivän, joka kirvoitti kritiikkiä kulttuurieliitiltä (kirjassa ei ollut ideologian mukaista sankaria) mutta sai kiitosta Gulagin uhreilta ja heidän omaisiltaan. Vaikka virallisesti Gulag lakkautettiin, 1960-luvulla konservatiiviset voimat ottivat vallan ja Neuvostoliitto alkoi sulkea toisinajattelijoita työleireille.

Kirjan lopussa Applebaum pohtii vankileirien ja Venäjän suhdetta. Venäjä tekee selvän eron Neuvostoliittoon, vaikka perikin sen instituutioita, ulkomaanvelkoja jne. Venäjä rehabilitoi vankeja kaikessa hiljaisuudessa 1990-luvulla, mutta se ei ole virallisesti käsitellyt vankileirejä millään tavalla. Se ei ole perustanut totuuskomissiota, kuten Etelä-Afrikassa tehtiin.

Historiassa on tehty karmeita asioita, joista on kirjoitettu loistavia kirjoja. Applebaumin kirja on loistava. Kerronta polveilee taitavasti tilastojen ja yksittäistapausten välillä. Historioitsijoiden tavoista poiketen Applebaum kertoo siellä täällä omakohtaisia kokemuksiaan entisten vankien haastatteluista ja vierailuista entisten leirien alueella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti