sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Wittgenstein's Nephew

Thomas Bernhard, Wittgenstein's Nephew: A Friendship. Saksankielisestä alkuteoksesta Wittgensteins Neffe (1982) englanniksi kääntänyt David McLintock. Faber and Faber, London, UK, 2013.

Thomas Bernhard (1931-1989) kouluttautui näyttelijäksi ja opiskeli musiikkia, mutta keuhkosairautensa vuoksi hän jätti esiintymiset ja ryhtyi ensin toimittajaksi ja sitten kirjailijaksi. Niin ikään keuhkosairautensa takia hän vietti toisinaan pitkiä aikoja parantolassa. Bernhardia pidetään yhtenä tärkeimmistä saksankielisistä sodanjälkeisistä kirjailijoista.

Wittgenstein's Nephew on omaelämänkerrannallinen kertomus Bernhardin ja Paul Wittensteinin ystävyydestä. Kirja alkaa vuodesta 1967, jolloin Bernhard on toipumassa vaikeasta leikkauksesta sairaalassa. Sattumalta hänen ystävänsä, varakkaan Wittgensteinin suvun jäsen ja filosofi Ludwig Wittgensteinin veljenpoika Paul, on toipumassa hermoparantolassa saman sairaalan eri rakennuksessa. Heikkokuntoinen Bernhard yrittää kiirehtiä toipumistaan päästäkseen tapaamaan ystäväänsä.

Kirja siirtyy kuvailemaan heidän ystävyydensä kehittymistä. He olivat molemmat palavan kiinnostuneita musiikista, mutta eksyivät usein keskustelemaan muistakin aiheista. Ilmeisesti heitä yhdisti jonkinlainen snobismi, koska kirjan kuvaamat tapahtumat esittävät heidät suorapuheisina, kulmikkaina tai jopa jyrkkinä ja mielipiteissään vahvoina. Lahjakas Paul Wittgenstein tuhlaa kuitenkin omaisuutensa ja luisuu kohti (suhteellista) köyhyyttä vanhetessaan. Ystävyys kuitenkin kestää, muodossa tai toisessa.

Miksi Bernhard on kirjoittanut tämän kirjan? Osin motivaationa on ehkä syyllisyys, osin mahdollisuus päästä piiskaamaan wieniläiseliittiä ja sen tyhjiä rituaaleja palkintoineen. Ehkä suuret kirjailijat ovat yksinäisiä-- omien sanojensa mukaan Bernhard pystyi pitämään hulluutensa aisoissa --ja ystävyys Paul Wittgensteinin kanssa oli siten poikkeuksellista. Bernhardin kertomuksessa Paul erottuu muista ystävistä paitsi älykkyytensä ja rohkeutensa myös rehellisyytensä ansiosta.

Bernhard ei käytä tapansa mukaan kappalejakoa, ja kerronta kulkee hetkittäin silmukoissa, joissa esiintyy runsaasti toistoa, mutta tämä hauskuuttelu on jotenkin harmaata.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti