keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Blue of Noon

Georges Bataille, Blue of Noon. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le Bleu du ciel (1957) englanniksi kääntänyt Harry Matthews. Esipuheen kirjoittanut Will Self. Penguin Books, London, UK, 2001.

Ranskalainen Georges Bataille (1897-1962) oli jonkin aikaa harras katolinen, numismaatikko, sitten surrealisti ja myöhemmin monen kirjallisuuslehden ja -piirin perustaja. Hän kirjoitti viljalti luentoja (engl. readings), runoja, esseitä ja romaaneja. Blue of Noon valmistui alunperin vuonna 1935, mutta Bataille ei löytänyt sille tuolloin julkaisijaa.  Hän kaivoi käsikirjoituksen vastahakoisesti pöytälaatikosta vuosia myöhemmin ystävien pyynnöstä -- maailma ja Bataille olivat ehtineet jo muuttua.

Kirja alkaa päihteistä, verestä, itkusta ja oksennuksesta. Kertoja Henri Troppmann ja tämän rakastajatar Dirty sekoilevat hotellihuoneessa. Pahoinvoiva Dirty muistelee, kuinka samassa hotellissa kymmenen vuotta aikaisemmin hänen äitinsä kompastui ja oksenteli. Kaatumista kerätään paikalle muistelemaan tuolloinen hissipoika ja ujo hotellipalvelija. Hissipoika laastaroi Henrin kättä, johon lasinsiru on viiltänyt haavan.
What was happening, moreover, seemed to me trivial and somehow ludicrous. I myself was empty. I was scarcely even capable of inventing new horrors to fill the emptiness. I felt powerless and degraded. It was in this uncompliant and indifferent frame of mind that I followed Dirty outside. Dirty kept me going; nevertheless, I could not conceive of any human creature being more derelict and adrift.
      This anxiety that never for a moment let the body slacken provided the only explanation for a wonderful ability: we managed, with no respect for conventional pigeonholes, to eliminate every possible urge, in the room at the Savoy as well as in the dive, wherever we had to.
Henri asuu Pariisissa, hänen vaimonsa Brightonissa lasten kanssa. Hän hylkää keskiluokkaisen elämän ja täyttää sisäisen tyhjän tilan päihteillä, prostituoiduilla ja väkivallalla. Hän heiluu epätoivon, kuumeen, raivon ja humalan välillä menettäen hallinnan. Hän ajautuu uusien naisten kanssa suhteisiin, eikä voi sietää heitä eikä kuitenkaan osaa olla heistä erossa. Kuolema, väkivalta ja seksi puristuvat samaksi haluksi, joka ei löydä täyttymystä. Kaikki odottavat jotain. Ympärillä 1930-luvun Eurooppa heiluu saman halun viemänä: fasismi nostaa päätään Saksassa, Espajassa liikutaan kohti sisällissotaa. 

Jos surrealismi on yritys sovittaa unen ja todellisuuden maailmat yhteen, Blue of Noon on surrealistinen teos. Henri Troppman hourailee, näkee unta eikä hereilläkään tunnusta ympäristön normeja. Huuruinen kiihko on aina keskiluokkaista seesteisyyttä parempi. Hän jahkailee, ei osaa päättää, mutta sitten tempautuu hetken mielijohteesta väkivaltaisiin tempauksiin: hän iskee haarukan naisen reiteen, hän päättää osallistua vankilakapinaan. Seksiinkin sekoittuu aina jotain muuta: vallankäyttöä, kuolemaa tai likaa.

Kerronta ei ole erityisen lumoavaa. Kirja maistuu käännökseltä, tai sitten ranskankielinen alkuteos ripottelee proosaan kömpelöitä sivistyssanoja. Blue of Noon on kuitenkin kiusallinen tuttavuus: sen sekava tapahtumaketju ja raivokas vimma jäävät kummittelemaan, eikä kirja päästä irti ihan helposti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti