sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Siilo

Hugh Howey, Siilo. Englanninkielisestä alkuteoksesta Wool (2013) suomentanut Einari Aaltonen. Like Kustannus, Keuruu, 2013.

Yhdysvaltalainen Hugh Howey alkoi kirjoittaa kirjoja päivätöidensä ohella, mutta perinteisen kustannussopimuksen sijaan hän päätti pitää langat itsellään ja julkaista teoksensa e-kirjana. Kun hän oli julkaissut tukun muutamia tuhansia kappaleita myyneitä novelleja ja romaaneja, hänen teoksensa Siilo keräsi yllättäen taakseen mittavan lukijakunnan. Kirjan menestys on tehnyt hänestä jonkinlaisen keihäänkärjen itsejulkaistuille e-kirjoille. Itse Ridley Scott on ostanut kirjan elokuvaoikeudet.

Kuuntelin alkukeväästä Howeyn haastattelun Guardianin kirjallisuuspodcastissa ja nyt kirjamessujen aikaan sain Like Kustannukselta suomennoksen arvostelukappaleen sekä tilaisuuden päästä haastattelemaan kirjailijaa vajaan tusinan muun kirjabloggarin kanssa. Howey vastaili hyväntuulisesti kysymyksiin kirjoittamisestaan, Siilosta ja kustannusmaailmasta.

Siilo on dystopiaa. Ilmakehä on jonkin katastrofin jäljiltä siirtynyt uuteen, myrkylliseen tasapainotilaan, jossa ihminen ei voi elää. Henkiinjääneiden rippeet asuttavat valtavaa maanalaista siiloa, joka on suljettu systeemi kahdellakin tapaa. Ensinnäkin ihmisten käyttämät raaka-aineet, happi ja ravinto kiertävät siilon sisällä; vain öljyä porataan maan uumenista. Toiseksi siilon käsitys ulkopuolisesta maailmasta perustuu vain yhteen, tietokoneiden hallitsemaan ikkunaan.

Siilo on myös läpileikkaus yhteiskunnasta. Pitkälle toistasataakerroksinen maanalainen rakennelma on jaettu vyöhykkeisiin tehtävien mukaan: huipun tuntumassa keikkuvat päättäjät ja omavaltainen IT-osasto, keskivaiheilla ruoantuotanto ja pohjalla rasvakourat koneineen ja generaattoreineen. Kallis viestintä ja portaiden vaivalloisuus eristää vyöhykkeitä toisistaan, mikä pitää yllä tasapainoa.

Siilon ovet avataan vain ulospääsyä varten. Kun vaimonsa kuolemaa sureva seriffi Holston vaatii päästä ulos, pormestari Jahns joutuu etsimään seuraajaa. Parhaaksi vaihtoehdoksi paljastuu alimmista kerroksista mekaanikko Juliette, joka ei ole kaikkien mieleen. Siilon tasapainotila järkkyy peruuttamattomasti.

Siilo on ahdas, hauras, ja harva ymmärtää, mikä pitää maanalaisen pelastuskapselin käynnissä. Kirjoittaja kasvoi maatilalla ja ehti ennen kirjailijan uraansa mm. korjailla veneitä ja asentaa AV-laitteita, mikä näkyy kirjassa öljyisinä generaattoreina, yskivinä pumppuina ja rönsyilevinä sähköjohtoina. Huolimatta erikoistumisesta elämä siilossa on korostetun tasa-arvoista, jopa naisia ihannoivaa.

Kirjan vastaanotto on ollut kaksijakoista. Kirja on mainittu tieteiskirjallisuuden 50 Shades of Greynä, mutta yhteistä näillä on vain julkaisukanava. Howey osaa kirjoittaa: Siilo on vauhdikas ja mielenkiintoinen scifi-jännäri, jonka tiheä, epätoivoinen tunnelma vain liukastelee vain aivan hetkittäin kermaisissa ihmissuhteissa. Kirjaa on toisaalta myös verrattu dystopian merkkiteoksiin, kuten Vuonna 1984 tai Uusi uljas maailma. Tarina toimii, mutta kirjan kylmyys, sen kuvaaman maailman henkinen ankaruus tai sen kyynisyys ei ole tarpeeksi lohdutonta nostamaan sitä esikuviensa rinnalle. Yritys on kuitenkin hyvä.

lauantai 26. lokakuuta 2013

The Poison King

Adrienne Mayor, The Poison King: The Life and Legend of Mithradates, Rome's Deadliest Enemy.
Princeton University Press, Woodstock, UK, 2009.

Rooman laajeneminen italialaisesta kylästä imperiumiksi on osa tarinaa, kuinka länsimaista tuli länsimaita. Kuitenkin perinteet ja vanhat päätöksentekoinstituutiot oli vaikeaa yhdistää laajentumiseen, ja lopulta sisäisten taisteluiden jälkeen Rooma muuttui tasavallasta yksivaltiudeksi. Pitkään länsimaisten oppineiden mielestä antiikin historiassa kaikui kaikki mahdollinen inhimillisesti kuviteltavissa oleva ylevyys, mihin vaikutti ja mitä vahvisti tietenkin se, että roomalaiset itse kirjoittivät heitä ja heidän naapureitaan koskevan historian. 

Koulussa ainakin meille jaksettiin korostaa roomalaisten veretöntä laajenemista. Kuningas toisensa jälkeen taipui maksamaan veroja Roomaan pelkästään poliittisen painostuksen vuoksi. Roomalainen valloitettujen alueiden verotus oli kuitenkin raakaa ja ulkopolitiikka lyhytnäköisiä liittolaisuuksia sekä sotilaallisen itsetunnon vahvistamaa sanelua, mistä kasvoi tyytymättömyyttä ja kapinahenkeä.

Nykyisen Turkin pohjoisosista kotoisin oleva kuningas Mithridates VI (120–63 eaa) nousi vastustamaan itäiselle Välimerelle leviää imperiumia ja piinasi roomalaisia liki kolmenkymmenen vuoden ajan. Adrienne Mayor, antiikin historian tutkija Stanfordin yliopistosta, kokoaa harvoista aikalaisten sekä toisen että kolmannen käden kertomuksista tämän Pontuksen kuninkaan tarinan. Kuitenkin kirjan otsikosta ja sen superlatiiveista käy heti ilmi, ettei kyseessä ole akateeminen teos vaan suurelle (amerikkalaiselle) yleisölle osoitettu kuninkaan elämäkerta. 

Mithridateksesta säilyneet tarinat täyttävät melkein kaikki myyttisille hahmoille asetetut vaatimukset. Taivaalla oli pyrstötähti merkkinä hänen syntymästään, hän voitti fyysisissä mittelöissä ja asekunnossa muut miehet ja niin päin pois. Hänen katsottiin polveutuvan Kyyroksesta, Dariuksesta ja parista Aleksanteri Suuren kenraalista. Hän kirjaimellisesti peri Aleksanteri Suuren viitan. Legendojen mukaan Mithridates eli teillä tietymättömillä ystäviensä kanssa seitsemän vuoden ajan kunnes palasi Pontukseen ja otti vallan käsiinsä.

Mithridates alkoi systemaattisesti laajentaa vaikutusvaltaansa ja valtakuntaansa Mustanmeren ympäristössä, mikä ei mennyt naapureilta huomaamatta. Jotkut niistä alkoivat pelata Mithridatesta vastaan Roomaan tukeutuen, mutta Mithridates onnistui kääntämään nämä yritykset poliittisiksi voitoikseen: tyytymättömyys roomalaisia kohtaan oli laajaa ja hänessä nähtiin kuningas, joka palauttaisi oikeudenmukaisuuden ja itsetunnon. Hän oli lisäksi odottanut pitkään syytä sotaan. 

Mithridatesta vastaan käytiin sotaa kolmeen otteeseen samalla, kun Roomassa käytiin sisällissotia. Ensimmäisessä erässä Mithridates otti haltuunsa naapurikuningaskuntia ja organisoi Vähän-Aasian roomalaisten siviilien ja varuskuntien teurastuksen vuonna 88 eaa. Rooma reagoi lähettämällä konsuli Sullan parin legioonan kera. Kokeneet legioonalaiset ja heidän joustava taktiset yksikkönsä veivät voiton toisensa jälkeen Mithridateen ja hänen liittolaistensa armeijoista Kreikassa. Toinen erä käynnistyi, kun Mithridatesta, joka oli saanut pitää valtakuntansa, syytettiin sotavalmisteluista ja Sullan legaatti Murena lähetettiin paikalle. Mithridates voitti tämän erän kotikentällään. Kolmanteen erään sotkeutui mukaan Armenian kuningas Tigraines II, joka kuitenkin hävisi taistelukentällä miesylivoimastaan huolimatta roomalaisille. Pompeius ajoi Mithridatesta takaa pitkin poikin mutta kuningas onnistui välttämään kiinnijäämisen kerta toisensa jälkeen. Lopulta hän ajautui umpikujaan ja teki tarinan mukaan itsemurhan.

Ilmeisesti Mithridatesta pidettiin suurena strategina, mutta roomalaiset legioonat olivat toistuvasti liian kova pala, hävisi taisteluita toisensa jälkeen, eikä hän saavuttanut lopullista tavoitettaan. Hän vain ei jäänyt kiinni ja rikkauksiensa kautta hän onnistui nostamaan armeijan toisensa jälkeen roomalaisia vastaan. Poliittista pelisilmää hänellä toki oli. Mithridates lisäksi harrasti myrkkyjä ansaiten nimen Myrkkykuningas. Hän nautti jatkuvasti pieniä määriä mm. arsenikkia ja kehitti siten vastustuskyvyn. Hänen kasvituntemuksensa sekä myrkky- että vasta-aineoppinsa elivät pitkään kuolemansa jälkeenkin. 

Mayor on tutkinut antiikin tiedekäsitystä, ja hän liikkuu sujuvasti pitkin poikin Rooman valtakuntaa. Hän kokoaa mielenkiintoisen ajankuvan roomalaisten vastustajan näkökulmasta. Kerronta kulkee ripeästi ja vaivatta, ja ilmiöt ja tapahtumat tulevat esiin johdonmukaisina kokonaisuuksina. Tässä toisaalta onkin kirjan keskeinen heikkous. Heti alkuunsa Mayor kuitenkin tunnustaa, että luotettavia lähteitä on niin vähän, että tapahtumien selittämiseksi on turvauduttava historialliseen rekonstruointiin. Niinpä kirjassa kulkee pitkiä arvailujen ja teorioiden ketjuja, joiden todistusvoima on olematon. Mithridateen kohtaloa, mahdollisesti lavastettua kuolemaa on spekuloitu antiikista lähtien, joten paikoin teoretisointi on täysin perustelua. Jotkin Mayorin teorioista ovat kuitenkin todella kevyitä ja sellaisina pelkästään haitaksi muuten hienolle tietokirjalle.

Jos lännessä Mithridates on Jugurthan tapaan unohtunut hahmo, se ei ole sitä idässä. Idän ja lännen kohtaamisissa antiikin ja tämän päivän välillä on tahattomia samankaltaisuuksia.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Arabian Sands

Wilfred Thesiger, Arabian Sands (1959). Penguin Books, London, UK, 1991.

Vaikka suurten tutkimusmatkojen aika alkoi olla ohi toiseen maailmansotaan mennessä, maailman kartalla oli muutama valkoinen läiskä.  Yksi kartoittamaton alue kattoi Arabian niemimaan kaakkoisosan aavikon Rub’ al-Khalin eli Tyhjän neljänneksen. Aavikkoa ja sen reunamia asuttivat äärimmäisiin olosuhteisiin sopeutuneet paimentolaiset, beduiinit. Kun Persianlahden rannikon tuntumasta alkoi löytyä öljyä 1930-luvulta eteenpäin, länsimaiset geologit riensivät paikalle autoineen ja lentokoneineen ja paikallinen kulttuuri muuttui tyystin.

Wilfred Thesiger oli viimeinen brittiläisen imperiumin yläluokkaisista tutkimusmatkailijoista. Arabian Sands on kuvaus hänen matkoistaan Tyhjän neljänneksen ympäri ja halki vuosina 1945-1950. Ennen matkaansa Arabiaan Thesiger ehti vaeltaa silloisen Abessinian eli Etiopian sisämaihin. Hän palveli toisen maailmansodan aikana Sudanissa ja kulki sen aavikoita ristiin rastiin. Kun hänelle tarjottiin sodan jälkeen tehtävää selvittää ajoittaisten ("raamatullisten") heinäsirkkaparvien syntymisen edellytyksiä niemimaan eteläosissa, hän tarttui nopeasti tilaisuuteen. Matkat Arabiaan beduiinien pariin olivat pitkäaikaisen haaveen täyttymys koneita ja edistystä halveksivalle Thesigerille. Hän lähti sinne omien sanojensa mukaan viime tingassa, koska paikallinen kulttuuri oli nopeasti muuttumassa.

Thesiger kokosi retkikuntia paikallisista beduiiniheimoista ja ratsasti kamelein Omanin ja Jemenin vuoristosolia sekä Tyhjän neljänneksen dyynejä. Äärimmäisen kuivuuden, ryöstöretkien, epävarmojen poliittisten liittolaisuuksien ja tuntemattomien taipaleiden vaarat hitsasivat ydinporukan tiiviiksi seurueeksi. Thesiger näkee beduiinien kulttuurin tuloksena äärimmäisistä oloista, eikä säästele sanojaan sitä ylistäessään. Vieraanvaraisuudessa tai kunniantunnossa harva vetää vertoja näille köyhille paimentolaisille. Heidän taitonsa hyödyntää erämaata ja kykynsä kestää sen vaivoja ovat ylivertaiset. 

Silti elämää ja elinehtoja aavikolla säätelevät hallitsemattomat luonnonvoimat, joten beduiinit ovat taipuvaisia fatalismiin. Beduiininaisia matkakertomuksessa ei tosin esitellä; heitä ei kulje matkoilla eikä juuri näy nuotiotulilla. Eikä vieraanvaraisuus ulottunut omanilaisten heimojen piirissä kristittyihin. Thesiger joutui seurueineen muutaman kerran hengenvaaraan etsiessään jalansijaa, jolle kukaan eurooppalainen ei ollut asettunut.

Arabian Sands on erinomainen matkakertomus. Se on yhdistelmä maantiedettä, antropologiaa, historiaa ja toimintaa. Yksinkertaista ruokaa, heimokahakoita, janoa ja kuivaa erämaata. Kirjassa on otos valokuvia ja muutama upea käsinpiirretty kartta.