lauantai 28. joulukuuta 2013

Länsirintamalta ei mitään uutta

Erich Maria Remarque, Länsirintamalta ei mitään uutta. Saksankielisestä alkuteoksesta Im Westen nichts neues (1929) suomentanut Armas Hämäläinen. WSOY, Porvoo, 1975.

Saksalainen Erich Maria Remarque (1898-1970) taisteli ja haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa. Sodan jälkeen hän valmistui opettajaksi ja teki sekalaista toimisto- ja  kirjoitustointa. Kymmenisen vuotta sodan jälkeen hän kirjoitti tarinan nuoresta Paul Bäumeristä, joka värväytyy luokanvalvojansa suosituksesta mukaan sotaan heti sen alettua. Länsirintamalta ei mitään uutta julkaistiin aluksi jatkokertomuksena aikakauslehdessä vuonna 1928. Seuraavana vuonna, kustantajan suureksi yllätykseksi, kirja myi hyvin, vaikka sodasta oli ehtinyt kulua jo kymmenen vuotta. Kansallissosialistien noustua valtaan vuonna 1933 kirja päätyi roviolle ensimmäisten joukossa.

Länsirintamalta ei mitään uutta kieltämättä esittää saksalaisten sotaponnistelut huonossa valossa. Paul Bäumer on kaksikymppinen lukiolainen, joka tempautuu mukaan sotainnostukseen muiden luokkakavereidensa tapaan. Sota ei ole kuitenkaan aivan sitä, miksi sitä luultiin. Se kääntää kaiken päälaelleen. Yksityisyyttä ei ole, joten yksityiset toimet muuttuvat julkisiksi. Kuolema arkipäiväistyy ja tappaminen muuttuu eläimelliseksi leikiksi tai kilpailuksi. Vanha järjestys keikahtaa, opettaja päätyy oppilaansa alaiseksi. Haavoittuneet olisi armeliaampaa ampua saman tien. Remarquen tarina irtoaa porvarillisista hyveistä heti parilla ensimmäisellä sivulla.

Lepovuorossa voi poltella tupakkaa, katsella kaukaisia tähystyspalloja ja räjähtelevien ilmatorjunta-ammusten savupilviä. Rintama on toinen todellisuus. Kuolema ja eloton maisema puristavat sotilaiden horisontin nykyhetkeen ja riisuvat arvot, toiveet ja muistot. "Kuluuko viikkoja, kuukausia vai vuosia? Ei, ainoastaan päiviä." Kuitenkin lehdet ovat pudonneet puista, kun he palaavat seuraavan kerran linjojen taakse.

Oman tykistön putket ovat kuluneet, ja ammukset lentävät toistuvasti omiin asemiin. Ei-kenenkään-maalta kuuluu kuolevien huutoja. Pimeyden turvin lähdetään etsimään, mutta usein turhaan. Kranaatteihin, kaasuhyökkäyksiin, liikkumiseen ja elämiseen liittyviä vaaroja ei ehditä opettaa, ja niin täydennysmiehinä tuotuja alokkaita kaatuu kuin heinää. Huhuja, epätietoisuutta.

Loma tuottaa tuskaa. Se siirtää sotilaan ajassa taaksepäin ja tekee veteraanista jälleen pojan. Suojaava nihilismi halkeilee. Sukulaisten ja tuttavien käsitykset sodasta ovat propagandan värittämiä, eikä rintaman olosuhteista, tappamisesta tai kuolemisesta voi puhua kuin fraasein. Omaisten suru tuntuu mielettömältä.
En kerro hänelle ikinä totuutta; ennen hän saisi silpoa minut palasiksi. Säälin häntä, mutta hän tuntuu minusta myös hieman tyhmältä. Pitäähän hänen lopultakin jo rauhoittua; Kemmerich pysyy kuolleena, tiesipä tämän äiti tai ei, millä tavoin hänen poikansa kuoli. Kun on nähnyt paljon kaatuneita, ei voi enää oikein käsittää noin suurta tuskaa yhden ainoan kaatuneen takia.
Remarquen romaani on kohtalaisen lyhyt mutta sitäkin vaikuttavampi. Kerronta kulkee preesensissä ikään kuin tapahtumat tapahtuisivat juuri nyt. Taistelukentän kuvaus on lohdutonta, sota raakaa ja turhaa. Paul harhailee nihilismin ja epätoivon välisellä kaistaleella. Vain ystävien seurassa sodan tapahtumat painuvat tietoisuuden pohjalle kuin kivet.

Kirja jatkaa Ihminen sodassa -luku-urukkaa.

6 kommenttia:

  1. Lukulistalla on, joskus aikoja sitten tarttunut mukaan divarista. Suuria odotuksia ei ole ollut, mutta tämän vaikuttaa todella kiinnostavalta! Luin juuri 2. maailmansodan taistelukuvauksista, joten ehkä ihan hyvä palata sitä edeltävään sotaan vaihteen vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäinen maailmansota on aivan omanlaisensa katastrofi. Se käynnistyi vähän vahingossa. Sodanjohto oli ratsuväkeä, eivätkä uudet aseet näkyneet taktiikassa kuin vasta loppua kohden.

      Olin lukenut kirjan aikaisemmin, mutta en muistanut, miten hyvä kirja oli. Suosittelen.

      Poista
  2. Sinulla on kunnon haaste päällä.

    Tätäkään kirjaa en lukenut, mutta kulttiteoksen maineessa on ja teos on lukulistalla.

    Usein sotapuheet ovat toista kuin rivimiehen tai siviilin todellisuus, tämä on osoitus siitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta kirja on maineensa veroinen.

      Kotirintamalla annetaan strategisia neuvoja ja ihmetellään hidasta etenemistä. Mutta uudenlainen sota on jotain, mille ei ole edes sanoja, joten sitä ei voi kuvailla. Totuus on epätodellista.

      Poista
  3. Muistan lukeneeni tämän joskus lukioikäisenä ja silloin yllätyin täysin, kuinka hyvä tämä oli. Kirja löytyy hyllystäni ja on houkutellut useasti. Olen vain niin kovin huono lukemaan kirjoja uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on vähän sama. Kun maailmassa on hyviä ja/tai mielenkiintoisia kirjoja hyllykilometreittäin, tuntuu haaskaukselta lukea jo luettua. Elämä on niin lyhyt!

      Vaikka onhan se toisaalta niinkin, että luetut kirjat muuttavat lukijaa, eikä kirja siten ole sama eri lukukerroilla. Äsken luettu Kivimäen Murtuneet mielet jäsentää sotilaiden elämää ja sitä kautta sotakirjallisuutta minulle uudella tapaa. Se yksistään teki Remarquehen palaamisesta mielekästä. Ihminen sodassa -lukuhaaste oli toinen erinomainen syy palata näiden sotakirjallisuuden klassikoiden ääreen. Ehkä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä uudestaan.

      Hyvät uudet vuodet! :-)

      Poista