torstai 30. tammikuuta 2014

Azincourt

Bernard Cornwell, Azincourt: historiallinen romaani. Englanninkielisestä alkuteoksesta Azincourt (2009) suomentanut Ulla Lempinen. Bazar, Nørhaven, Tanska, 2014.

Myöhäiskeskiajalla Englannin ja Ranskan välillä käytiin monta pientä sotaa. Jälkikäteen on ollut helpompi niputtaa toistuvat taistelut satavuotiseksi sodaksi (1337-1453),  jossa Englannin kuningas yritti perustella vaadettaan Ranskan kruunuun aseellisesti. Sota oli merkittävissä määrin sisällissota, johon englantilaiset osallistuivat mantereella sijaitsevien maakuntiensa kautta. Sodan aikana feodaalisen ratsusotilaan asema hiipui ja talonpoikaissotilaan asema vahvistui. Sodankäynti alkoi ammattimaistua ja valta keskittyä kruunun käsiin.

Vuonna 1415 Henrik V:n johtamat englantilaiset voittivat lukumääräisesti ylivoimaiset ranskalaiset Agincourtissa talonpoikaisten jousimiestensä ansiosta samaan tapaan kuin Crécyssä (1346) ja Poitiers'ssä (1356). Nämä taistelut ja niiden pitkäjousimiehet (longbow men) ovat Englannin kansallisia ikoneita samaan tapaan kuin Battle of Britain 1940 ja Spitfire-lentokone. Suositun legendan mukaan englantilaisten käyttämää kahden sormen haistattelumerkkiä kutsutaan toisinaan Agincourt-tervehdykseksi, koska satavuotisen sodan aikana ranskalaiset katkoivat kiinni saamiltaan englantilaisilta jousiampujilta etu- ja keskisormen. Legenda tuskin pitää paikkaansa; kiinni saadut talonpoikaissotilaat tapettiin.

Brittiläinen kirjailija Bernard Cornwell on kirjoittanut kymmenittäin sotahistoriallisia romaaneita. Azincourt kertoo englantilaisesta pitkäjousimiehestä Nicholas Hookista, joka lainsuojattomana päätyy Ranskaan palkkasotilaaksi. Hän selviää täpärästi puolustamastaan Burgundin Soissonsista, missä kaupungin valtaavat ranskalaiset tappavat joukoittain antautuneita englantilaisia jousimiehiä ja ranskalaisia siviileitä. Vaiheiden jälkeen hän päätyy Henrik V:n armeijaan, joka piirittää ensin Harfleuria ja marssii sitten Agincourtiin.

Cornwell kirjoittaa vauhdikasta toimintaviihdettä. Azincourt tarjoaa yksityiskohtaisen ajankuvan myöhäiskeskiaikaiseen sodankäyntiin, taktiikoihin, varusteisiin ja aseistukseen. Tarinana kirja oli kuitenkin pettymys. Olen pitänyt Cornwellin anglosaksisesta romaanisarjasta, ainakin sen alkupäästä, mutta Azincourtissa ei ole mitään koukkua, yllätystä tai moraalista ambivalenssia. Ehkä taakkana on Agincourtin taistelun asema Englannin historiassa, mutta glorifioituna taistelukuvauksena kirja muistuttaa Korkeajännitys-sarjakuvia: hyvät ja pahat ihmiset on vakioitu heti alkuun, ja konflikti käydään yhdellä tasolla. Henkilöiden vuorovaikutus on kankeaa. Puolipahiskin tavallaan oppii olemaan ihmisiksi. Päähenkilö määrittyy pelkästään raamikkaan olemuksensa ja lihasvoimiensa kautta, kuten Jack Reacher -romaaneissa, mutta takana ei ole mitään mysteeriä, jännitettä tai ongelmaa. Historiaa lukeneille taistelun lopputuloskaan ei ole yllätys.

Oli miten oli, kirja on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Mastering Comics

Jessica Abel, Matt Madden, Mastering Comics: Drawing Words & Writing Pictures Continued -- A Definitive Course in Comics Narrative. First Second, New York, NY, USA, 2012.

Yhdysvaltalaisten sarjakuvataiteen ammattilaiset Jessica Abel ja Matt Madden ovat kirjoittaneet jatkoa sarjakuvaoppaalle Drawing Words & Writing Pictures, joka hämmästeli enimmäkseen sarjakuvan tekniikkaa: kuvan ja tekstin suhdetta, ruudun ja sivun rakennetta ja niin päin pois. Edeltäjänsä tavoin Mastering Comics on kirjoitettu sarjakuvakurssin rungoksi: sisältö jakautuu luonteviksi oppitunnin aiheiksi, ja oppikirjojen tavoin molemmat teokset sisältävät harjoituksia ja lisätehtäviä. Tällä kertaa kurssin tavoite on saada aikaan 10-12 -sivuinen omakustannesarjakuva. Kirjat toki sopivat itseopiskeluunkin.

Mastering Comics syventyy muutamaan aiheeseen, joista käsikirjoittaminen on yksi. Tarinasta poimitaan "atomeja", pysäytettyjä tilanteita, jotka esitetään kuvina ja joiden kautta tarinaan syntyy rytmi. Käsikirjoitus kertoo tietenkin tarinan mutta usein myös kuvakulmat ja valaistuksen, mitä tarkoitusta varten tekijät purkavat tarinan luonnosteleviksi "pinnakkaisiksi" (thumbnails) eli sivuiksi pieniä kuvia. Alison Bechdel piipahtaa sivuilla kertomassa omasta tavastaan käsikirjoittaa.

Abel ja Madden pureutuvat myös perspektiiviin ja tussittamiseen eli lyijykynäluonnosten puhtaaksi piirtämiseen. Tietokoneet ovat tietenkin muuttaneet sarjakuvan tekemisen tapaa, myös tussitusta. Tekijät eivät täysin tuomitse digitaalisesti tuotettua tekstaustakaan, vaikka teksti on osa teosta. Sarjakuvien värittämistä eri menetelmin käsitellään parin luvun verran. Taustaksi tarjoillaan väriteoriaa ja painotekniikan perusteita. Värittämistä lähestytään sekä PhotoShopin että vesivärien kautta.

Internet on tietenkin muuttanut sarjakuvien omakustanneskeneä. Ennen vanhaan kopiokoneeseen syötettiin originaaleja, joista leikattiin ja liimattiin sivut oikeaan järjestykseen. Sitten kopioitiin, nidottiin ja kannettiin kauppoihin ja lehtikioskeihin. Nykyisin harrastaja saa sarjakuvansa julkaistua hyvin pienin vaivoin. Abel ja Madden kuvailevat kustannusalan ja sarjakuva-ammattilaisuuden arkea ja antavat kunnianhimoisemmille harrastajille ohjeita portfolion kokoamiseen ja kustantamoiden kanssa kommunikoimiseen.

Kaiken kaikkiaan Mastering Comics on hyväntuulinen ja rohkaiseva opas. Se ei ole samaan tapaan räiskyvä kuin McCloudin teokset, mutta kirjan tarkoituskin on toinen. Edeltäjänsä tavoin se on sidottu lyhyeltä sivultaan, joten sitä on vaikea selata sylissä tai käsissä. Ehkä kurssien ohjaajat saavat enemmän materiaalia näkyviin kerrallaan. Kirja on viljalti kuvitettu; osa kuvista on tekijöiden omia, osa muiden. Tehtävät paitsi ohjaavat tekemään, ne myös haastavat ylittämään rajoja ja kumoamaan oletuksia.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Anarkistit

Joseph Conrad, Anarkistit. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Secret Agent (1907) suomentanut Kristiina Kivivuori. Saatesanan kirjoittanut Otto Mattsson. Otava, Keuruu, 2004.

Adolf Verloc pitää suhruista krääsäkauppaa Lontoon Sohossa 1860-luvulla. Verloc on myös vieraan vallan agent provocateur, mistä lankeaa lisätuloja. Sitten vastoin kaikkia tapoja hänet kutsutetaan lähetystöön keskellä päivää. Siellä ollaan tyytymättömiä hänen tehottomuuteensa. Verloc saa tehtäväkseen toteuttaa pommiattentaatin, mikä on shokki tälle mukavuuteen ja laiskuuteen tottuneelle miehelle. Hän värvää tehtävään vaimonsa heikkolahjaisen ja herkän veljen, ja pommi räjähtää liian aikaisin. Se järkyttää paitsi Verlocia myös anarkistipiirejä ja poliisilaitosta.

Joseph Conradin Anarkistit on hidas kirja: dramaattisesta aiheestaan huolimatta toimintaa on vähän (rohkeus ja kyky toimia tulevat sitten yllättävältä suunnalta). Ulkoisen toiminnan sijaan Conrad keskittyy henkilöiden sisäiseen maailmaan, ja kerronta kuljettaa molempia tasoja henkilöiden kohtaamisissa. Tapausta tutkivan ylitarkastajan ja tämän esimiehen välinen miekkailu on herkullista luettavaa. Mitään ei tietenkään sanota suoraan, mutta loukkaukset ovat suoria.
  Apulaispäällikkö veti kätensä, joka tuki hänen kallellaan olevaa päätään, niin äkkiä pois, että olisi luullut koko hänen vartalonsa kaatuvan raukeasta asennostaan. Mutta päinvastoin, hän suoristautui erittäin valppaan näköisenä suuren kirjoituspöydän takana, jolle hänen kätensä oli pudonnut terävästi kolahtaen.
  "Sen haluaisin tietää, miksi te ette muistanut sitä ennen kuin nyt."
  "Muistanut", ylitarkastaja toisti hyvin hitaasti.
  "Niin. Ennen kuin teidät kutsuttiin tähän huoneeseen."
  Ylitarkastajasta tuntui kuin ilma olisi ikävällä tavalla kuumentunut hänen vaatteidensa ja ihonsa välissä. Sellaisen tuntemuksen voi arvaamaton ja uskomaton kokemus aiheuttaa.
Conradin anarkistit ovat tunareita mutta eivät millään koomisella tavalla. Suoraan toimintaan sitoutuneet välttävät suoraa toimintaa. Terrori-iskun motiivitkaan eivät liity pelon luomiseen vaan anarkismin profiilin kohottamiseen poliisin silmissä. Kaikki on hillittyä, keskinkertaista ja harmaata.
  "Kuule, mitä sinä tiedät hulluudesta ja epätoivosta?"
Professori lipaisi kielensä kärjellä kuivia, ohuita huuliaan ja sanoi opettavaisesti:
  "Sellaista ei ole olemassakaan. Kaikki intohimo on mennyttä. Maailma on keskinkertainen, veltto, vailla voimaa. Ja hulluus ja epätoivo ovat voima."
Pidinkö kirjasta? En ole varma. Conradin kerronta on rönsyilevää ja ilmaisuvoimaista, henkilöt hevosajureista lähetystövirkailijoihin kiehtovia, mutta kohtaamiset ovat paikoin puuduttavia. Henkilöitä kuvataan, he vaihtavat vuorosanoja, mutta on vaikea nähdä, mitä kohtaamisessa on panoksena. En ehkä ole vielä tarpeeksi kärsivällinen lukija.

At the Mountains of Madness

H. P. Lovecraft, At the Mountains of Madness (1936). Teoksessa H. P. Lovecraft, The Thing on the Doorstep and Other Weird Stories (2001), toimittanut S. T. Joshi. Penguin Books, London, UK, 2002. 

Yhdysvaltalainen kirjailija H. P. Lovecraft (1890-1937) nousi kirjalliseen kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen. Hän kirjoitti kymmeniä kauhunovelleja, jotka julkaistiin lähes yksinomaan pulp- eli lukemistolehdissä. Yläluokkaan syntynyt Lovecraft näki ja koki elämänsä aikana teollistumista ja mekanisoitumista seuranneen hurjan yhteiskunnallisen murroksen, joka myös horjutti myös vanhan yläluokan asemaa. Lovecraft ei kirjoittamisen ohella tehnyt varsinaista päivätyötä ja kuoli köyhyydessä.

Pienoisromaani At the Mountains of Madness on kenties Lovecraftin tunnetuin teos. Se kertoo vuonna 1931 etelämantereelle kohdistuneesta tutkimusmatkasta. Retkikunnasta eroaa pieni etujoukko, joka päätyy valtavien vuorten juurelle, missä maanäytteitä poratessaan se löytää luolan ja luolasta kaikenlaisten luurankojen ja kasvien jäänteiden seasta omituisia, osin kasvi- ja osin eläinkuntaan kuuluvien olentojen ruumiita. Kerrostuma, josta löydöt tehdään, viittaa miljoonien vuosien taakse. Etujoukko on radioyhteydessä retkikunnan pääjoukkoon ja kuvailee innostuneesti uusia löytöjä. Sitten joukko joutuu raivoisan lumimyrskyn kouriin, radioyhteys katkeaa, eikä sitä saada muodostettua sään selkiydyttyäkään. Pääjoukosta lennetään tarkistamaan tilanne.
It is only with vast hesitancy and repugnance that I let my mind go back to Lake's camp and what we really found there -- and to that other thing beyond the frightful mountain wall. I am constantly tempted to shirk the details, and to let hints stand for actual facts and ineluctable deductions. I hope I have said enough already to let me glide briefly over the rest; the rest, that is, of the horror at the camp.
Kertoja William Dyer, geologian professori Miskatonicin yliopistosta, tekee karmaisevia havaintoja tuhoutuneesta leiristä. Ihmiset, koirat ja varusteet ovat levällään valkoisella lakeudella, mutta syynä tuhoon ei ole ollut yksin myrsky. Yksi tutkijoista on edelleen kateissa, ja muiden kootessa tutkimuslaitteita ja korjatessa lentokoneita Dyer ja Danforth käynnistävät etsinnät ilmasta käsin. Vuorten takaa paljastuu kuollut muinaisten kaupunki. Kadonnut tutkijakin löytyy, mutta etsijät löytävät paljon muutakin, minkä seurauksena Danforth menettää pysyvästi järkensä.

Viime vuosisadan alkupuolella maapallon kartalla oli vielä muutamia valkoisia alueita, joita kartoitettiin kiihkeästi. Uudet tieteelliset läpimurrot tuntuivat arkikokemuksen vastaisilta. Psykologia kaivoi esiin mielen viettien tahraaman pohjavirran. Arkeologia paljasti hautoja ja kaupunkeja herättäen tutkijoiden ja suuren yleisön mielenkiinnon menneisyyteen. At the Mountains of Madness on Dyerin varoittava kertomus tunkeutumisesta tuntemattomalle alueelle. Tutkimus voi paljastaa asioita, joiden kanssa meidän voi olla vaikea elää ja joita me emme voi unohtaa, vaikka haluaisimme.
 
Lovecraft ei suhtautunut suopeasti modernismin ja teollistumisen tuomiin muutoksiin, mihin viittaavat arviot muinaisten taiteen degeneroitumisesta ja lyhyestä ja hengettömästä "mekanisoidusta" vaiheesta. Hän ei ollut myöskään seksuaalisesti erityisen aktiivinen vaikka olikin naimisissa; pitkälle yli kolmikymppisenä hän tunnusti uskoakseen aliarvioineensa ihmisen seksuaalisen vietin. Muinaiset lisääntyvät itiöitse, heidän palvelijansa jakautumalla. Ehkä muinaisten kaupunkia voi ajatella myös kerrostuneena ihmismielenä, jonne psykologia ulottaa ohutta valokeilaansa. Kun vastaan tulee selittämätön, sitä vastaan ei voi taistella -- voi vain juosta silmittömästi pakoon. Silti pelkkä havainto siitä muuttaa ihmistä pysyvästi, eikä mielenterveys ehkä kestä totuutta.

Lovecraftin kerronta on paksua, joka puolelta adjektiivein voideltua: kaikki havainto ja tekeminen on ladattua. Se oli tyyliltään vanhahtavaa jo julkaisuaikanaan. Kirjan tunnelma on kuitenkin mahtava, osin ehkä juuri raskaan ja vaikeaselkoisen tekstin ansiosta. En ollut lukenut Lovecraftia moneen vuoteen ja nyt innostuin Marilen geologisesta luennasta. Matka etelämantereelle kannatti, ehdottomasti.

Penguin Booksin laitokseen S. T. Joshi on liittänyt tekstiin rutkasti alaviitteitä, jotka mm. selvittävät geologisia aikakausia sekä viittauksia aikalaistapahtumiin ja Lovecraftin muihin töihin.

Tekeli-li! Tekeli-li!

tiistai 14. tammikuuta 2014

A Concise History of Canada

Margaret Conrad, A Concise History of Canada. Cambridge University Press, New York, NY, USA, 2012.

Kanadalainen Margaret Conrad on historioitsija ja professori emerita, joka on kirjoittanut erityisesti Kanadan Atlannin rannikkoalueen menneisyydestä ja naisten historiasta Kanadassa. A Concise History of Canada on nimensä mukaisesti tiivis, lähdeluetteloineen ja hakemistoineen yli kolmesataasivuinen johdanto Kanadan historiaan. Se kuuluu Cambridge University Pressin Concise History -kirjasarjaan, joka kattaa valikoiman maita ja on tarkoitettu sekä oppikirjaksi että maallikon lukemistoksi.

Ennen eurooppalaisia Uutta mannerta asuttivat aboriginaaliheimot, joilla oli alueelle sopiva elintapa, kehittynyt kaupankäyntiverkosto ja hyvä tuntemus maatieteestä. Nimen Kanada arvellaan tulevan irokeesin sanasta 'kanata', joka tarkoittaa kylää tai asutusta. Eurooppalaiset ottivat nimen käyttöön jo 1500-luvulla viitatessaan nykyisen Quebecin alueen siirtokuntiin. Samaan tapaan monet muutkin nimet ovat periytyneet alkuperäiskansoilta.

Eurooppalaiset toivat muassaan, paitsi tykkejä ja terästä, myös tauteja, joille aboriginaaleilla ei ollut vastustuskykyä. Esimerkiksi isorokon arvioidaan tappaneen 50-75% altistuneesta populaatioista. Jotkin eristäytyneet inuiittiheimot, jotka eivät olleet törmänneet eurooppalaisiin, kuolivat ensikosketuksesta viimeiseen jäseneen 1900-luvun alussa. Eurooppalaisten siirtokuntatoiminta oli alkuun surkeaa. Keripukki katkaisi monta yritystä pysyvästä asutuksesta, ja pitkä kylmä talvi saneli pitkään elinolot ja populaation koon. Britannia piti hallussaan itärannikkoa, Espanja Floridaa ja Meksikoa ja Ranska vyöhykettä Mississippin suistolta Appalakkien länsipuolta St. Lawrencen lahdelle. Siirtomaasodissa Britannia kitki Ranskan jalansijan Pohjois-Amerikasta, ja kun Yhdysvallat itsenäistyi, lojalistit muuttivat pohjoiseen Britannian hallitsemalle alueelle.

Näin 1800-luvun alkuun mennessä Kanadassa kävi jo englantilaisten ja ranskalaisten köydenveto. Alkuun siirtolaisten kielijakauma oli melko tasainen, mutta maahanmuuton kiihtyessä ranskankieliset jäivät vähemmistöön. Samalla katoliset jäivät protestanttien jalkoihin, mutta siirtomaahallinto teki poikkeuksia sallimalla katolisille laajemmat oikeudet Kanadassa kuin muualla Imperiumin alueella. Siirtomaasodissa aboriginaalit olivat olleet vaihtelevine liittolaisuuksineen merkittävä voima, mutta sotien päätyttyä hekin jäivät siirtolaisten jalkoihin. Heidän maasta tehtävät sopimukset olivat usein kyseenalaisia.

Kanadaan ei kehittynyt perinteistä yläluokkaa vaan kiinteitä kauppiaiden, ammattikiltojen ja poliitikkojen muodostamia klikkejä. Valta keskittyi pienen piirin käsiin (family compact), mikä jarrutti uudistuksia. Kuitenkin vääjäämättä rautatie toi preerian lähemmäksi ja teollistuminen muutti tuotantotapojen ohella viestintää ja yhteiskuntaa ylipäätään. Omaisuutta syntyi ja sitä jaettiin uusiksi. Kuten muuallakin, nationalismi alkaa heräillä 1800-luvun puolen välin tietämissä. Vuonna 1869 perustetaan provinssien muodostama konfederaatio, joka oli hienompi nimitys liittovaltiolle, ja Ottawasta tehdään pääkaupunki. Uusia provinsseja luotiin pikku hiljaa ja suurin vaikeuksin (etäisyydet, paikalliset erot ja vastustus). Yhdysvaltojen kanssa oli käyty 1800-luvun alussa lyhyt sota, ja voimistuvaan etelään luotiin huolestuneita katseita (monet olisivat halunneet irti Britanniasta ja liittyä Yhdysvaltoihin).

Politiikan rintamalinja kulki alkuun liberaalien ja konservatiivien välissä. Maasta tuli virallisesti kaksikielinen 1877, mutta aboriginaalipolitiikka oli käytännössä apartheidia. Politiikkaa vaikeutti ja vaikeuttavat laajan maan eri osien erilaisuus, sekä tasapainottelu Britannian perinnön ja USA:n läheisyyden välillä. Vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kanada irtautuu Britannian ulkopolitiikasta. Perustuslain kasaaminen oli pitkä prosessi, jota vaikeutti jälleen maan eri osien paikalliset erot, tarpeet ja kulttuurit. Se saatiin kasaan vasta vuonna 1982, mutta silloinkin Quebec jättäytyi ulkopuolelle. Kompromissien vievaaminen on siirtänyt valtaa liittovaltiolta provinssihallinnolla ja toisinaan takaisinpäin.

Kanadan kehitys on myötäillyt länsimaiden kehitystä ylipäätään: naisten emansipoituminen, radiot, elokuvat, kieltolait, äänestysoikeuden laajeneminen, elintason nousu, ihmisoikeudet, feminismi, vähemmistöjen oikeudet ja niin edelleen. Maan kehitykseen toi oman sävynsä kulttuurisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti mahtava naapuri, samoin kielellisesti ja kulttuurisesti poikkeava Quebecin provinssi. Sen separatistiliike turvautui jopa terrori-iskuihin kiihkeimpinä vuosina 1960- ja 1970-luvuilla. Quebecissa järjestetty kansanäänestys itsenäistymisestä kaatui alle kahden prosentinkymmenyksen marginaalin turvin vuonna 1995. Pieniä aboriginaalien aseellisia kapinoita on leimahtanut silloin tällöin.

Conradin kirja on nimensä mukaisesti tiivis paketti. Teksti on siistiä ja kuivaa asiaproosaa. Menestyvien Ontarion ja Quebecin vastakohdaksi nousevat Atlantin rannikon provinssit, jotka kalakantojen romahdettua ovat köyhyyden ja muutoksen kourissa. Maahan on virrannut vuosisatojen ajan uusia asukkaita, nykyisin erityisesti Aasiasta, ja rasismi on ollut ongelma koko sen ajan. Conradin tiiviin historian kautta lukija saattaa huomata, miten tuoreita monet länsimaiset, itsestään selvyyksinä otetut instituutiot ovat.

Kirjassa on kohtalaisen hyviä karttoja ja jonkin verran kuvitusta. Lisää Kanadaa jatkossa.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Uncle Petros and Goldbach's Conjecture

Apostolos Doxiadis, Uncle Petros and Goldbach's Conjecture: A Novel of Mathematical Obsession. Kreikankielistä alkuteoksesta O Theios Petros kai i Eikasia tou Goldbach (1992) englanniksi kääntänyt ja muokannut Apostolos Doxiadis (2000). Bloomsbury, New York, NY, USA, 2010.

Hyvät romaanit eivät pelkää mitään aiheita, edes matematiikkaa. Vielä kolme päivää sitten en tiennyt, että itävaltalainen matemaatikko Kurt Gödel esiintyisi merkittävässä sivuosassa mielenkiintoisessa romaanissa. Minulle hänen epätäydellisyystuloksensa ovat yksi vanhaa maailmaa ja sen arvoja muuttaneen modernismin upeimpia ilmauksia: Gödel kaivoi eräänlaisen valehtelijan paradoksin yksinkertaisesta kokonaislukuja koskevasta aksioomajoukosta ja osoitti, että jokaisessa riittävän ilmaisuvoimaisessa järjestelmässä on teoreemoja, joita ei voida todistaa järjestelmästä itsestään käsin.

Epätäydellisyystulokset olivat vakava isku David Hilbertin käynnistämälle ohjelmalle, jonka ajatuksena oli rakentaa matematiikalle tukeva perusta latomalla systemaattisesti todistuksia toistensa päälle. Lopulta matematiikka olisi kauttaaltaan kivetty. Suuri osa matematiikkaa käyttäytyy hyvin, mutta Gödelin myötä kävi ilmi, että kaikki todelta näyttävät lauseet eivät ole todistuvia (Turing sittemmin osoitti, että ei ole mitään tapaa etukäteen tietää, onko lause todistuva). Gödelin tulokset lyövät edelleen laineita tekoälyn piirissä ja tietojenkäsittelytieteessä.

Kreikkalaisen Apostolos Doxiadisin Uncle Petros and Goldbach's Conjecture alkaa näin.
Every family has its black sheep -- in ours it was Uncle Petros.
My father and Uncle Anargyros, his two younger brothers, made sure that my cousins and I should inherit their opinion of him unchallenged.
Kehyskertomuksessa kertoja, kreikkalainen poika, kuvailee setäänsä Petros Papachristosta, joka viettää aikansa yksinäisyydessä kuopien pientä puutarhaansa ja ratkoen shakkiongelmia. Poika käyttää keinoja toisensa jälkeen päästäkseen selvyyteen setänsä salaperäisestä taustasta. Käy ilmi, että tämä on ollut nuoruudessaan poikkeuksellisen lahjakas matemaatikko, joka piti professuuria Saksassa mutta joka riisui toisen maailmansodan alettua lahjakkuutensa kuin vaatteen ja eristäytyi toimettomuuteen.

Päästyään lukioikään kertoja on jo ihastunut matematiikkaan ja paljastaa sedälleen aikeensa seurata tämän jalanjälkiä. Setä toteaa, ettei matematiikassa ole tilaa keskinkertaisuuksille. Hän antaa pojalle kesäloman ajaksi todistustehtävän, jolla hän seuloo pojan luontaiset taipumukset. Jos poika ei selvitä tehtävää, tämän tulee luopua haaveistaan ja valita toinen ura. Tehtävä on yksinkertainen: Osoita, että jokainen kahta suurempi parillinen luku on kahden alkuluvun summa. Kertoja viettää kesän ongelman kimpussa, mutta ei pysty ratkaisemaan sitä. Paria vuotta myöhemmin yhdysvaltalaisessa yliopistossa hänelle käy ilmi, että petollisen yksinkertainen todistustehtävä on Goldbachin konjunktuuri, jonka kimpussa hänen setänsä kamppaili käytännössä koko uransa.

Sitten Petros kertoo tarinansa. Se on kiehtova seikkailu 1900-luvun alun matematiikkaan, tuolloin vallinneeseen optimismiin ja tutkimukseen. On "yleisesti tunnettu tosiasia", että tutkijoiden kyky tuottaa merkittäviä uusia tuloksia heikkenee 35-40 ikävuoden jälkeen. Jos haluaa kiivetä matematiikan korkeimmille huipuille, pitää tehdä kovia valintoja. Matka edellyttää erityistä lahjakkuutta, pitkälle vietyä erikoistumista, kärsivällisyyttä ja kykyä sietää yksinäisyyttä aivan eri tapaan kuin vaikka napajäillä hiihtely. Huippumatemaatikoiden kohtalot ovat todiste koettelemuksista; monet eivät elä tasapainoista, onnellista elämää.

Uncle Petros and Goldbach's Conjecture käsittelee samaan tapaan matematiikkaa kuin Moby Dick valaanpyyntiä. Matematiikka muodostaa näyttämölle lavasteet, mutta vastakkain ovat ihmisen rakentama ääretön abstraktio ja ihmisen heikkoudet sekä toisaalta kunnianhimo sen kartoittamisessa. Ei tarvitse olla valaanpyytäjä voidakseen arvostaa Moby Dickiä, eikä tarvitse olla matemaatikko voidakseen tunnistaa Uncle Petrosin luovan inhimillisen kamppailun, epätoivoisen kilpailun aikaa vastaan ja tutkimuksen inhimillisen hinnan.

Kirja ilmestyi kreikaksi vuonna 1992, eikä se herättänyt suurta kiinnostusta. Doxiadis käänsi tarinansa englanniksi vuonna 2000, jolloin sille löytyi myös yleisö. Samalla hän muokkasi tekstiä mm. mainitsemaan Andrew Wilesin Fermatin suuren lauseen todistuksen vuodelta 1993 (tai korjattuna 1994).

lauantai 11. tammikuuta 2014

Starship Troopers

Robert A. Heinlein, Starship Troopers (1959). Ace Books, New York, NY, USA, 2010.

On ollut vaikea keksiä kirjoja, jotka ovat huonompia kuin niistä tehdyt elokuvat. Elokuvien ja kirjojen yleisöt ovat erilaisia, samoin ne ovat ilmaisumuotoina erilaiset. Elokuvat usein kadottavat hahmojen sisäisen maailman, monisyiset sivujuonteet, eivätkä lavasteet useinkaan korvaa kirjan kanssa vietettyjä tunteja ja lukijan mielikuvia maisemista ja tilanteista. Starship Troopers kuitenkin helpottaa tätä pähkäilyä.

Robert A. Heinlein (1907-1988) palveli jonkin aikaa Yhdysvaltain laivastossa, opiskeli matematiikkaa ja fysiikkaa mutta päätyi tieteiskirjailijaksi. Starship Troopers on nuoren Juan "Johnnie" Ricon tarina Maan liittovaltion armeijan jalkaväessä ja hieman myöhemmin käydyssä sodassa toisella planeetalla asuvaa kookasta hyönteislajia vastaan. Kirja voitti Hugo-palkinnon vuonna 1960.

Paul Verhoevenin ohjaama Starship Troopers (1997) on satiiri fasistis-militaristisesta yhteiskunnasta. En pitänyt elokuvasta erityisesti, mutta sen ja Stranger in the Strange Land -iloittelun pohjalta oletin tämäkin kirjan olevan satiiri. Olin väärässä: Starship Troopers on kuvaus idealisoidusta fasistis-militarisesta yhteiskunnasta ilman satiirin häivää. Wikipedian mukaan Heinlein halusi kertoa "tarinan jossa filosofiselta ja historialliselta kannalta tarkastelisi niitä syitä miksi ihmiset yleensä sotia käyvät". Elokuva seuraa kirjan tapahtumia vain väljästi ja ihan syystä: kirjan tapahtumat eivät käänny mielenkiintoiseksi tarinaksi.

Kirja alkaa unenomaisessa taistelutilanteessa, jossa Johnnien osasto tuhoaa vieraalla planeetalla jotain liskokansaa. Osasto etenee taisteluhaarniskoissa valtavia loikkia ja kylvää ympärilleen raketteja ja pieniä ydinaseita. Syy tälle taistelulle ei oikein selviä, mutta Johnnie onkin vain sotilas. Sotilaskouluttajan sanoin:
War is not violence and killing, pure and simple; war is controlled violence for a purpose. The purpose of a war is to support your governments decisions by force.
Sitten Johnnie siirtyy kertomaan kouluajoistaan, päätöksestään liittyä sotavoimiin ja alokasajastaan. Hän rikkoo välinsä perheeseensä, haaveilee lentäjän urasta mutta päätyy, ah, jalkaväkeen. Sotilaskoulutus on kovaa kuin spartalaisissa myyteissä. Harjoituksissa käytetään paukkupatruunoiden seassa kovia ammuksia. Kuri perustuu julkisiin ruumiillisiin rangaistuksiin (syy 1900-luvun korkeisiin rikostilastoihin on sosiaalityöntekijöissä ja heidän pohjattomassa lempeydessään). Idealisoitu armeija kasvattajana tuottaa vastuuntuntoisia sotilaita. Armeija korvaa kirjaimellisesti perheen, kun Johnnie alkaa sovittaa perheenjäsenten rooleja komppanian upseeristolle. Virheittensä ja niistä tarjoiltujen rangaistusten kautta Johnnien oppii ymmärtämään, miksi armeija toimii kuten toimii -- ja miksi se toimii.

Heinleinin ihanteessa vilkkuvat sotilaseliitin ympärille rakennettu Sparta ja Rooman tasavaltalaisihanteet. Missä Roomaa alkuaikoina puolustivat talonpojat, eli ne, joilla oli jotain menetettävää, Heinleinin luomassa maailmassa Maata puolustavat riittävän kyvykkäät ja soveliaat vapaaehtoiset. Äänioikeus ja ylipäätään täydet kansalaisoikeudet on sidottu palvelukseen, jonka katsotaan jalostavan kansalaisia uhrautuvaisuuteen ja vastuuntuntoon.
The noblest fate that a man can endure is to place his own mortal body between his loved home and the war's desolation.
Johnnie etenee omaksi ja lukijan yllätykseksi urallaan. Upseerikoulutus palkitsee hänet kouluaikaisen ihastuksen vierailulla ja sovinnolla menneisyytensä kanssa. Sitten alkaa taistelu.

Kirjan ongelma ei ole kirjan muotoilema libertaristinen yhteiskunta tai valo, jossa Heinlein sen esittää. Yhteiskunta ei ole länsimainen keskiluokan hallitsema demokratia, mutta harva yhteiskunta on. Yksi ongelma on kertoja Johnnie. Hän on alle keskinkertaista vahaa upseerien ja ideologistien käsissä täynnä ihailua, yhteisöllisyyttä ja vailla omaa tahtoa. Hän ei ajattele, pureksi tai pohdi hänelle opetetun ideologian sisältöä, vaikka tämä ideologia olisi juuri kirjan keskeistä antia. Kaiken kukkuraksi hän on päätynyt muotoilemaan pitkän ja monisanaisen tarinan vaiheistaan, vaikka hän ei tunnu olevan edes kovin sitoutunut. Miksi? Hän on vain paikalla, kun oppia luetaan.

Toinen ongelma on henkilöiden kangistunut ja säännelty vuorovaikutus. Heinlein hallinnoi ihmisten välisiä suhteita kategorioiden kautta (koulutus opettaa upseerikokelaita jopa rakastamaan alaisiaan ennen kuin heillä on alaisia!). Heinlein haluaa luoda tapahtumiin merkitystä ja läheisyyttä pyörittelemällä sotilasarvojen kohtaamista ja puhuttelurekisterin vaihtumista, eikä se toimi. Pienet ja pökkelöt rituaalit eivät anna tapahtumille ja Johnnien kasvulle sitä merkitystä, jota Heinlein on hakenut. Suuren osan ajasta Johnnie viettää selittäen organisaatiota ja koulutusryhmien tai -puoliryhmien koostumusta, joka on yhtä mielenkiintoista kuin aterimien järjestely laatikoihin. Henkilöiden välillä ei ole ensimmäistäkään oikeaa tunnetta tai vastakkainasetettelua, vaan kaikki henkilöt ovat suuremman hyvän palveluksessa, ja vain Johnnien tietämättömyys saa ihmiset näyttämään vihaisilta tai ärtyneiltä. Kellään ei ole varsinaisesti luonnetta vaan pelkästään suhde sotilaskoulutukseen, joka puolestaan määrää heidän suhtautumisensa Johnnieen.

Kolmanneksi, Heinleinin esittämät yleiset suuntaviivat sodankäynnin syille ovat kyseenalaiset ja jopa väärät. ("Violence, naked force, has settled more issues in history than has any other factor.") Ongelma ei ole se, että kirjassa esiintyy vääriä tai huonosti perusteltavia näkemyksiä. Ongelma on, että kirja esittää ne annettuna totuutena, joita lukee auktoriteetin ääni ilman pohdintaa tai vasta-argumentteja. Moraalifilosofian tulokset nollataan ohimennen muutamin pelastusvene-etiikan esimerkein. Ihmiskunta on valistusupseerin mukaan tähdännyt aina vakaaseen ja hyväntahtoiseen hallintoon ikään kuin ihmiskunta olisi hegeliläinen toimija.
   "The sovereign franchise has been bestowed by all sorts of rules -- place of birth, family of birth, race, sex, property, education, age, religion et cetera. All these systems worked and none of them worked well. All were regarded tyrannical by many, all eventually collapsed or were overthrown.
   "Now here are we with still another system... and our system works quite well. Many complain but non rebel; personal freedom for all is greatest in history, laws are few, taxes are low, living standards are as high as productivity permits, crime is at its lowest ebb. Why?
Heinleinin muotoilema yhteiskunta on aiempia vakaampi ja parempi, koska kaikki äänestäjät ja virkamiehet ovat vapaaehtoisesti palvelleet liittovaltiota ja osaavat siten asettaa yhteisön edut omiensa edelle.
Citizenship is an attitude, a state of mind, an emotional conviction that the whole is greater than the part... and that the part should be humbly proud to sacrifice itself that the whole may live.
Miksi sitten soditaan? Syy on yhdistelmä väestöpainetta ja kollektiivista eloonjäämisvaistoa. Rauha tuottaa epäterveitä aineksia ja väärää ajattelua, jotka vaarantavat ihmisen selviämisen pitkän päälle. Sota on tarpeellista, koska sen tuottama sosiaalidarwinismi karsii ajattelusta huonon aineksen samaan tapaan armeijan koulutus karsii sopimattomat ainekset sotilaista ja siten äänestäjistä. Siten sodan tarkoitus ei olekaan politiikan ajaminen vaan itsesäilytys. 

Starship Troopers on puisevaa propagandaa, jota tukee puolivillainen historiallis-filosofis-yhteiskunnallinen kudelma. Kirjassa ei ole oikein tarinaa eikä varsinaisia henkilöhahmoja. Se on Yhdysvaltain merijalkaväen ja laivaston lukemistoa, joka on saavuttanut jonkinlaisen aseman tieteiskirjallisuudessa.

Kirja on osa luku-urakkaani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The Girls of Slender Means

Muriel Spark, The Girls of Slender Means (1963). Penguin Books, London, UK, 1966.

Skotlantilaisen Muriel Sparkin (1918-2006) lyhyt romaani The Girls of Slender Means kertoo naisten asuntolasta ja sen asukkaista Lontoon Kensingtonissa kesällä 1945. Heti ensimmäisestä kappaleesta alkaen lukija tietää olevansa hyvissä käsissä.
Long ago in 1945 all the nice people in England were poor, allowing for exceptions. The streets of the cities were lined with buildings in bad repair or no repair at all, bomb-sites piled up with stony rubble, houses like giant teeth in which decay had been drilled out, leaving only the cavity. Some bomb-ripped buildings looked like the ruins of ancient castles until, at a closer view, the wallpapers of quite normal rooms would be visible, room above room, exposed as on a stage, with one wall missing; sometimes a lavatory chain would dangle over nothing from a fourth- or fifth-floor ceiling; most of all staircases survived, like a new art-form, leading up and up to an unspecified destination that made unusual demands on the mind's eye. All the nice people were poor; at least that was a general axiom, the best of the rich being poor in spirit.
Kirjan kehyskertomus sijoittuu vuoteen 1963, jolloin Jane Wright törmää uutiseen Nicholas Farringdonista, runoilijasta ja anarkistista, joka kesällä 1945 vieraili nelikerroksisessa edwardiaanisessa The May of Teck Club -asuntolassa, jossa Janekin tuolloin asui. Uutisen mukaan mies on kuollut Haitilla.
'The one that got onto the roof to sleep out with Selina?'
'Yes, Nicholas Farringdon.'
'Oh, rather. Has he turned up?'
'No. He's been martyred.'
'What-ed?'
'Martyred in Haiti. Killed. Remember he became a Brother--'
'But I've just been to Tahiti, it's marvellous, everyone's marvellous.'
Ja niin alkaa muistelu. Kirjan tytöt ovat asuntolan naimattomia, muutamin poikkeuksin alle kolmikymppisiä asukkaita, joilla on työ Lontoossa eivätkä voi siten asua perheensä luona. Kaupunki on raunioina, mutta se ei tarinassa juuri näy. Enemmän arkeen vaikuttaa säännöstely: ruoka, tee, saippua ja vaatteet ovat kortilla. Yksi asukkaista sanoo, että talon takapihalla on pommi, vaikka raivausyksikkö ei löytänyt mitään. Useat naurut tarjonnut pommi lopulta löytyy.

Taistelut Euroopassa on saatu päätökseen ja Englanti on purkamassa sotakoneistoaan. Spark kuvaa kuitenkin pieniä tapahtumia henkilökaartinsa kautta. Vaatteita lainataan, miehiä tapaillaan, runoja lausutaan, syödään, juodaan ja juhlitaan voittoa sodasta. Taustalla etsitään töitä ja aviopuolisoa. Naiset ovat pintapuolin tavallisia, mutta kertojan kohdistaessa piikikkään ja kaikkitietävän kiinnostuksensa heihin paljastuu kaikenlaisia oikkuja ja erikoisuuksia. He ovat sopeutuneet olosuhteisiinsa: ympäröivien raunioiden keskellä ulkonäkö aiheuttaa huolta, säännöstelystä huolimatta painonhallinta tuottaa vaikeuksia, ja kilpailu vähäisistä resursseista on raakaa.
  'Good evening', he said to Greggie as a well-brought-up man would naturally say to a woman of Greggie's years standing in the doorway. He made a vague nasal voice of recognition to Anne, which if properly pronounced would have been 'Hallo'. She said nothing at all by the way of greeting. They were nearly engaged to be married.
Kerronnassa on lämmin mutta hauska pohjavire. Virkkeet tai kappaleet rakentavat odotuksia, mihin Spark vastaa usein yllättävin tai hauskoin sanavalinnoin ja tapahtumien kääntein. Voitonjuhlien ohimenevä innostus synnyttää elinikäisiä suhteita ja piikin syntyvyydessä. Haikein runoin elämänsä täyttävän Joannan ja kustantamossa työskentelevän ("aivotyötä" tekevän) Janen kevyt kosketus kulttuuriin on melkein parodiaa. 

Vaikka The Girls of Slender Means ei olekaan sotaromaani vaan sijoittuu aikaan heti sodan jälkeen,  jatkaa se urakointiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Count Zero

William Gibson, Count Zero (1986). Ace Books, New York, NY, USA, 1987.

Vuonna 1984 William Gibson käynnisti kirjallaan Neuromancer (suom. Neurovelho) postmodernistisen cyberpunk-kirjallisuusgenren, joka maalasi pitkän nousukauden luomat tulevaisuuden unelmat ja teknofantasiat synkin sävyin. Cyberpunk-päähenkilöt elävät jälkiteollisen yhteiskunnan marginaalissa, ja arkea hallitsevat teknologinen muutos ja valtavat informaatiojärjestelmät. Kone ja liha ovat sulautuneet. Kova tekoäly on todellisuutta.

Count Zero on jatkoa Gibsonin esikoisteokselle, vaikka se ei suoraan jatkakaan siitä, mihin Neuromancer jäi. Tarinassa on vain viittauksia, mutta ilmeisesti ekosysteemit ovat pitkälti tuhoutuneet, sodat ovat pyyhkineet kansallisvaltiot ja suuryhtiöt hallinnoivat kaupunkeja. Yhtiöelämän ulkopuolella elää kapea riippumattomien freelancereiden joukko, joka joko asemansa, taitojensa tai työskentelytapojensa vuoksi ei ole yhtiöiden palkkalistoilla tai keskiluokassa. Kaupunkikulttuurin rinnalla elää virtuaalimaailma, Matrix, joka Gibsonin  visioissa on ikään kuin toisinto fyysisestä maailmasta. Tietokoneet on yhdistetty käyttäjän aivoihin, joten virtuaalimaailmassa surffataan, liikutaan ja ollaan läsnä kaikein aistein.

Kirja kuljettaa kolmea tarinaa. Turvallisuusasiantuntija Turner junailee Maas Neotekin huippututkijan loikkausta toiseen yhtiöön. Työntekijöiden sitoutuminen suuryhtiöön on turvattu monenlaisin teknologisin ja kemiallisin kepein ja sosiaalisin porkkanoin. Turnerin hyvin valmisteltu operaatio menee nopeasti kiville. Marly Krushkhova on taidegalleristi, jonka ura kärsi pahoin väärennöksen myymisestä. Siitä huolimatta upporikas Josif Virek palkkaa hänet etsimään Cornell-laatikkoteosten tekijän. Näköalattomassa slummissa asuva nuori Bobby Newmark haaveilee urasta maineikkaana hakkerina. Hän saa käsiinsä murtosoftaa, joka kuitenkin toimii yllättävästi ja melkein käräyttää hänen "dekkinsä" (ja siinä samassa hänet). Kaikki kolme päähenkilöä tulevat tavalla tai toisella takaa-ajetuiksi.

Gibsonin maailmassa epäluottamus on endeemistä: ihmisten välinen luottamuksen piiri on pieni. Väkivalta on yllättävää, voimakasta ja usein (jälkikäteen katsottuna) tarpeetonta. Raha on epäpyhä mahti, joka miltei herättää kuolleita, avaa kaikki ovet ja vääntää uskollisuudet sijoiltaan. Siten henkilöiden kasvavalle vainoharhaisuudelle on vankka perusta. Maailma on hyvin kaupallinen ja erityisesti uudella mantereella rikki. Kirjassa näkyy 1980-luvun pelko japanilaisten yritysten hegemoniasta: käsitteet ja korkeakulttuuri tulevat japanista. Ehkä Gibson näkee eurooppalaisessa perinteessä arvoa, koska Eurooppa - tai ainakaan Pariisi - ei näyttäydy samanlaisena murheen alhona kuin Pohjois-Amerikka.

Tartuin Count Zeroon hetken mielijohteesta -- tai ehkä nostalgiasta. Neuromancerin lukemisesta on kauan, ja jotenkin oletin kirjojen menettäneen tehonsa, mutta Count Zero on huomattavasti parempi kuin odotin. Ihastuin kerrontaan, joka kulkee hahmojen tekeminä havaintojen virtana. Vieras maailma ei tunnu päälleliimatulta vaan aidolta. Se kuitenkin vyöryy lukijaa kohti rauhallisemmin kuin edeltäjässään (muistaakseni).

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Pitkä kirje

Mariama Bâ, Pitkä kirje. Ranskankielisestä alkuteoksesta Une si longue lettre (1980) suomentanut Annikki Suni. Kirjayhtymä, Jyväskylä, 1981.

Senegalilainen Mariama Bâ (1929-1981) syntyi Dakarissa hyvin toimeentulevaan perheeseen. Asemasta huolimatta tyttöjen koulutus perusteita pidemmälle ei sopinut häntä kasvattavien perinteitä kunnioittavien  isovanhempien maailmankuvaan. Bâ kuitenkin pääsi opiskelemaan ja valmistui aikanaan opettajaksi. Hänestä tuli aktiivinen naisasianainen, jota kiusasi sukupuolten eriarvoinen asema Afrikassa, missä perinne, uskonto ja lait rajaavat naisten mahdollisuuksia ja oikeuksia.

Pitkä kirje on leskeksi jääneen naisen Ramatoulayen kirje ystävälleen Aissatolle. Heidät molemmat on sysätty syrjään vuosien avioliiton jälkeen. Aissaton kiilasi hänen anoppinsa junailema avioliitto nöyrään ja perinteitä kunnioittavaan sukulaistyttöön. Mies yritti pelata kaksilla korteilla: ajaa maan modernisointia päivisin ja jatkaa perinteiden sallimaa moniavioista elämää iltaisin. Aissato erosi miehestään ja muutti ulkomaille. Ramatoulayen mies otti toisen vaimon yli kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Toinen vaimo oli nuori, miehen vanhimman tyttären ikäinen nainen, joka ulosmittasi katkennutta nuoruuttaan huviloin, autoin ja kallein lahjoin. Ramatoulaye ei kuitenkaan eronnut miehestään; hän joutuu pohtimaan päätöstään moneen kertaan.

Hautajaiset ovat sekoitus islamia ja afrikkalaista perinnettä. Käärinliinaan verhottua ruumista kuljettavan hautajaissaattueen ylle heitellään kolikoita pahojen henkien karkoittamiseksi. Sukulaisia ja tuttavia saapuu paikalle läheltä ja kaukaa usean viikon ajan. Kun suruaika on lopuillaan, kuolleen miehen nuorempi veli kosii leskeä -- perinteen mukaan leskihän kuuluu jo suvulle (vrt. Hamlet). Ramatoulaye torjuu tämän samoin kuin kosivan nuoruuden ihastuksensa. Kumpikin olisi tarjonnut paikkaa muiden vaimojen rinnalla. Torjuminen tuottaa hänelle kyseenalaista mainetta.

Bâ kuvaa itsenäisen naisen vaikeuksia, moniavioisen suhteen ongelmia ja länsimaisten ajatusten ja tapojen virtaamista Senegaliin. Päähenkilön vanhimman tyttären avioliitto näyttääkin uudenlaiselta, tasaveroiselta, mutta tytär irtisanoutuu politiikasta: "Toimin mieluummin siellä, missä ei ole kilpailua, erottelua, panettelua, eikä tönimistä." Ramatoulaye on nähnyt maansa itsenäistymisen, mutta jo seuraava polvi tuntuu jättävän vallan miesten käsiin.

Aihe on ehkä polttava, eikä asetelmassakaan ole vikaa, mutta romaanin muoto ei ole sen vahvuuksia. Kirjeellään nainen hakee tietenkin tukea toiselta naiselta (ja kirjailija toisilta naisilta), mutta Ramatoulaye lukee auki ystävälleen tämän oman historian, vaikka se on molempien tiedossa ja siihen olisi riittänyt viitata.