perjantai 16. toukokuuta 2014

Stepanin koodeksi

Tuomas Saloranta (toim.), Stepanin koodeksi. Kuoriaiskirjat, 2013.

Aika tuntuu parantavan joidenkin kulttuurimuotojen arvostusta. Esimerkiksi osa pulp-kirjallisuudesta on siirretty syrjäisestä sivupöydästä klassikkojen keskuuteen, missä erikoistuneet ammattilaiset osaavat tulkita ja arvostaa. Viihteeksi tarkoitettu kirjallisuus karkaa analyysin taakse. Kehitys on siksi huolestuttavaa, että jotkut viihdekirjallisuuden harrastajat ovat kerääntyneet uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion (URS) ohjelmajulistuksen taakse. Jäsensivut korostavat, ettei kyseessä ole parodia: uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion ensisijainen ja kaiketi ainoa tarkoitus on viihdyttää. Rahvaanomaisuus on perinteisesti ollut vahva suoja tärkeää kulttuuripuhetta vastaan.

URS-aktiivit Tuomas Saloranta, Samuli Antila ja Markus Harju kehittivät Prahan matkallaan ajatuksen jaetusta, kielletyn kirjan ympärille kietoutuvasta mytologiasta, joka toimisi pohjana eri kirjoittajien tarinoille. Tuloksena syntynyt Stepanin koodeksi on yhdistelmä Voynichin käsikirjoitusta ja Lovecraftin Necronomiconia. Tuntemattomalla kielellä kirjoitettu kirja löytyy böömiläisestä kaivoksesta 1400-luvulla. Kirjaa säilytetään läheisessä jesuiittakollegiossa, kunnes 1700-luvulla kirja päätetään viimein tuhota vaarallisena. Siitä säilyy kuitenkin kopio, jota keräilijät ja kultistit tavoittelevat.

Stepanin koodeksi on Tuomas Salorannan toimittama novellikokoelma, joka tarjoaa kymmenen eri kirjoittajan tarinaa käänteistä koodeksin ympärillä. Perustajakolmikon novellit kytkeytyvät henkilöiden ja tapahtumien kautta toisiinsa. Suomalainen keräilijä haluaa käsikirjoituksen itselleen, mutta se ei vaihda omistajaa ilman uhreja. Sitten Anne Leinosen novellissa brittiläinen sotilas palaa toisesta maailmansodasta mukanaan kopio käsikirjoituksesta. Hänen vaimonsa raportoi siskolleen miehen luisumisesta. Shimo Suntila kuvailee kopion syntyvaiheita ja siihen liittyviä ihmiskohtaloita. Koodeksin alkuperää tai sisältöä kirjoittajat eivät suuremmin pureskele, mutta kirjalla on oma tahtonsa. Sen ympärillä todellisuus tai siis havainnot todellisuudesta tuntuvat vääristyvän, varjot liikkuvat, äänet kuiskivat, ja ihmisten muodot muuttuvat.

Novellit ovat lyhyitä ja kursailemattoman viihdyttäviä. Novelleja suuremman vaikutuksen teki tekijöiden ohjelmallisuus. Näin syntyy elävä skene. Peukutan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti