sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Sadan vuoden sotatie

Jussi T. Lappalainen, Sadan vuoden sotatie: Suomen sotilaat 1617-1721. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2001.

Jussi T. Lappalainen on historian emeritusprofessori erityisinä tutkimusaiheinaan Suomen sotahistoria 1600-luvulta eteenpäin ja verotushistoria, joka erityisesti uuden valtiolaitoksen alkumetreillä palveli ensisijaisesti sodankäyntiä. Sadan vuoden sotatie (2001) on tiivis katsaus Ruotsin suurvallan kasvuun, kukoistukseen ja sortumiseen sekä erityisesti suomalaissotilaiden asemaan siinä. Kirjan tarkoitus on antaa kuva sotilaselämän arjesta, sotaväenotoista, leireistä ja taisteluista sekä suurvalta-ajan tapahtumista ja taisteluista. Kirja lähtee ravistelemaan kansallisromanttisia myyttejä.
Hakkapeliitat ja karoliinit kuuluvat myyttejä rakastavien suomalaisten hellityimpiin menneisyyden hahmoihin. Meillä on lähes tulkoon se käsitys, että suomalaiset taistelivat Ruotsille suurvallan, ja että vain Kaarle XII:n onneton tohelointi johti suurvallan loppumiseen. Satusetänäkin tunnetun Zachris Topeliuksen luoma ihanteellinen kuva suomalaisistaan vaikuttaa yhä elinvoimaisena, vaikka Maamme kirjaa ei kouluissa luetakaan, ja Välskärin kertomuksetkin ovat tainneet hävitä tietokoneajan nuorison mielilukemisen joukosta.
Ajallisesti Sadan vuoden sotatie jatkaa siitä, mihin Mirkka Lappalaisen Susimessu päättyi. Juhana III jätti perinnöksi katolisen jälkeläisen kautta perimysriidan: Sigismund istui Puolan valtaistuimella pitäen vaadetta myös Ruotsin kruunuun, mistä seurasi pitkään jatkunut sodankäynti Puolan kanssa. Samaa perintöä olivat aateliserioikeudet, joiden mukaan aateluutta ei menettänyt vaikkei pystynytkään suorittamaan ratsupalvelusta, mikä oli aateliston alkuperäiseen tehtävään nähden ristiriitaista. Paikalliset väenotot johtivat useita kertoja talonpoikien kannalta kohtuuttomuuksiin. Väenottoa piti uudistaa ja systematisoida. Asetettiin paikallisia lautakuntia jakamaan asekelpoiset, toisiaan lähellä asuvat eri asemassa olevat miehet ruotuihin niin, ettei isäntiä tarvitsisi lähettää sotaan. Siinä syntyi suhmurointia, koska etukäteen saatettiin päättää, kuka lähtee tai saatettiin palkata ulkopuolinen sijainen, vaikka se ei ollut uudistuksen tarkoitus. Aateliston tiloihin ja alustalaisiin väenotto koski kevyemmin, koska ei aatelinen saanut köyhtyä sodan vuoksi. Oli miten oli, jos varustettu sotilas kuoli, piti ruodun varustaa uusi.

Sadan vuoden jaksolle Stolbovan rauhasta Uudenkaupungin rauhaan sattuu 58 sotavuotta. Sota ei ollut hallitsijan ultima ratio, viimeinen keino, vaan pikemminkin ensimmäinen. Valtakunnan menestys ja kasvu voitiin saavuttaa vain toisten kustannuksella. Kun Venäjän kanssa saatiin aikaan rauha vuonna 1617, alkoi Ruotsi valloittaa Liivinmaata ja Preussia. Sitten 1630-luvun alusta aina Westfalenin rauhaan asti Ruotsi taisteli Saksan 30-vuotisessa sodassa ja siinä välissä lyhyesti Tanskaa vastaan. Rauha oli kuitenkin epämukava, ja Ruotsin vahvistuminen Itämerellä tiivisti muiden valtioiden vastarintaa, mistä seurasi pitkä ketju sotia Tanskaa, Puolaa, Saksan keisaria ja Venäjää vastaan. Suureen Pohjan sotaan suurvalta sitten tuupertui. 
Koko sotajakson [1700-1721] aikana Suomesta on laskettu otetun yhteensä 48 500 sotilasta, siis yli nelinkertainen vakinaisen armeijan määrä. Tämä vastaisi sitä, että Suomesta olisi 1980- ja 1990-luvulla nostettu sotaan yhteensä 0,7 miljoonaa miestä, jotka vielä kaikki olisivat jääneet sille tielleen.
Ruotsin voimavarat olivat niukat. Suurvalta oli rakennettu Venäjän suhteellisen heikkouden aikana. Kun Venäjä ymmärsi voimaantua, alkoivat Ruotsin ongelmat. Liittolaisia oli vähän, ja voimavarat ohjattiin eteläisten valloitusten turvaamiseen sekavissa ja tuhoisissa sotaretkissä. Niinpä venäläiset sitten lopulta valloittavat Suomen.

Aikakauden poliittisten ja strategisten tapahtumien lisäksi Lappalainen kuvaa armeijan organisaation kehittymistä, kun alettiin perustaa rykmenttejä ja koota koulutettua upseeristoa. Euroopasta kantautui kehittyneempiä aseita ja uudenlaista taktiikkaa, joita mm. Kustaa II Adolf sovelsi omaan käyttöönsä taitavasti. Lappalainen kuvaa myös huollon ongelmia, kun armeija pitää muonittaa ja rehuttaa. Joukkojen laivaaminen oli paitsi hidasta myös kallista. "Sota vaati 1600-luvullakin ensiksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi rahaa."  Itärajan osalta Lappalainen luo sotahistorioitsijan tavoin katsauksen tiestöön, kulkureitteihin ja niiden tarjoamaan niukkaan kampanjointiin.

Hakkapeliittojen myyttinen mainekaan ei kanna. Topeliuksen Maamme-kirjan tarinat perustuvat kahteen ruotsalaislähteeseen, joiden käyttämistä aikalaishistorioista ainoastaan englantilainen The Swedish Intelligencer mainitsee hakkapeliitat. Sattumalta hakkapeliittakomentaja Torsten Stålhandske oli viettänyt aikaa Brittein saarilla, osasi sujuvasti englantia ja vietti paljon aikaa Kustaa II Adolfin armeijan englantilaisten kanssa. Muuten suomalaisia mainitaan muutaman kerran aikauden historiikeissa ja kansankertomuksissa muttei oleellisesti urhoollisempina tai raaempina kuin muita.

Sadan vuoden sotatie on mielenkiintoista sotahistoriaa. Teoksen kattama pitkä ajanjakso tulee tasaisesti katetuksi ja esipuheen asettamat tavoitteet täytetyiksi. Kirjassa on runsaasti karttoja ja uusia, herkullisia sanoja. Lappalainen kirjoittaa sujuvasti, mutta lennokas teksti olisi paikoin hyötynyt toimitustyöstä. Joka tapauksessa Lappalainen siirtyy teoksineen lukulistalle.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti