keskiviikko 27. elokuuta 2014

Intelligence in War

John Keegan, Intelligence in War: Knowledge of the Enemy from Napoleon to Al-Qaida. Alfred A. Knopf, New York, NY, USA, 2003.

Aina Erskine Childersin The Riddle of the Sandsin julkaisusta lähtien tarinat näkymättömästä vakoojien käymästä sodasta ovat kiehtoneet yleisöä. Valvonnan, seurannan ja soluttautumisen asiantuntijasta, vakoojasta, on kasvanut sankari (tai antisankari), joka kerää salaisia tietoja ja elää alati hengenvaarassa. John Le Carrén kirjoittamat henkilöt tekevät pelaavat vaarallista peliä, mutta saavat kuitenkin aikaan vähän tuloksia -- kylmä sota jatkuu heistä huolimatta. Ian Flemingin luoma sankari James Bond tuntuu pitävän elossa haavetta, että yksittäisen ihmisen edesottamukset voivat olla ratkaisevia sodassa. Todellinen tiedustelutyö on paljon arkisempaa: Kootaan pieniä havaintoja, puretaan salausta vihollisen viesteistä ja yritetään tehdä havainnoista laajempaa tulkintaa.

Historian monet kenraalit ovat korostaneet tiedustelutiedon merkitystä. Tietoja on koottu jo ainakin muinaisesta Egyptistä lähtien. Aleksanteri Suuri haastatteli persialaisia kauppiaita ja matkalaisia. Caesar kokosi roomalaisen tavan mukaan kattavat tiedot Galliasta ja niin edelleen. Valtiot ovat perustaneet kalliita tiedusteluorganisaatioita, joita pidetään elintärkeinä (ja joiden asema vapaassa yhteiskunnassa on noussut kyseenalaiseksi). Kirjassaan Intelligence in War sotahistorioitsija John Keegan kaataa kylmää vettä tiedustelusuitsutuksen päälle. Hän tarkastelee tiedustelutiedon asemaa sotahistoriassa aina amiraali Nelsonin saavuttamasta voitosta vuonna 1798 edelleen käynnissä olevaan sotaan terroria vastaan.

Tiedustelutieto ei takaa voittoa sodassa tai taistelussa. Keegan korostaa, että sota on ensisijaisesti raakaa voimankäyttöä, ja sota ratkeaa aina taistelussa. "Decision in war is always the result of a fight, and in combat willpower always counts for more than foreknowledge. Let those who disagree show otherwise." Koodien purkaminen, harhautukset ja salaisten suunnitelmien paljastumiset voivat olla avuksi, mutta kertaakaan historian aikana ei heikompi osapuoli ole voittanut pitkittynyttä konfliktia. Ollakseen hyödyksi tiedustelutieto täytyy ensin kerätä ja sitten toimittaa tiedon käyttäjälle (Britannia puolusti Falklandia ilman mainittavaa tiedustelutietoa Argentiinan joukoista tai aseistuksesta). Käyttäjän täytyy luottaa ja uskoa toimitettuun tietoon (esim. Churchill kertoi Stalinille, että Saksa valmistelee hyökkäystä Venäjälle, mutta tämä ei uskonut). Tietoa kerätään pienissä palasissa, joista pitää koota tulkinta, johon puolestaan vaikuttaa tulkitsijan oma näkemys (esim. britit eivät pitäneet saksalaisten V1- ja V2-raketteja teknisesti mahdollisina, vaikka tiedustelutieto kertoi toista). Lopuksi tiedustelutieto ottaa käyttöön, mutta soveltamisessakaan ei ole mitään kultaista sääntöä (esim. Puola mursi saksalaisten viestien salauksen, mutta hävisi sodan muutamassa viikossa). Taistelu on aina epävarmaa.

Väitteensä tueksi Keegan esittelee tapauksia historiallisista taisteluista, joissa tiedustelutieto on näyttäytynyt jotenkin oleellisena. Ajaessaan takaa ranskalaista laivastoa Välimerellä amiraali Horatio Nelson joutui kokoamaan ja analysoimaan tiedustelutietonsa itse. Lontoossa tiedettiin Napoleonin laivaston päämäärä, mutta tietoa ei saatu Nelsonille. Muutamasta virhearviosta huolimatta amiraali kuitenkin päätteli itse ranskalaisten liikkeet ja kuukausien takaa-ajon jälkeen saavutti ja tuhosi heidän laivastonsa Niilin suistossa. Samaan tapaan Yhdysvaltain sisällissodan aikaan Konfederaation kenraali Jackson oli irrallaan sodanjohdosta ja kokosi itse paikallistietoja ja piirrätti itselleen kartan Shenandoahin laaksosta. Tietoineen -- ja marssimiseen tottuneine sotilaineen ("jalan liikkuva ratsuväki") -- hän uskalsi tehdä peliliikkeitä ja jallitti Pohjoisvaltioita kevään 1862 kampanjassaan.

Esiteollisen ajan tiedustelutieto liikkui jalan, ratsuin tai rannikolla semaforein, mutta merellä laivaston komentaja oli omillaan. Lennätin ja myöhemmin radio toivat uudenlaisen mahdollisuuden siirtää tietoa reaaliaikaisesti. Ensimmäisen maailmansodan aikaan laivastojen komentajat olivat vielä vanhojen tapojen kasvatteja eivätkä osanneet hyödyntää täysin radion tuomia taktisia mahdollisuuksia. Vihollinen saattoi kuunnella radioliikennettä ja tunnistaa tai jopa paikantaa lähettäjät. Saksalainen amiraali von Spee upotti ympärysvaltojen kauppalaivastoa Tyynellä valtamerellä, ja Brittien Kuninkaallinen laivasto ajoi häntä kuumeisesti takaa. Vuonna 1914 britit saivat tietää hänen sijaintinsa, mutta silti hän tuotti Britannialle yhden karvaimmista meritaistelutappioista Coronelin edustalla.

Saksalaiset käyttivät radioliikenteensä salaamiseen Enigma-järjestelmää, jonka salauksen ensin puolalaiset ja sitten britit kuitenkin purkivat melkein heti. Puretuista sanomista britit saivat tietää esimerkiksi hyökkäyksestä Kreetalle. Puolustusta johtava kenraali ei kuitenkaan tulkinnut tietoja aivan oikein, ja verisen taistelun päätteeksi saksalaiset valtasivat Kreetan. Samaan tapaan yhdysvaltalaiset onnistuivat purkamaan japanilaisten salauksen, mutta tiedot Pearl Harborin hyökkäyksestä peittyivät radioliikenteen paljouteen. Midwayn taistelu olisi voinut keikahtaa kummalle tahansa huolimatta yhdysvaltalaisten ennakkotiedoista ja juonista. Atlantin taistelussakin Keegan pitää susilaumoiksi kokoontuvien saksalaisten sukellusveneiden sijaintia toissijaisena. Oleellisempaa lopputuloksen kannalta oli saattueiden taktiikka.

Churchill perusti buurisotien innostamana epäsäännöllisiä joukkoja, jotka koulutettiin ja aseistettiin toimimaan vihollisen miehittämillä alueilla. Vastarintaliikkeet saivat kuitenkin vähän aikaan. Normandian maihinnousun aikaan saksalaisten ei tarvinnut sitoa joukkoja vastarintataistelijoiden takia; Gestapo riitti pitämään ne ruodussa.

Vuonna 2001 Yhdysvallat julisti käyvänsä sotaa terroria vastaan. Sen vihollinen, Al-Qaida, ei ole kuitenkaan armeija, jota vastaan voi käydä taisteluita. Se on väljä samanmielisten taistelijoiden verkosto. Amerikkalainen tiedustelukoneisto ei oikein pysty rekrytoimaan kielitaitoisia kandidaatteja tai soluttautumaan fundamentalistien riveihin. Jäljelle jää signaalitiedustelu. Niinpä kaikkien ihmisten digitaalista tietoliikennettä kerätään ja louhitaan siinä toivossa, että terroristien viestit osuvat haaviin.

Keeganin mukaan pelkkä tiedustelutieto ei siis johda voittoon taistelussa, mutta samaa voi sanoa mistä tahansa yksittäisestä asiasta: maasto, sää, koulutus, aseistus, moraali, huolto- tai komentojärjestelmä. Hän ei oikein erottele taktista ja operationaalista tiedustelutietoa. Kenraali Jacksonin ja amiraali Nelsonin tiedustelutieto tuntui olevan ratkaisevaa heidän menestyksensä kannalta, samoin brittien tunnistamat saksalaisten sukellusveneiden sijainnit. Silti Keegan esittää päinvastaista. Argumentointi on ristiriitaista, enkä osaa sanoa esimerkkien todistusvoimastakaan. Minkä varassa taisteluita on sitten voitettu?

Keegan on kuitenkin parhaimmillaan kirjoittaessaan taistelukuvauksia. Tarinat Nelsonin ja von Speen seikkailuista, Enigma-projektin vaiheista ja Midwayn taisteluista ovat herkullista luettavaa.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti