sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632

Mirkka Lappalainen, Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.  Siltala, Latvia, 2014. Arvostelukappale

Ajatus, että ihminen edistäisi jonkun vieraan asiaa ilman henkilökohtaista etua pelkästä uskollisuudesta asemaansa tai lakia kohtaan, on melko tuore. Sosiaalisessa mediassa vallalla oleva näkemys suomalaisista virkamiehistä hyödyttöminä syöpäläisinä sisältää unelman, että byrokratian poistaminen johtaisi onneen ja autuuteen. Nähdäkseen nykyisen järjestelmän edut riittää vierailla maissa, joissa virkakoneisto on heikko tai huonosti rahoitettu. Yksi tällainen maa on 1600-luvun alun Suomi.

Mirkka Lappalaisen tuore kirja Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 pureutuu muutoksiin, jotka Suomi kävi läpi Ruotsin kenties nimekkäimmän kuninkaan hallituskaudella. Kirja on kaltaiselleni historiasta kiinnostuneelle maallikolle odotettu uutuus. Sen esittämä murroskausi keskiajan ja uuden ajan välissä on mielenkiintoinen, ja se valottaa myös 1600-luvun alkupuolen Suomen tapahtumia, jotka ovat jääneet paljolti aiemmalta kirjallisuudelta katveeseen. Kerronnassa vuorottelevat tapahtumat, aikalaisnäkemykset, yksityiskohdat ja johtopäätökset tarjoten tiiviin ajankuvan. Tapahtumat teksti sitoo henkilöihin: pöytäkirjojen ja kirjeiden luonnostelemat tarinat miehistä ja naisista maalaavat kuvan kaikin puolin julmemmasta ajasta. Lappalainen käyttää paikoin kuvallista kieltä, mikä lisää tekstiin väriä ja sujuvuutta.

Suomi oli talonpoikaiskapinan jäljiltä rauhoittunut, mutta poltettujen talojen uuneissa hehkui yhä hiillos. Aateliston mielivalta tai väkivalta ei ollut 1600-luvun alussa sanottavasti laantunut. Sotaväki joutui köyhässä ja tiettömässä maassa tukeutumaan edelleen talonpoikiin, ja palkkasotiluus, eli väkivaltaan erikoistuminen, toi tähän palveluiden (kyyditykset) ja tuotteiden (kestitykset) vaihtoon epäsymmetriaa.
Suomi oli laaja ja harvaanasuttu maa, mutta erämaiden keskellä ei eletty rauhassa. Kylissä kyti pelko ja viha, sisällissodan haavat olivat auki. Kaarle-herttua oli noussut valtaan talonpoikien tuella, ja nuijiin tarttunut rahvas oli todella kuvitellut herttuan suojelevan heitä ja estävän aatelisten ja sotajoukkojen väkivallan.
   Kaarle oli kyllä yrittänyt puuttua laittomuuksiin, mutta hänen keinonsa olivat rajalliset.  Talonpojat eivät päässeet eroon kylissä loisivista sotilaista tai virkamiehistä, jotka matkoillaan saapuivat mässäilemään heidän köyhien aittojensa antimilla. Aateliset olivat yhtä omavaltaisia kuin ennenkin, ja vanhojen suomalaisten rälssimiesten rinnalle oli nyt ilmestynyt uusi joukko: saksaa puhuvat aateliset, jotka kohtelivat talonpoikia kuin orjia.
Kun laki ja tavat lukea sitä tarjosivat vähän suojaa ihmisen henkeä, terveyttä tai omaisuutta kohtaan, talonpojat vetosivat vääryyttä kokiessaan suoraan kuninkaaseen - usein turhaan. Lyhyesti: heikompaa hiihtokenkää oli jaossa ympäri vuoden.

Ongelmia oli myös nuorella kuninkaalla. Kustaa II Aadolf nousi valtaistuimelle 17-vuotiaana saaden käsiinsä laajan ja takapajuisen valtakunnan. Hänen isänsä Kaarle IX oli käytännössä vallananastaja. Puolan kuninkaan Sigismundin vaade kruunuun muodosti jatkuvan uhan. Valtakunta oli köyhä, budjettia vaivasi kestävyysvaje, ja verotus oli epävarmaa. Sodat sekä pieni jääkausi halloineen ja katoineen niittivät omaa veroaan. Tähtitaivaalla loimotti pelottavia merkkejä, ja 1600-luvun maailmassa enteet ja ihmeet kutoutuivat osaksi politiikkaa. Luotettavaa tietoa oli vaikea saada, joten [u]uden ajan alun Ruotsi ei ollut tietoyhteiskunta vaan huhuyhteiskunta.

Valtakunta tuntui toimivan vain siellä, missä kuningas liikkui, mutta hän ei voinut olla kaikkialla yhtä aikaa. Hänellä ei ollut käytettävissään tehokasta virkakoneistoa, vaan hallinto nojasi aatelisiin ja henkilökohtaisiin suhteisiin. Virkakoneiston puute ei tarkoittanut kuitenkaan vapautta vaan kaaosta. Lappalainen kuvaa ongelmia, joita epäselvä raportointi, tuotteina maksetut verot, kirjureiden vähyys ja tiettömät taipaleet synnyttivät. Virat täytettiin niillä, keitä oli tarjolla.
Nousevan suurvallan kannalta tärkeintä ei ollut rahvaan vaan kruunun omien virkamiesten kuuliaisuus. Voudit olivat omavaltaisia, koska heidän oli pakko olla. Hallitsija syytti heitä epärehellisyydestä, rahvas taas milloin mistäkin mielivaltaisuudesta, kuten vääristä mitoista. Voutikuntaan mahtui varmasti jos jonkinlaista oman edun tavoittelijaa, jotka saivat hoidella arveluttavia virkatoimiaan, koska kruunu oli virkamiespulan takia täysin riippuvainen miehistä, jotka ylipäätään pystyivät voudin monimutkaista tehtävää hoitamaan. 1600-luvun alkupuolen voudin oli paitsi oltava perillä tili- ja veroasioista myös ymmärrettävä sotalaitosta. Mikään oppinut kamreerityyppi ei kelvannut, koska voudin piti olla tarpeen vaatiessa kova, jopa raaka ja lisäksi taitava sosiaalinen peluri.
Kustaa II Aadolf oli kiivaana luterilaisena kuninkaana messiaanisten ennustusten ja "Pohjoisen Leijonan" imagon lumoissa samaan tapaan kuin monet muutkin. Hän oli hyvä, karismaattinen puhuja ja hän osasi delegoida - ainakin siviilihallinnossa. Taisteluissa hän otti tarpeettomia henkilökohtaisia riskejä, jotka realisoituivat Lützenissä 1632. Valtakunnankansleri Axel Oxenstierna oli kuitenkin ehtinyt rakentaa hallintokoneiston, joka ei romahtanut kuninkaan kuollessa.

Kustaa Aadolfin kausi käynnisti vallan keskittämisen, mikä tarkoitti paitsi tehokkaan virkakoneiston pystyttämistä myös siirtymistä keskiajalta uuteen aikaan. Tavoitteena ei ollut kansalaisyhteiskunta vaan yksinkertaisesti sodankäynnin ennustettava ja tehokas rahoittaminen. Aikakauden ihanne oli merkantilistinen, keskitetty, byrokraattinen paratiisi, mutta esiteollinen todellisuus ei jäsentynyt ihanteisiin. Koulutettuja virkamiehiä ei noin vain maasta polkaistu, eivätkä vanhat omavaltaiset tavat kadonneet hetkessä. Muutosta silti tapahtui, ja valtion valta alkoi kutoutua itsestään selväksi osaksi elämää ja arkea. Hovioikeus alkoi jakaa kuninkaan oikeutta, pappeja alettiin kouluttaa ja nuoria miehiä lähettää yliopistoihin. Esimerkiksi Kustaa H. J. Vilkunan Neljän ruumiin kuvaamissa oikeustapauksissa 1600-luvun lopulta kuvastuu aivan erilainen maailma, oikeuskäsitys ja hallintokulttuuri. Näistä sitten kasvoi aikanaan pohjoismainen valtio.

Pohjolan Leijona: Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 maalaa kuvaa Suomesta alueena, jolla on jossain määrin oma identiteetti ja omat verkostot Ruotsin valtakunnan sisällä. Lappalainen pitää vuoden 1617 Stolbovan rauhaa Suomen kannalta keskeisenä rajapyykkinä. Itärajan rauhoituttua kuninkaan kiinnostus kääntyi kohti etelää, Liivinmaata, Puolaa ja lopulta Saksaa. Suomesta tuli valtakunnan takamaa, joka tuotti resursseja sotaa käyvälle valtakunnalle. Stolbovan rauhan jälkeen uratietoisille virkamiehille Suomi oli rangaistus: Paikallinen eliitti oli ohutta, ja aatelisto säilyi pitkään sivistymättömänä, väkivaltaisena ja monin tavoin rahvaan kaltaisena.

Vaikka Lappalainen keskittyy siviilihallintoon, sota on kirjassa läsnä siinä määrin, että kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

4 kommenttia:

  1. Viimeksi tänään hypistelin tätä SK:ssa, on vähän kiikun kaakun lähteekö jossain välissä mukaan. Ruottin suurvalta-aika on kuitenkin ihan mielenkiintoista. Tämän sijaan lähti Hernán Cortésin "Kirjeitä kuninkaalle" joka oli sitten tällä kertaa piirun verran houkuttelevampi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pohjojan Leijona ei ole samaan tapaan tiiviisti yhden ilmiön ympärille kirjoitettu kuin Susimessu tai Jumalan vihan ruoska. Mielenkiintoista historiaa se kuitenkin on.

      Mielenkiintoista on myös uuden mantereen valloitus. Ajatuksena oli siihen palata nyt tämän sotahaasteen tiimoilta, mutta en taida ehtiä Prescottin Meksikon valloitusta lukemaan tähän väliin. Mutta myöhemmin.

      Poista
  2. Minulla on tämä myös pinossa. En tiedä, ehdinkö vielä haasteaikana lukea, mutta se nyt on sivuseikka. Lappalainen on idolini kotimaisista historiantutkijoista, vaikka itse en hänen käsittelemästään aikakaudesta ole ensisijaisen kiinnostunut. Kaikki hänen kirjoittamansa kirjat kuitenkin kiinnostavat kovasti, esitystapa on niin mahtava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itse asiassa alkanut kiinnostua 1600-luvusta juuri näiden kirjojen (ja niiden lähteiden) vuoksi.

      Poista

O niin kuin oikeus

Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi,...