lauantai 7. maaliskuuta 2015

Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan

Sirkka Heiskanen-Mäkelä, Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan. Gaudeamus, Jyväskylä, 1989.

Maailma muuttuu, eikä kirjallisuuskaan elä (kokonaan) tyhjiössä. Kirjallisuuden aseman heikkenemistä huokaillaan nyt kaikkialla: Kirjoja myydään vähemmän kuin aikaisemmin. Nuoriso ei tee samoja asioita kuin vanhempansa. Lukeminen vähenee, ja kulttuurinen rappio leviää. Kirjallisuuskritiikki kuolee ja taiteen vastaaotto ajautuu asiantuntemattomien peukuttajien käsiin. Televisiosta tuttu Jari Tervo syyttää katkerasti keskiluokkaa romaanin hylkäämisestä. Will Self julistaa romaanin samaan tapaan kuolleeksi kuin maalaustaiteen tai klassisen musiikin. Syntipukki on digitaalinen kulttuuri, joka saavuttaa länsimaissa kaikki lapsista isovanhempiin. Olisi hassua, jos se ei heijastuisi myös ihmisten ajankäyttöön.

Historia on monin tavoin antoisaa. Se tarjoaa muun muassa kulttuurista suhteellisuutta: oman aikamme instituutiot eivät ole aina olleet olemassa, ja ylipäätään vakioita historiassa ollut aika vähän. Sirkka Heiskanen-Mäkelän Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan (1989) johdattelee muutoksiin kirjallisessa kulttuurissa noin 800 vuoden ajalta sydänkeskiajalta aina 1800-luvun alkuun. Teos on syntynyt kirjallisuudenhistorian luentomateriaalin pohjalta oppikirjaksi.  

Keskiajalle tultaessa Rooman valtakunnan yhtenäiskulttuuri oli pirstoutunut paikallisiksi kulttuureiksi, jotka ennen pitkää alkoivat käydä taas kauppaa. Toki Eurooppaa yhdisti kristinusko. Renessanssin aikaan antiikki löydettiin uudelleen. Sitten muutama vuosisata myöhemmin antiikin vaikutuksesta pyrittiin tietoisesti eroon. Lukutaito laajeni, ja kirjailijat alkoivat käyttää kansankieltä latinan sijaan. Kirjapainotaito levitti kirjallisuutta aikaisempaa halvemmin ja tehokkaammin. Käännösten myötä kaikkien ei tarvinnut opetella latinaa ja kreikkaa päästäkseen käsiksi antiikin teoksiin (rappiota!).

Kirjallisuus on heijastellut paitsi ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa myös yksilön asemaa yhteiskunnassa. Filosofiassa painittiin yksilöiden, kategorioiden ja näiden nimien kanssa -- sivumennen sanoen kenties nyt vaatimattomalta näyttävät askeleet mahdollisten maailmojen parissa avasivat ajattelulle aivan uuden maiseman. Taloudellinen vapautuminen ehkä noin 1400-luvulta lähtien on muuttanut vanhaa yhteiskuntapyramidia rajusti: aatelisto on kuihtunut (tai korvautunut toisella) ja keskiluokka arvoineen ja ajankäyttötapoineen on noussut kulttuuriseksi voimaksi (muutos on synnyttänyt omia ongelmiaan).

Kirjallisuus siis yhtäältä heijastelee yleisöään ja toisaalta synnyttää sitä. Korkeakulttuuri kehitti vaatimuksia taiteelliselle esitykselle, ja kansanomaista perinnettä vuoroin kartettiin, vuoroin ihailtiin. Heiskanen-Mäkelän kirjan pohjalta tuntuu siltä, että vallitsevat kirjallisuusmaut kukoistivat, kunnes niiden ilmaisumuodot oli ammennettu tyhjiin (tai ympäröivä yhteiskunta muuttui liiaksi) ja ne alkoivat rapistua. Rinnalla kansanomaisista tavoista nousi jotain uutta, kun niitä luettiin jostain uudesta näkökulmasta tai käytettiin uudelle tapaa.

Taide ja viihde ovat olleet omituisessa, miltei dialektisessa suhteessa. Shakespearen näytelmät olivat viihdettä, jota mannermainen kulttuurieliitti ei osannut arvostaa. Samoin Molièren näytelmät olivat kansanomaista teatteria, josta tuli taidetta vasta myöhemmin. Villon ei edes tavoitellut suurta yleisöä vaan esitti irvokkaita rallatuksia ja pilkkarunoja omalle tuttavapiirilleen. Toisaalta esimerkiksi eepoksia ei ole kirjoitettu sitten Miltonin (voin kuvitella oman aikansa jaritervon ruoskimassa yleisöä eeposten hylkäämisestä). Jos runous ja draama menettivät osan arvostuksestaan romaanille, niin viime vuosisadan jälkeen tallenteiden välittämä draama - elokuva, televisio ja sittemmin jotkut tietokonepelit - ja toisaalta kenties rap-lyriikka ja uusi lavarunous ovat ottamassa sitä takaisin. Tietokonepeleistä - siis osasta niitä - tulee väistämättä tunnustettua taidetta samaan tapaan kuin elokuvista.

Euroopan kirjallisuuden valtavirtauksia keskiajalta esiromantiikkaan esittelee kirjallisuuden kannalta keskeisten maiden (Italia, Englanti, Ranska, Espanja ja Saksa) kehitystä. Se maalaa muutoksille laajemmat yhteiskunnalliset lavasteet, joiden eteen se sitten kuljettaa kirjailijan ja teoksen toisensa jälkeen esimerkkinä aikakauden trendeistä ja muutoksista. Narratiivi toki viipyy keskeisten kirjailijoiden (esim. Dante, Shakespeare, Cervantes, Molière, Goethe) kohdalla pidempään. Heiskanen-Mäkelä on makuasioissa neutraali tai tasaisen ylistävä, mutta kirjassa on romaania jonkinlaisena lopputuloksena pitävä pohjavire. Romaani ikään kuin vapautui, kun sen tieltä kaatui este toisensa jälkeen.

En ole lukenut kirjallisuuden historiasta mitään kokonaisesitystä aikaisemmin. Vaikka tunnen historiaa jonkin verran, vasta nyt ymmärsin, miten suuri aukko tiedoissani on ollut. Toisaalta tämä kirja ruokkii omia "keppihevosiani" kulttuurisen maun (ja rappion tunteen) historiallisuudesta tai maun ja identiteetin suhteesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti