sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

The Tenant of Wildfell Hall

Anne Brontë, The Tenant of Wildfell Hall (1848). Johdannon kirjoittanut Mary A. Ward. John Murray, London, UK, 1920. Project Gutenberg EBook, 2010. http://www.gutenberg.org/ebooks/969

Anne Brontën toinen ja samalla viimeinen romaani The Tenant of Wildfell Hall (1848) herätti ilmestyessään ankaraa kritiikkiä. Sitä sanottiin karkeaksi ja brutaaliksi teokseksi, joka ei ollut ylentävä, ei uskollinen totuudelle eikä sopinut varsinkaan nuorten naisten lukemistoon. Kuitenkin totuudellisuus ja nuorten naisten valistaminen olivat sen keskeisiä tavoitteita. Brontën kirjailijasiskoksista Anne oli selkeimmin moralisti. Uusklassistisessa hengessä hänelle kirjallisuuden tuli olla huviksi ja hyödyksi. Romaaninsa toisen laitoksen esipuheessa hän toteaa:
My object in writing the following pages was not simply to amuse the Reader; neither was it to gratify my own taste, nor yet to ingratiate myself with the Press and the Public: I wished to tell the truth, for truth always conveys its own moral to those who are able to receive it.
Siskojensa tapaan Anne Brontë julkaisi teoksensa nimimerkin takaa, ja hänenkin henkilöllisyyttään ja sukupuoltaan spekulointiin kiivaasti. Kirjailijana Anne on jäänyt siskojensa Emilyn ja Charlotten varjoon. Annen kuoltua Charlotten kirjoittama näkemys on paljolti hallinnut kuvaa hänestä ihmisenä ja kirjailijana. Siskon artikkeli, joka paljasti myös nimimerkkien Acton, Ellis ja Currer Bell todelliset henkilöllisyydet, piti The Tenant of Wildfell Hallia epäonnistuneena sen saamasta suosiosta huolimatta. Charlotte vieläpä esti loppuunmyydyn teoksen uusintapainoksen Annen kuoleman jälkeen.

Miten pappilassa kasvanut uskonnollinen kotiopettaja onnistuu järkyttämään kirjallisuuspiirejä näin syvästi?

(Seuraa juonipaljastuksia) 

Romaanin kehyskertomuksessa Gilbert Markham muistelee langolleen Halfordille osoittamissaan kirjeissä vuoden 1827 tapahtumia. Hän alkaa tehdä tuttavuutta läheiseen rapistuneeseen Wildfell Hallin kartanoon muuttaneeseen nuoreen leskeen Helen Grahamiin ja tämän poikaan Arthuriin. Helen on taitava taidemaalari, ja Gilbert, täynnä kiihkoa ja tunnetta, tietysti ihastuu tähän epätavanomaiseen, itsenäiseen naiseen, mutta Helen torjuu kaikki hänen lähentelynsä. Kylällä Helenin ympärillä alkaa liikkua puheita, joiden harhauttamana ja romanttisen mustasukkaisuuden humalluttamana Gilbert päätyy sivaltamaan piiskallaan ystäväänsä Frederick Lawrencea. Silti hänen ja Helenin välille syntyy sellainen luottamus, että hän saa luettavakseen Helenin päiväkirjat, joista muodostuu tarina tarinan sisälle.

Vuonna 1821 Helen (os. Lawrence) palaa tätinsä luo Staningleyn kartanoon Lontoosta, missä hän on tavannut kolmikymppisen rikkaan ja komean Arthur Huntingdonin. Mies on manipuloiva, ja hänen maineessaan on säröjä, mutta rakastunut Helen uskoo voivansa muuttaa ja siten pelastaa hänet.
   ‘I know nothing positive respecting his character.  I only know that I have heard nothing definite against it—nothing that could be proved, at least; and till people can prove their slanderous accusations, I will not believe them.  And I know this, that if he has committed errors, they are only such as are common to youth, and such as nobody thinks anything about; for I see that everybody likes him, and all the mammas smile upon him, and their daughters—and Miss Wilmot herself—are only too glad to attract his attention.’
   ‘Helen, the world may look upon such offences as venial; a few unprincipled mothers may be anxious to catch a young man of fortune without reference to his character; and thoughtless girls may be glad to win the smiles of so handsome a gentleman, without seeking to penetrate beyond the surface; but you, I trusted, were better informed than to see with their eyes, and judge with their perverted judgment.  I did not think you would call these venial errors!’
Vastoin tätinsä neuvoja Helen avioituu. Arthur viettää aikaansa kaltaistensa yläluokkaisten joutilaiden elostelijoiden seurassa. Miehen käytös muuttuu ensin tympääntyneeksi aggressiivisuudeksi, sitten henkiseksi sekä lopulta fyysiseksi väkivallaksi. Helen pakenee heidän yhteinen lapsi mukanaan Wildfell Halliin veljensä Frederickin läheisyyteen, missä hän salaa henkilöllisyytensä ja elättää itsensä ja poikansa maisemamaalauksillaan.

Tämän jälkeen palataan takaisin kehyskertomukseen, jossa Gilbert muistelee tapahtumia Helenin päiväkirjojen lukemisen jälkeen 1840-luvun lopulta käsin. "Here it ended. The rest was torn away. How cruel, just when she was going to mention me!" Helenin päiväkirjoista tulee osa Gilbertin kirjettä. Sarah Hallenbeck (2005) huomauttaa, että kirjeissään näyttää Gilbert omassa käytöksessään korjaavan Arthurin virheet ja puutteet. Arthurin viettelevyys korvautuu Gilbertin herrasmiesmäisyydellä ja hillitön omahyväisyys itsehillinnällä. Vanha Gilbert kuvaa nuoren Gilbertin vaiheittaista muutosta, ja kirjeistä ja siten koko romaanista kasvaa opas mieheyteen.

Gilbertin ja Helenin kertomukset asettavat vastakkain kaksi aikakautta ja kaksi miesihannetta (Hallenbeck, 2005; Surridge, 2005). 1800-luvun alussa miehen malli ja käsitys maskuliinisuudesta periytyi aristokratialta: mies oli itsevaltias oman räystääntippumansa piirissä. Arthur Huntingdon (s. 1793) edustaa tätä sijaishallitsijoiden aikaista (Regency era) soturieliitin perinteestä juontuvaa urheutta ja kunniaa korostavaa ihannetta. Tosin hänen aristokraattinen vertaisryhmänsä ihailee Arthurissa tämän perinteen rappeutuneita piirteitä: metsästystä, juomista, uhkapelejä ja rietastelua. Gilbert puolestaan opettelee Helenin kautta uutta hillittyä viktoriaanista mieheyttä. Hän ei ole aatelinen vaan maata omistavaa keskiluokkaa, jonka täytyy tehdä työtä elättääkseen itsensä. Herrasmieheys ei riipu kuitenkaan sosiaalisesta asemasta, koska se oli pohjimmiltaan moraalista. Erottautuakseen Arthurista Gilbertin täytyy ymmärtää Heleniä ja sitä kautta kasvaa herrasmieheksi.

The Tenant of Wildfell Hall kyseenalaisti viktoriaaniset avioliittoa koskevat lait, joiden mukaan naisella ei ollut itsenäistä asemaa tai omaisuutta. Lyödessään oven kiinni miehensä edestä Helen kiistää tältä "aviolliset oikeudet" ja rikkoo siten lakia. Paetessaan väkivaltaista miestään lapsensa kanssa Helen rikkoo lakia. Nainen oli miehensä omaisuutta kuten irtaimisto ja eläimet, eikä laki ei tarjonnut suojaa perheväkivallalta. Helen ei tyydy hiljaisesti hyväksymään vaan tuomitsee miehensä juopottelun ja uskottomuuden, mutta vaimon moraalinen itsenäisyys sekin rikkoo miehen asemaa vastaan. Arthur valittaa, että juuri tämä moralisointi, "luonnoton ja epänaismainen käytös" ajaa hänet juomaan.

Helen tyrmää passiivisen ja enkelimäisen, kaiken rauhallisesti nielevän naisihanteen.
He returned about three weeks ago, rather better in health, certainly, than before, but still worse in temper. And yet, perhaps, I am wrong: it is I that am less patient and forbearing. I am tired out with his injustice, his selfishness and hopeless depravity. I wish a milder word would do; I am no angel, and my corruption rises against it.
Helenin ystävä Milicent valitsee väkivaltaisen miehensä rinnalla täydellisen alistumisen (kuten Nancy Oliver Twistissä), mutta se vain tuntuu pahentavan tilannetta.

The Tenant of Wildfell Hall -romaanissa metsästys jaksottaa Arthur Huntingdonin elämää (Surridge, 2005). Metsästyskausi tuo Arthurin kaupungista maaseudulle muassaan humalaiset ystävät. Miehet viittaavat naisiin saaliina, ja Helen joutuu viettelyn tai ahdistelun kohteeksi syksyisin juuri linnustuskauden aikana. Vuoden 1824 syyskuussa humalainen metsästysseurue käy väkivaltaiseksi. Ralph Hattersley ravistelee ensin vaimoaan Milicentiä, sitten lyö tämän veljeä ja lopuksi heittää tuolin Arthuria kohti.
  ‘Do let me alone, Ralph!  Remember, we are not at home.’
  ‘No matter: you shall answer my question!’ exclaimed her tormentor; and he attempted to extort the confession by shaking her, and remorselessly crushing her slight arms in the gripe of his powerful fingers.
  ‘Don’t let him treat your sister in that way,’ said I to Mr. Hargrave.
  ‘Come now, Hattersley, I can’t allow that,’ said that gentleman, stepping up to the ill-assorted couple.  ‘Let my sister alone, if you please.’
  And he made an effort to unclasp the ruffian’s fingers from her arm, but was suddenly driven backward, and nearly laid upon the floor by a violent blow on the chest, accompanied with the admonition, ‘Take that for your insolence! and learn to interfere between me and mine again.’
  ‘If you were not drunk, I’d have satisfaction for that!’ gasped Hargrave, white and breathless as much from passion as from the immediate effects of the blow.
Vaikka tämä kohtaus kalpenee minkä tahansa ruotsalaisen dekkarin rinnalla, se ei kuvaa enää Austenin herkkää maaseutua. On vihjattua ja suoraan esitettyä väkivaltaa. Sen lisäksi sopivuuden rajoja rikotaan räikeästi. Tämä yrjöjenaikainen raakuus kirvoitti kriitikoilta tuomioita.

Eläinten pahoinpitelyä pidettiin viktoriaanisena aikana merkkinä julmasta luonteesta, ja Brontët samastavat naisiin ja eläimiin kohdistuvan väkivallan. Humisevassa harjussa Heathcliff hirttää Isabellan sylikoiran alkusoittona myöhemmälle raakuudelle. The Tenant of Wildfell Hallissa Arthur heittää spanielia kirjalla,vaikka aggression kohde oli selvästi Helen.
‘Why did you let the dog out?’ he asked; ‘you knew I wanted him.’
‘By what token?’ I replied; ‘by your throwing the book at him? but perhaps it was intended for me?’
‘No; but I see you’ve got a taste of it,’ said he, looking at my hand, that had also been struck, and was rather severely grazed.
Monin paikoin romaani rinnastaa naisen ja eläimen tai lemmikin. Hattersley mm. kutsuu vaimoaan spanieliksi, jota hän pitää parempana kuin Huntingdonin vaimoa, jolla näyttää olevan oma tahto ja joka osaa olla ovela kuin kettu (play the vixen) aika ajoin.

Vaikka perheväkivalta oli kirjallisuusyleisölle järkytys, 1800-luvun mittaan lehdistö teki siitä jaettua todellisuutta. Siitä kasvoi tunnistettu sosiaalinen ongelma, johon lopulta puututtiin. Ensin vaimonsa hakkaajille vaadittiin ankarampia tuomioita, mutta, koska vankeusrangaistukset veivät perheeltä myös elannon, ne pysyivät lievinä. Sitten orastava feminismi alkoi vaatia naisten aseman parantamista, koska oikeusistuimet olivat valamiehistöjä myöten miesten hallussa, ja naisten olemattomat taloudelliset ja juridiset oikeudet tekivät heistä pysyvästi alistettuja. Sitä sanotaan kaiketi rakenteelliseksi väkivallaksi, kun ihmiseltä viedään mahdollisuus työllään parantaa omaa asemaansa.

Anne Brontë vastusti myös moraalin sukupuolittumista (Lamonica, 2003). Kirjan alkupuolella yksinhuoltaja Helen, tuolloin nimellä Graham, kysyy Gilbertiltä, miksi tytöt ja pojat kasvatetaan eri tavoin. Vallitsevan tavan mukaan pojat oppivat hyveet ja tunnistavat paheet kokemuksesta, mutta tyttöjä kasvatetaan suojassa tietämättöminä pahasta kuin huonekasvit. 
  ‘No; you would have her to be tenderly and delicately nurtured, like a hot-house plant—taught to cling to others for direction and support, and guarded, as much as possible, from the very knowledge of evil.  But will you be so good as to inform me why you make this distinction?  Is it that you think she has no virtue?’
Miten tällainen kasvatus auttaa kohtamaan ympäröivät paheet, synnit ja ikävät asiat? Thomas Hardyn romaanissa Tess of the d'Urbervilles nuori Tess manaa äidilleen juuri tietämättömyyttään häikäilemättömistä miehistä: hän ei ole saanut samaa oppia vaaroista kuin parempien perheiden tyttäret (jotka lukivat kirjoja). Vaikka Brontë tarkoitti romaaninsa juuri tällaiseksi varoittavaksi oppaaksi, eivät kriitikot uskoneet siihen. Mikä opetti pojat tuntemaan hyveet ja paheet, syöksi nuoret tytöt paheisiin.

Kirjalla oli esikuvansa todellisuudessa. Helenin tarina pohjautunee osin Patrick Brontën luona vierailleeseen rouva Collinsiin, joka pyysi pastorilta neuvoa suhteessa väkivaltaiseen mieheensä. Pastori neuvoi häntä pakenemaan. Rouva Collins onnistui työllistämään itsensä ja luomaan itselleen ja lapsilleen uuden elämän. Project Gutenbergin julkaiseman laitoksen esipuheessa Mary A. Ward mainitsee Annen, Emilyn ja Charlotten veljen Branwellin persoonan ja päihteiden käytön jättäneen jälkensä kaikkien sisarten romaanien mieshahmoihin. Branwell päätyi opettajaksi samaan talouteen, missä Anne palveli, ja aloitti romanttisen suhteen perheen rouvan kanssa. Se oli liikaa Annelle ja pian myös perheelle. Molemmat palasivat kotiin, mutta Branwell liukui epätoivoon, alkoholiin ja huumeisiin toistuvasti kiristäen rahaa isältään. (Alexander & Smith, 2006)

Teemojensa puolesta The Tenant of Wildfell Hall voisi tuntua paatokselliselta ja yksipuoliselta, mutta hahmoissa on melkein poikkeuksetta kaksi puolta, eikä Brontë pidä huonoja luonteenpiirteitä miesten yksinoikeutena. Jotkut naisista avioituvat pelkästään aatelisvaakunan vuoksi, toiset myrkyttävät yhteisöä ja ihmissuhteita levittämällä perättömiä juoruja. Toisaalta Gilbertkin uuden miesihanteen airuena on kaikkea muuta kuin virheetön. Saarnaamisen sijaan ongelmat on puettu henkilöiksi ja konflikteiksi. Teos tuntui paikoin kielensä puolesta hieman raskaalta, mutta nyt parin artikkelin lukemisen jälkeen tuntuu, että kirja pitäisi lukea uudestaan.

Lisää aiheesta:
  • Christine Alexander & Margaret Smith, The Oxford Companion to the Brontës. Oxford University Press, Oxford, UK, 2006. 
  • Sarah Hallenbeck, How To Be A Gentleman Without Really Trying: Gilbert Markham in The Tenant of Wildfell Hall. Nineteenth-Century Gender Studies, 1: 2005. http://www.ncgsjournal.com/issue1/gilbert.htm
  • Drew Lamonica, 'We Are Three Sisters': Self and Family in the Writing of the Brontës. University of Missouri Press, Columbia, MO, USA, 2003. Luku 5: Agnes Grey and the Tenant of Wildfell Hall - Lessons of the Family, s. 118-146
  • Lisa Surridge, Bleak Houses: Marital Violence in Victorian Fiction. Ohio University Press, Athens, OH, USA, 2005. Luku 3: From Regency Violence to Victorian Feminism, s. 72-102.

2 kommenttia:

  1. Harrastat nyt sitten tätä 1800-lukua :)

    Bronte-sisaruksia on pitänyt lukea enemmän, myös näitä Anneja kun ovat ihmiset kommentoineet näissä olevan vähän realistisempia mieshahmoja kuin sisarillaan...ja tämä on yhä hieno: http://www.harkavagrant.com/index.php?id=202

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole turhan tarkka. Saatan harrastaa hyvänä päivänä myös 1700-lukua. :)

      Kyllä, Brontë-sisaruksia pitäisi lukea lisää ja uudestaan. Kirjansa esipuheessa Anne Brontë toteaa, että hänen edellistä romaaniaan Agnes Greytä syytettiin liiallisesta värittämisestä (extravagant over-colouring) juuri niiltä osin kuin se perustui todellisuuteen.

      Upea sarjakuvasaitti.

      Poista