sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Uncle Tom's Cabin

Kuva: Wikipedia.org / public domain
Vuoden 1881 teatterijuliste
Harriet Beecher Stowe, Uncle Tom's Cabin. Or, Life among the Lowly (1852). Project Gutenberg EBook, 2006. http://www.gutenberg.org/ebooks/203

Tarinan mukaan Yhdysvaltain sisällissodan alkuvaiheessa  tavatessaan kirjailija Harriet Beecher Stowen presidentti Abraham Lincoln totesi: "No niin, tässä on se pieni nainen, joka aloitti tämän suuren sodan." Tarina on vahvistamaton ja kenties heijastelee pikemminkin kirjallisuuden ihanteita yhteiskunnan muutosvoimana kuin todellisia tapahtumia, mutta Stowe oli alle 150-senttinen, hänen orjuutta kritisoiva romaaninsa Uncle Tom's Cabin (1852, suom. Setä-Tuomon tupa) oli sotaa edeltävien vuosien orjuuskeskustelua kiihottanut menestysteos, ja Yhdysvaltain sisällissodassa taisteltiin lopultakin orjuuskysymyksestä. Sisällissodan jälkeen kirjan suosio hiipui, kunnes 1960-luvulla se nousi uudelleen pintaan.

Kentuckylainen maanviljelijä Arthur Shelby joutuu taloudellisiin vaikeuksiin ja myy pari orjaansa, keski-ikäisen Tomin ja pienen Henryn. Pojan äiti Eliza ei kestä erota Henrystä ja pakenee yhdessä miehensä kanssa kohti Kanadaa takaa-ajajat kintereillään. Tom päätyy ensin hyvään St. Claren perheeseen, jonka nuori tytär opettaa aikuisille orjien inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Kun sitten isäntä jälleen vaihtuu, kääntyy Tominkin kohtalo ratkaisevasti.
"What! our Tom?—that good, faithful creature!—been your faithful servant from a boy! O, Mr. Shelby!—and you have promised him his freedom, too,—you and I have spoken to him a hundred times of it. Well, I can believe anything now,—I can believe now that you could sell little Harry, poor Eliza's only child!" said Mrs. Shelby, in a tone between grief and indignation.
Uncle Tom's Cabin on peittelemättömän sentimentaalinen. Stowe rakentaa kerrontansa liikutuksen tuottamisen ja sympatian herättämisen varaan pikemminkin kuin toiminnan. Fyysisestä väkivallasta Stowe kuvailee vain lopputuloksen tai oikeastaan jonkun myötäeläjän tunteet lopputuloksesta. Vaikka Toni Morrisonin romaania Minun kansani, minun rakkaani (1987) syytettiin sentimentaaliseksi, siinä ihmiset ovat monitahoisia ja väkivalta on raakaa ja paljasta.

Stowe oli nähnyt orjuutta omin silmin, teki laajaa taustatutkimusta ja perusti kirjan tapahtumat pitkälti todellisiin tapahtumiin. Kirja kuvaa alkuun orjuuden ongelmia parempien ja hyväntahtoisten isäntien alaisuudessa. He ihmettelevät, mihin orjat tarvitsevat vapautta, kun heistä pidetään niin hyvää huolta. Kuten Dickensilläkin, Stowen henkilöt ovat ohuita stereotyyppejä. Hyvät ihmiset ovat korostetun hyviä, ja heidän voimansa ja vastauksensa löytyvät uskonnosta. Miesten moraali horjuu orjuuden, tämän perustuslain ja Raamatun periaatteiden vastaisen ilmiön äärellä, joten he tarvitsevat vaimojaan moraaliseksi selkärangakseen. Missä vaimoa ei ole, soi säälimätön ruoska.

Paikoin nähdään silti sisäisiä jännitteitä: Valistunut orjuuden vastustaja pohjoisesta todellisia orjia kohdatessaan joutuu kohtaamaan myös oman rasisminsa, ja epätoivoinen väkivaltaista kostoa hautova palvelija pelastuu Tomin väkivallattoman vastarinnan vuoksi. (Tämä passiivinen, uskonnolla lohduttautuva orjuuden ja kärsimyksen hyväksyntä johti siihen, että 1960-luvulla poliittisen liikehdinnän aikaan "Uncle Tom" muuttui pilkkanimeksi.)

12 kommenttia:

  1. Onhan tämä sentimentaalinen ja ihmiskuvat ohuita, mutta kun sijoittaa kirjan omaan aikaansa, niin se on ollut kai suorastaan vallankumouksellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, Dickensin tapaan Stowe nosti esiin yhteiskunnallisen epäkohdan. Sikäli, kun ymmärsin oikein, Stowe nojasi kerronnassa vallalla olleisiin tai peräti tavanomaisiin tekniikoihin (sentimentaalisuus, melodraama), mutta aihe herätti keskustelua. Ja lopulta sodan.

      Sotahistorioitsija John Keegan kutsui Margaret Mitchellin romaania Tuulen viemää jonkinlaiseksi etelävaltioiden kostoksi. Sehän oli etelävaltiolaisen plantaasiromaanin (tai Anti-Tom -romaanin) huipentuma. Kysymys orjuudesta, josta sisällissodassa oli todellisuudessa kyse, peittyi rakkaus- ja kasvutarinan alle. Toki sodasta voi ja pitää kertoa erilaisia tarinoita, mutta Mitchellin tapa esittää orjat osaansa tyytyväisinä alamaisina ei ole kerännyt kiitosta.

      Poista
  2. Taitaa olla vähän niinkin, että kuivan älyllisellä ja monitahoisella romaanikirjallisuudella ei saada muutoksia aikaiseksi. Tunteisiin vetoaminen toimii paremmin. Samanlainen tapaus on esim. Anna Sewellin Uljas Musta, myös överisentimentaalinen tarina, jonka tarkoitus oli vaikuttaa asenteisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toni Morrisonin romaani on kaikkea muuta kuin akateeminen tai kuiva. Sen viesti ei jää epäselväksi, vaikka se on rakenteellisesti ja kerronnallisesti monitahoinen. Kirjan väkivalta on raakaa ja paljasta, mutta Morrison ei ala tulkita sitä romaaninsa sisällä. Suosittelen.

      Ottaen huomioon Stowen tavoitteet (herättää sympatiaa, lakkauttaa orjuus), romaani liukuu kohti propagandaa. Tähän tarkoitukseen sentimentalismi on - kuten sanoit - varmasti tehokkaampaa kuin vaikka ironia. Jalkoihin jäävät kuitenkin ihmiset, jotka kerronta redusoi suorastaan karikatyyreiksi; Stowen yksinkertaistava ihmiskuvaus ei ole saanut kiitosta edes sorron uhreilta.

      Uncle Tom's Cabin ei ole huono, mutta siinä vallitsee monin paikoin häiritsevä vire.

      Poista
    2. Morrisonin kirja kuulostaakin tosi mielenkiintoiselta, pitäisi tosiaan lukea. Jotenkin vain epäilen, ettei se saa kovin järisyttävää yhteiskunnallista vaikutusta aikaiseksi.

      Poista
    3. Olet varmastikin oikeassa. Tosin en tiedä, onko järinä kirjan ominaisuus vai yhteiskunnan. Vaikka joitain vaimeita järistyksiä tulee tietovuotojen ja kännykkävideoiden kautta, länsimainen yhteiskunta ei varsinaisesti järise eikä propaganda pure aivan entiseen tapaan. (Tai ehkä se puree, emme vain huomaa sitä. Markkinointi tuottaa todellisuutta.)

      Muuhun mediaan verrattuna kirjallisuus on suhteellisen hidas ja vaivalloinen väline. Ehkä tulevaisuudessa, kun niukkuudesta tulee jaettua todellisuutta, ongelmia ei voida enää diskontata ajan tai etäisyyden suhteen ja vastakkainasettelu lisääntyy lännessäkin, kirjallisuus alkaa taas liikuttaa ihmisiä.

      Poista
    4. Minä en ihmettelisi, vaikka historiankirjoittajat tulevaisuudessa näkisivät esimerkiksi Taivaslaulun vaikuttaneen vanhoillislestadiolaisuuden kehitykseen. Toisaalta kirjan ilmeistymisen voi jo nähdä merkkinä muutosprosessista liikkeen sisällä. Yhteiskunta vaikuttaa kirjoihin ja kirjat yhteiskuntaan - ainakin joskus.

      Poista
    5. Samaan tapaan tulevaisuuden historiankirjoittajat sijoittanevat Morrisonin keskeisiin afroamerikkalaisen identiteetin rakentajiin. Uutisoinnin perusteella siellä ihan kaikkia saumoja ei ole vielä paklattu.

      Suomessa konkreettista vapautumista moraalisista, taloudellisista, poliittisista ja yhteiskunnallisista kahleista pitänee etsiä pienemmistä yhteisöistä. Kenties Suomessa maahanmuuttajat alkavat muodostaa identiteettiä myös kirjoittamalla - tai sehän on jo alkanut, mutta ehkä siitä tulee jotain uutta, joka vaikuttaa valtaväestön kuvaan itsestään.

      Poista
  3. Itselläni on hyllyssä vuoden 1953 suomennos "Tuomo sedän tupa eli alhaisten elämää: kuvauksia neekeriorjain elämästä Amerikan Yhdysvalloissa" joka on jo suomennokseltaa mielenkiintoinen. Kirja itsestään oli omasta mielestäni raskassoutuinen ja luonnollisesti hyvin poliittinen. Muistaakseni historioitsija Shelby Foote summasi kirjan hyvin että se oli yksi niistä kipinöistä joka varmisti maanosien välillä olevan ruutitynnyrin syttymisen.

    Jos on kiinnostunut Yhdysvaltojen orjuudesta kannattaa lukaista esim. Belinda Hurmence'n kirjoja kuten "We Lived in a Little Cabin in the Yard" tai Betty DeRamosin "Freedom by Any Means".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjasta näkyy muuten olevan suomennos (1893) Project Gutenbergissakin, mutta se vaikuttaa lyhennelmältä. Kieli on myös vanhaa.

      Kentuckyn valtion itäosassa oli tämän vuosisadan alulla hyvästi hoidettu ja jotenkin laaja maatila. Sen isännällä Shelbyllä oli suuri joukko orjia, joista osa hoiti taloutta, vaan enin osa teki maatyötä.

      En juuri nyt ole ajatellut lukea lisää orjuudesta, mutta Yhdysvaltojen historiaa pitäisi opiskella kokonaisuutena. Tunnen sitä kohtuullisen huonosti. Tuo Shelby Footen sisällissodan historia pitäisi lukea ihan sen itsensä vuoksi, mutta 3000 sivua vaatii sen verran sitoutumista, etten usko ehtiväni ennen eläkeikää. *huokaus*

      Poista
    2. Orjuus menee mulla samaan kategoriaan kuin WWII keskitysleirit - hyvin masentavaa luettavaa jo aiheensa takia. Mutta hyllyyn on eksynyt jokunen orjuutta käsittelevä kirja jotka pitänee lukaista vielä läpi.

      Yhdysvaltojen historia kokonaisuudessa mielenkiintoista; isot tapahtumat ja sitten se vielä mielenkiintoisempi paikallinen mikrohistoria, sieltä riittää ammennettavaa. Itse tuli hankittua jokunen vuosi sitten tuo Shelby Footen kolmiosainen, 3000+ sivuinen kokonaisuus. Asian painoarvoa korosti Amazonin pakkauskin joka tuli postiin sipulisäkkiä muistuttavassa kokonaisuudessa. Vaikka se tuntuu (ja onkin) eläkeprojekti, olen lukenut ensimmäisestä niteestä puolet niin on se kyllä pirun hyvin kirjoitettu...

      Poista
    3. Stowen kirjassa valistunut St. Clare suojautuu syytöksiltä rinnastamalla orjuuden (vapaan) englantilaisen työväen olosuhteisiin. Kirkkokin, joka levisi aikoinaan huono-osaisten ja sorrettujen protestina, on asettunut etelävaltiolaisten sortajien puolelle.

      "This is perfectly horrible!" said Miss Ophelia; "you ought to be ashamed of yourselves!"
      "I don't know as I am. We are in pretty good company, for all that," said St. Clare, "as people in the broad road generally are. Look at the high and the low, all the world over, and it's the same story,—the lower class used up, body, soul and spirit, for the good of the upper. It is so in England; it is so everywhere; and yet all Christendom stands aghast, with virtuous indignation, because we do the thing in a little different shape from what they do it."


      Ei ole vaikeaa rinnastaa tilannetta tähän päivään. Empatian diskonttaus ajan ja etäisyyden suhteen.

      Sotahistoriaan kallella oleva kaverini käytti kuukauden Footeen ja pudottelee keskusteluun edelleen lainauksia puheista ja kirjeistä. Se vaikuttaa siis hyvältä investoinnilta, mutta tällaista piensijoittajaa silti hirvittää. Olen enemmän kulttuurihistoriaan kallistuvaa sorttia. Mutta ehkä työuran jälkeen...

      Poista