lauantai 11. heinäkuuta 2015

Thinking with Type

Ellen Lupton, Thinking with Type: A Critical Guide for Designers, Writers, Editors, & Students (2nd Edition). Princeton Architectural Press, New York, NY, USA, 2010.

Ostin kirpparilta repaleisen Mika Waltarin Mikael Karvajalan (1948) keväällä 1993, mitä voi pitää bibliomaniani ensioireena. Olin tietysti lukenut ja ostanut kirjoja aiemminkin, mutta tuosta hetkestä lähtien kirjoihin liittyi sammumatonta nälkää, ahneutta ja omistushalua. Kävin  kirjansidontakurssin ja korjasin vanhoja—joskus myös rumia uusia—kirjoja. Kun sitten vuosia myöhemmin jossain vaiheessa kävin painattamassa (muistaakseni Lasihelmipeliin) tekemieni kansien selkään tekstit kirjasitomossa, sain iltapäivän verran oppia kirjojen painamiseen, kirjansidontaan ja latomiseen. En kuitenkaan koskaan korjannut sitä Mikael Karvajalkaa. Saatuani lyhyelti opastusta myös papereihin ja kuituihin, ei 1940-luvun hapertuviin opuksiin tuntunut enää järkevältä upottaa aikaa. Hauskasti monien 1990-luvun alun jälkeen uutena ostamieni kirjojen sivut ovat ehtineet kellastua, mutta divareista kerättyjen 1960- ja 1970-luvun teosten sivut hohtavat edelleen valkoisina.

Ladonta, eli tekstin viimeistely painovalmiiksi, oli joskus muinoin käsityötaito. Latojia ei enää ole, vaan tekstin usein viimeistelee kirjoittaja tai kustannustoimittaja (puoli)automaattisesti tietokoneellaan. Automaattinen ladonta ei kuitenkaan tunne vuosisatojen aikana kehittyneitä sääntöjä ja tapoja, joiden turvin syntyy kaunis sivu. Algoritmiikan perusteosta The Art of Computer Programming (1968-1973) työstäessään Donald Knuth kehitti ohessa tieteellisiä julkaisuja palvelevan taitto-ohjelman TeX, johon on upotettu paljon tuota vanhaa osaamista. Näin kenen tahansa kohtuullinen vaivannäkö tuottaa kaunista jälkeä. On tietenkin olemassa ammattikäyttöön tarkoitettuja taitto-ohjelmia, mutta niiden käyttäminen edellyttää erityisosaamista.

Ellen Lupton kokoaa ladontaan ja taittoon liittyvää historiaa ja säännöstöä kirjaansa Thinking with Type (2010). Sen tarjoama oppi alkaa kirjaimista tai kirjasimista (type), niiden anatomiasta, leikkauksista ja ominaisuuksista. Varhaisempien kirjasintyyppien (typeface) juuret olivat kalligrafiassa ja monet niistä, kuten Baskerville, Bodoni, Didot, Garamond ja Palatino, on nimetty niiden alkuperäisen kehittäjän, usein painajan, mukaan. Sitten kirjasimet alkavat irtautua perinteestä ja elää omaa elämäänsä. Graafiset suunnittelijat pohtivat valinnoissaan paitsi kirjasintyyppien ominaisuuksia, myös niiden historiaa ja konnotaatioita.

Kirjasintyyppi pitää sisällään erikokoisia ja -näköisiä (kursivoitu, lihavoitu) kirjasimia. Fontti, joka tietokoneohjelmien myötä on uinut arkikieleen, tarkoittaa tietyn kirjasintyypin tietynkokoista ja -näköistä toteutusta (leikkausta). Se on tietokoneohjelmaksi käsitetty kirjasintyypin toteutus, johon jollakulla on tekijänoikeudet. Kirjasintyyppi on taitto-ohjelmassa tehtävä valinta, fontti on lopputulos eli mitä näkyy. Ohjelmoinnissa syötteen ja tulosteen käsittelyssä törmää jatkuvasti käsitteisiin uppercase ja lowercase, jotka tarkoittavat isoja ja pieniä kirjaimia. Nimitysten alkuperä juontuu tavasta, jolla kirjasimia sisältävät laatikostot oli sijoitettu kirjapainoissa: isot kirjaimet olivat omassa lokerikossaan pienten kirjainten yläpuolella.  

Kirjaimista Lupton siirtyy tekstiin ja sen ominaisuuksiin. Suuri osa tekstistä on lineaarista, vasemmalta oikealle, ylhäältä alas etenevää merkkijonoa, jota sitten rytmittävät kirjainvälistykset, sisennykset, tekstin hierarkia (otsikot, leipäteksti) ja kappalejaot. Lupton antaa myös lukuisia esimerkkejä, joissa lineaarisuutta rikotaan teknologian (hyperteksti) tai käyttötarkoituksen (aikataulut, kannet, julisteet) vuoksi. Lopuksi tarkastelu siirtyy ruudukkoon (grid), joka on taittamisen työkalu. Sivu jaetaan ruudukoksi, jonka avulla hallitaan tekstin, kuvien ja tyhjän tilan suhdetta ja luodaan teokseen yhtenäinen ilme. 

Lupton ehtii vain raapaista typografian pintaa. Kirjassa ei ole tavattomasti tekstiä, vaan sivut täyttyvät erilaisista esimerkeistä Gutenbergin Raamatusta aina sanomalehtien verkkosivustoihin. Kirjan lopussa on myös joitain käytännön ohjeita käsikirjoituksen tarkastamiseen käytettävästä notaatiosta ja erilaisten sanavälien ja yhdysmerkkien käytöstä. Olen käyttänyt kahta yhdysmerkkiä ajatusviivana, mutta opin, että shift-option-hyphen tuottaa (Mac-koneissa) sen oikean ajatusviivan: —

Kirjalla on oma sivustonsa.

4 kommenttia:

  1. Auts, tämä on jännyt minulta huomaamatta, ts. en ole kyseiseen opukseen törmännyt. Se lähtee välittömästi mukaan jos tömäys tapahtuu :).
    Kirja on ihanan fyysinen esine. Isäni alkoi korjata vanhoja repaleisia kirjoja jo ennenkuin osasi kunnolla lukea. Kursseja hän ei käynyt, oli tässä suhteessa autodidakti ja pelasti usean vanhan virsikirjan ja jokusen postillan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen jättänyt kirjojen korjaamisen, jos ei lasketa kansipapereiden teippaamista, ja sitomisen. Edellisessä kämpässä antennijohtoja vetäneet tyypit aiheuttivat vauriota joillekin scifi-pokkareille, joita ei voi korjata, ja Tolstoin Kasakoille, jonka repeytynyt kansi pitäisi uusia. Olen jossain muutossa heittänyt pois kangaskluutti- ja paperivarastoni, eikä kirjansidontaliimaakaan ole jäljellä. Tolstoin takia en jaksaisi innostua—niitä saa parilla eurolla—mutta Banister Fletcherin muhkea A History of Architecture olisi teos, jonka repsottava selkä pitäisi korjata. Se on muuten niitä arkkitehtuurin teoksia, joissa kuvitus on osin piirretty. Aivan loistava.

      Aika monet kovakantiset romaanit ovat liimasidontansa takia vain naamioituja pokkareita, jotka kansistaan huolimatta painavat suunnilleen saman kuin näkkileipäpala. Niiden käsittelemisessä ei ole mitään tuntua mistään. Bon-pokkareiden jälkeen kirjojen polttaminen ei ole tuntunut ajatuksena pahalta.

      Jotkut kustantamot ovat vastanneet Teoksen ja Siltalan haasteeseen kirjoista fyysisinä esineinä. Esimerkiksi Basam Booksin julkaisema Bruno Schulzin hulvaton Kanelipuodit ja muita kertomuksia (2013) on kirjamaisuudessaan hieno aina lankasidontaa myöten.

      Poista
    2. Näinhän se menee, ei minunkaan isäni sitten myöhemmin enää kirjoja korjaillut. Monet 1940-luvun kirjat ovat haurasta huonoa paperia ja esim. Armas Salosen Kaksoisvirran maata on pahvikantisena versiona ihan mahdotonta pitää kunnossa jos sitä edes joskus konsultoi. Minun onneni oli saada siitä erään liikemiehen nahkaselkäisiin kansiin sidotettu versio :).
      Ja tosiaan: pokkarit on siitä hyviä, että niitä ei tarvitse itse kirjan vuoksi säilyttää. Eikä varoa. Siksi ostan surutta pokkareitakin, niillä on oma käyttötarkoituksensa ja sen jälkeen voi harkita haluaako laittaa kiertoon, jollain tavoin.

      Poista
    3. Kirjojen viemä tila pakottaa valintoihin. Luetut kaunokirjapokkarit ovat lähtevien kärkipäässä, suomennetut saagat häntäpäässä, ja kaikki muu siinä välissä. Historia on siitä epäkiitollinen harrastus, että sen piirissä karsinta on vaikeampaa, koska kaikki on aina ja koko ajan relevanttia. :-)

      Pahvikantinen Armas Salonen odottaa vuoroaan. Varovasti pitää noita vanhempia kirjoja availla.

      Poista