lauantai 26. syyskuuta 2015

Narrien laiva

Heikki Aittokoski, Narrien laiva: matka pieleen mennessä maailmassa. HS-kirjat, Porvoo, 2013.

Myönnän, että minulla oli tämän kirjan tai oikeastaan kirjailijan suhteen ennakkoluuloja. Olin tuottanut mielikuvan Heikki Aittokoskesta, Helsingin Sanomain pitkäaikaisesta ulkomaantoimittajasta, epäkiinnostavana hänen Helsingin Sanomissa vuosituhannen taitteen jälkeen julkaistujen kolumniensa pohjalta, enkä uskonut, että viihtyisin hänen ajatustensa parissa kokonaisen kirjan ajan. En varsinaisesti kärsi lukemisen puutteesta, joten jouduin todella kapuamaan ylämäkeen tämän kirjan aloittamiseksi, kustantajanakin kun oli vielä Aittokosken työnantaja ja kirjan päällys huomionkipeää hopeanväristä paperiä—joka ei tosin pääse kiiltelemään tasoskannerin suorassa valossa vaan tummuu kuin vanha lusikka. 

Narrien laiva (2013) on jonkinlainen pahuutta koskeva tutkielma, joka rakentuu väljästi Sebastian Brantin kirjoittamaan oman aikansa heikkouksia ja paheita ruoskivaan satiiriin Das Narren Schyff (1494). Vaikka aikanaan suosittua teosta en tunne, alkuperäisen Narrien laivan puupiirroksia on tullut vastaan muissa yhteyksissä, sillä ainakin osa niistä on tuttuja. Oli miten oli, Aittokoski käy jäljittämässä Brantin hautaa Strassbourgissa ja alkaa selvittää, "mistä kaikki kärsimys, köyhyys, ahneus ja väkivalta tulevat maailmaan?"
Luulen, että Sebastian Brant juttelee minulle. Hän puhuu kanssani samaa kieltä, enkä tarkoita myöhäiskeskiajan saksaa. Brant on oikean asian päällä. Hän ihmettelee, miksi ihminen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, miksi ihminen on niin hullu.
Uutisia kirjoittaessaan journalistien kielenkäyttö joutuu varmaankin myötäilemään uutismaailman ahtaita muotoja. Aikaa on niukasti. Kolumneissa sitten irroitellaan ajoitusta tavoittelevin viittauksenomaisin lausein, särähtävin rinnastuksin ja lennokkain aasinsilloin. Joidenkin käsissä tällainen tekniikka toimii, mutta usein se antaa vain vaikutelman huolimattomasta ajattelusta. Missä kerronta hidastuu reflektioksi, Narrien laiva on paljolti juontajamaista kolumnien kieltä.
Kuolinvuosi sen sijaan tiedetään varmasti. Se oli 1521. Päiväkin tiedetään, 10. toukokuuta. Bensaa ei ollut keksitty, roviot oli.
Kaikesta huolimatta johdantoluvun jälkeen olin koukussa. Journalistina Aittokoski on kiistaton ammattilainen. Maailma palautuu ihmisiksi ja heidän välisikseen ilmiöiksi. Tilanteiden ja haastatteluiden lisäksi kerronta paljastaa, miten haastattelu on syntynyt, miten haastateltava on löytynyt, missä tilanteessa haastattelua käydään ja miten esitettyjä väittämiä vahvistetaan. Kirjoittaja on kuitenkin omana itsenään läsnä eikä yritä etäännyttää äärimmäisen köyhyyden tai lohduttomuuden synnyttämää kokemusta.

Vieraassa kulttuurissa journalisti on jonkinlaisen heisenbergiläisen epätarkkuuden piirissä: tarkasteltava kohde muuttuu tarkastelun seurauksena. Länsimainen toimittaja ei ole puolueeton tarkkailija, vaan hänen perässään kulkeva potkurivirta häiritsee paikallisia oloja ja voi aiheuttaa ongelmia haasteltaville. Joskus tällaiset tilanteet tunnistaa vasta jälkikäteen.

Aittokoski tekee useita matkoja seitsemän kuolemansynnin jäljittämiseksi. Vihaa hän etsii väkivaltaisesta Somaliasta. Romahtaneen valtion rauniot eivät anna juuri toivoa paremmasta.
Sodan äänet ovat yllättäviä. Paukutus alkaa iltayhdeksältä. Klonk, klonk, klonk. Kovaa. Mogadishulaisen majatalon takapihalla on pilkkopimeää. Takapihaa ympäröivät korkeat muurit. Klonk, klonk, klonk. Kaikella on syynsä. "Se alkaa aina samaan aikaan", kertoo isäntämies Joe, jonka savukkeen tulipää heiluu pimeydessä. [...] Sodan ääniksi ajatellaan yleensä laukauksia, konetuliaseiden sarjoja, räjähdyksiä, helikopterin säksätystä, tuskanhuutoja. Ne ovat vain akuutti äänimaisema. Yöllä kuuntelen majapaikassa, ilmastoidun huoneen pehmeällä sohvalla, kuinka ikkunan takana pakolaisleirissä lapsi yskii, kroonisesti, yskii, yskii.
Lontoon taidehuutokaupoista hän etsii kateutta ja oligarkkien ryöstämästä Ukrainaista ahneutta. Nicaragua on ollut suomalaisten vasemmistopoliitikkojen kehitysavun kiiltävä ylpeyden aihe, joka kuitenkin journalismin valossa tummuu hopealusikan tavoin: avustusmiljoonat ovat valuneet vääriin käsiin eikä sandinistijuntan todellista luonnetta ole haluttu tunnustaa.

Ostamiensa alusvaatteiden ja t-paitojen perässä Aittokoski matkustaa Bangladeshiin, missä halpatyövoima tuottaa länsimaisille merkkivaatteita. Vaikka jäljitetyt vaatteet saavat synninpäästön, laiskuutta löytyy naapuritehtaiden työolojen valvonnasta: hätäisesti kyhätyn tehdasrakennuksen romahduksissa ja paloissa kuolee satoja, jopa tuhansia. Tekstiiliala on äärimmäisen kilpailtu, ja kankaiden, lankojen, värien,  logistiikan ja jakelun monimutkainen systeemi jättää työn osuuden melko pieneksi. Järjestelmän monimutkaisuuden vuoksi yksittäisen tilaajan, vaikka Stockmannin, on vaikea maksaa alihankkijalleen korkeampaa hintaa siten, että ompelija saisi parempaa palkkaa.

Kohtuuttomuutta kirja etsii Afganistanista, jossa myös suomalaisia osallistui sotilasoperaatioon. Kabuliin perustettu skeittihalli on edustanut jonkinlaista toivoa, ja siitä tehdyt jutut ovat luoneet monipuolisempaa kuvaa karusta ja ankarasta sodan runtelemasta maasta. Tyttöjen ja naisten asema on kohtuuton. Aittokoskea riivaa myös himo päästä Päiväntasaajan Guineaan. Presidentti Obiangin korruptoitunut hallinto rajoittaa maahanpääsyä, eikä tie sinne ole alkuunkaan helppo.

* * *

Jos jätetään huomiotta biologit ja geologit, monien tilastojen mukaan maailma on kulkemassa kohti autuutta. Väkivalta sen uutisoinnista huolimatta on laskemaan päin, keskiluokka kasvaa, köyhyys on vähenemässä ja väestönkasvu on hidastumassa. Siten kirjan alaotsikko Matka pieleen mennessä maailmassa tuntuu johdattavan väärään suuntaan. Epäoikeudenmukaisuuden kumoaminen tilastoihin vedoten muistuttaa kuitenkin Neuvostoliiton mielivaltaisen rikoslain puolustelua: rikoslaki oli oikeudenmukainen, koska keskimäärin syyttömiä ei todettu syyllisiksi. Aittokoski näyttää, mitä parin dollarin päiväpalkalla eläminen on.

Otsikko herättää myös kysymään, onko maailma ollut jossain vaiheessa parempi paikka? Maanviljelys ja pysyvä asutus ovat tuoneet pysyviä ongelmia, joita ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Aittokoski taistelee omalla kohdallaan kyynisyyttä ja helppoja maailmanselityksiä vastaan. Suomi on onnistunut vähäisistä eväistään huolimatta nousemaan periferian raaka-aineiden tuottajasta teollisuusmaaksi. Aittokoski tarkastelee Turkua ulkomaantoimittajan silmin ja löytää paljon kiiteltävää asioista, joita pidämme itsestäänselvyyksinä: eliittikin liikkuu junalla; myymälöissä ei ole aseistettuja vartijoita, kaduilla sotilaita tai talojen ympärillä muureja, mikä kielii yhteiskuntarauhasta; ihmisillä on jalkineet, sähköt toimivat, lapset käyvät koulua, poliisiin luotetaan jne. Jos köyhä rajamaa onnistui kehittymään, mikä estäisi muita tekemästä samaa?

Narrien laivaa koskevat ennakkoluuloni osoittautuivat katteettomiksi, eli olin väärässä. Silti jonkinlaisesta optimismista ja positiivisuudesta huolimatta, tai juuri sen vuoksi, kirjassa tuntuu väreilevän pohjavire, johon on vaikea yhtyä. Jotenkin kirjoittaja katselee lopultakin eri kantilta kuin minä. Ehkä se on pelkästään journalistin ja alarmistin ero. Ehkä pidän nykyistä sivilisaatiota inhimillisen neuvokkuuden sijaan liiaksi valjastetun fossiilisen energian tuotteena. Ehkä pidän länsimaiden toimintaa osana ongelmaa. Ehkä kirjan pohjavire liittyy siihen, mitä Aittokoski sanoo Helsingin Sanomain haastattelussa:
[Vihaa lukuun ottamatta] Kaikki muut kuolemansynnit voi kääntää hyvässä yhteiskunnassa myös myönteisiksi voimiksi. Vihalla ei ole mitään hyödyllistä käyttötarkoitusta.
Saatan lukea tätä väärin, mutta ajatus vihaa lukuunottamatta tuntuu mielettömältä. Kuolemansynneissä ihminen nimenomaan unohtaa muut ihmiset—siis yhteisön—ja keskittyy itseensä. Esimerkiksi ahneuden siunauksellisuutta on suitsutettu finanssimaailmasta käsin, mutta ahneus—siis kohtuuttoman suuren osuuden lyhytnäköistä kahmimista muista välittämättä—ei nähdäkseni ainakaan vielä kääntynyt myönteiseksi voimaksi paitsi niille, jotka ovat päässeet sitä harjoittamaan.

4 kommenttia:

  1. Kirjavuori-blogissa hiljattain luetussa Ferdinand von Schirachin kirjaa "Rikoksia" kuvailevassa tekstissä viitataan Hannu Lauerman haastatteluun Hesarissa. Lauerma toteaa siinä vihan olevan energisoivaa ja aggression tuntuvan hyvältä. Ehkä siinä saatetaan sekoittaa viha ja pelkoreaktio, mutta sattuuhan sitä.

    Äsken katselin jalkapallon Suomen cupin loppuottelua ja koin sitä katsellessa aggressiivisia fiiliksiä, kun Turun joukkue ei mielestäni hyökännyt lopussa riittävän terävästi ja tavoitteellisesti. Joskus olen jääkiekkoa katsellessani tuntenut aitoa vihaakin, kun vaikkapa Suomen joukkuetta on kohdeltu mielestäni epäreilusti (joskus on kyllä sattunut toisinkin päin!). Minusta on tuntunut, että epäreilusti kohdellun joukkueen pelaajatkin niissä tilanteissa jotenkin "syttyvät taistelemaan" ja minun mielestäni he tekevät sen hyvän asian puolesta - kunhan pysyvät kohtuudessa ja sääntöjen puitteissa. Tietysti urheilu on aika lailla ulkolaidalla elämän arjesta, mutta kyllä sen parissa koetut tunteet voi monesti yhdistää muuhunkin elämään. Tällä en varsinaisesti yritä puolestella vihan käyttöä omassa elämässä vaan enemmänkin pyrin näkemään asiassa muunkin puolen kuin sen yleisesti hyväksytyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taideteoksetkaan eivät tietääkseni synny pelkästään lämpimien, kauniiden ja hyvien ajatusten voimin. Se ei ehkä ole vihaa vaan raivoa tai aggressiota. Urheilussa koettu kilpailun tuoma kiukku on osa nautintoa; ilman sitä kahden euron salibandypallon perässä juokseminen olisi hölmöä. :-)

      Viha on minusta jotenkin systemaattisempaa ja katkerampaa. Se alkaa riisua kohteeltaan inhimillisyyttä ja vie pohjan empatialta.

      Poista
  2. Kiitos. Tämä oli oikein mielenkiintoinen kirjoitus. Minulla on ollut hyvin samantapainen asennoituminen Aittokoskeen kuin sinulla tuossa alussa. Ilmeisesti käsityksesi hieman parani, vaikka lopussa toteatkin tuon erilaisen näkökulman. En ole oikein arvostanut hänen kolumnejaan. Minulla on myös omituinen Kekkosen ajan nuoren syndrooma: en ole pitänyt näistä Kekkosen kovista, omaani seuraavan sukupolven kriitikoista, jotka ovat lyöneet häntä olan takaa jälkikäteen ja suunnilleen rinnastaneet pahimpiin itäblokin diktaattoreihin. Aittokoski mm on kirjoittanut sen suuntaisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka kuolemansyntien kehikko on hieman keinotekoinen ja kerronta kaunokirjailijoihin verrattuna vähän hiomatonta, kirjoittajan ääni on rehellinen ja aihe mielenkiintoinen. Aittokoski ottaa kirjassa hieman etäisyyttä sotakirjeenvaihtajanuoruuteensa ja tunnustaa tulleensa harhaanjohdetuksi Irakin ja Afganistanin sotien suhteen. Niinpä joudun tunnustamaan ennakkoluuloni vääriksi (minkä tietysti voisi tuohon kirjoitukseen lisätä—useiden kirjoitusvirheiden korjaamisen lisäksi).

      Länsimaisen demokratia- ja itsenäisyysihanteen ja suomalaisen sodanjälkeisen "maan tavan" välillä on ollut yhteensopivuusongelmia. Kritiikissä on varmaankin kyse myös identiteetistä: halutaan identifioitua länteen irtisanoutumalla tuhnuisesta menneisyydestä.

      Poista