lauantai 31. lokakuuta 2015

A Journey into the Interior of the Earth

Kuva: Wikipedia /
public domain
Jules Verne, A Journey into the Interior of the Earth. Ranskankielisestä alkuteoksesta Voyage au centre de la Terre (1864) englanniksi kääntänyt Frederick Amadeus Malleson (1877). Project Gutenberg EBook, 2003. http://www.gutenberg.org/ebooks/3748

Kirjailijana Jules Verneä on joskus verrattu Michael Crichtoniin, eikä varmasti aiheetta, sillä jotain samaa heidän teoksissaan on. Vernen teoksten tapaan Crichtonin teokset on rakennettu jonkin ihan mielenkiintoisen tieteisidean ympärille—tosin yrityksistäni huolimatta en ole pystynyt lukemaan Crichtonin romaaneja. Vernen teoksissa on jotain samaan tapaan ärsyttävää.

Verne ottaa merkittäviä vapauksia suhteessa todellisuuteen tieteisromaanissaan A Journey into the Interior of the Earth (1864, suom. Matka maapallon keskipisteeseen). Me tiedämme, että maapallon ohuen kuoren alla on parin tuhannen kilometrien paksuinen kivinen vaippa, joka ympäröi rautaista ydintä. Ydin tavataan jakaa kahteen osaan: Sisempi osa on kiinteä, mutta sitä ympäröivä ulompi, parin tuhannen kilometrin paksuinen osa on sulaa metallia. Niinpä matka maapallon keskipisteeseen olisi teoriassakin hyvin vaikea. Kuitenkin romaanin kirjoittamisen aikoihin 1800-luvun puolivälin tietämillä geologia oli kuitenkin vasta vapautumassa Raamatun myyttisestä luomiskertomuksesta. Maapallon iästä ja rakenteesta oli kiistaa, joten Vernellä oli tuolloin vielä liikkumavaraa. Lisäksi idea matkasta maan uumeniin on tavallaan ihan hauska.

Romaanissa saksalainen mineralogian professori Otto Liedenbrock löytää hankkimastaan Snorri Sturlusonin Kuningassaagojen käsikirjoituksesta riimukirjaimin kirjoitetun kryptogrammin. Salakirjoituksen purkamiseen menee aikaa, eikä poikkeuksellisen kärsimätön Liedenbrock selvittäisi sitä ilman veljenpoikansa Axelin apua. Oli miten oli, kirjoituksen mukaan Islannin Snæfellsjökull-tulivuoren uumenista löytyy reitti maapallon keskipisteeseen. On toukokuu, ja koska reitti näkyy vain kesäpäivänseisauksen valossa, Liedenbrock kokoaa kiireesti tarvikkeet retkeä varten ja lähtee Islantiin veljenpoikansa kanssa.
At these words a cold shiver ran through me. Yet I controlled myself; I even resolved to put a good face upon it. Scientific arguments alone could have any weight with Professor Liedenbrock. Now there were good ones against the practicability of such a journey. Penetrate to the centre of the earth! What nonsense! But I kept my dialectic battery in reserve for a suitable opportunity, and I interested myself in the prospect of my dinner, which was not yet forthcoming.
Laskeutuminen maan sisuksiin on tietysti myös matka maan historiaan, mutta Verne konkretisoi sen: päähenkilöt löytävät esihistoriallisia kasveja ja eläimiä, kokonaisia ekosysteemeitä. Ympäristö ei ole kuitenkaan matkalaisten hallinnassa luonnontieteellisestä osaamisesta huolimatta, eikä matka suju aivan kuin kiskoja pitkin.

Kirjablogeissa pitäisi tuoda esiin omaa lukukokemusta, mutta en ole ihan varma, mitä se tarkoittaa. Vernen romaania lukiessani yritin nyt sitten tarkkailla syytä ärtymykseeni. Kahden aiemman Vernen romaanin kohdalla en löytänyt syitä kiitellä ihmiskuvausta, eikä se tälläkään kertaa tuottanut iloa. Vernen tapa tuottaa jännitystarinaan jännitystä oli kuitenkin kiusallisempi: se muistuttaa lastentarinoiden "Ilpo ei saanut synttärikutsua ja oli vaarassa syrjäytyä, mutta sitten Ilpo olikin saanut synttärikutsun ja kaikki olikin hyvin".

Verne kuvaa vieraita maisemia ihan toimivaan tapaan, mutta jännitykseen hän käyttää kertojaa Axelia, joka on romantiikan ajan hahmo. Axel on pelkkää tunnetta ja huojuvia mielialoja, jotka keinuvat laidalta toiselle. Lukijasta tuntuu kuin näiden tunteiden voimakkuus olisi jännityksen väline, ei varsinaisesti se, mitä tapahtuu, vaikka siinä olisi ollut kyllin. Romantiikan ajan sankari hengästyy, uupuu ja "agitoituu" jo ihan kotioloissa, joten luolissa kiipeily vie hänet tunteiden äärirajoille—ja niiden yli. Axel on itsekin sitä mieltä, että hän on väärä mies tälle matkalle, mutta lukija saattaisi olla samaa mieltä myös hänen sedästään, jonka omahyväisyys ja itsepäisyys vaivaannuttavat samaan tapaan Phileas Foggin palvelija Passepartout'n tarpeeton koheltaminen.
"Well, Axel," said my uncle, "we are getting on, and now the worst is over."
"The worst!" I said, astonished.
"To be sure, now we have nothing to do but go down."
"Oh, if that is all, you are quite right; but after all, when we have gone down, we shall have to get up again, I suppose?"
"Oh I don't trouble myself about that. Come, there's no time to lose; I am going to the library. Perhaps there is some manuscript of Saknussemm's there, and I should be glad to consult it."
Tieteissankarit ovat eri ainesta nykyään. Axelin kertomuksen tapaan (pitkälti) yksikön ensimmäisen persoonan kertomuksena kulkeva Andy Weirin Yksin Marsissa (2011) puolestaan tuottaa jännitystä taitavasti nimenomaan tapahtumien (ja niiden peittämisen) kautta, mutta henkilöiden emootiot ovat sitten puolestaan tyhjiä kuoria. Siinä, missä Axelilta loppuvat adjektiivit ("my over-excitement was beyond all description"), Mark Watneyn vieraalla planeetalla käynnistämä tieteellinen luomiskertomus herättää muutaman twiitinomaisen huudahduksen ("Yay!").

6 kommenttia:

  1. Niin, laattatektoniikka on yllättävänkin uusi keksintö...

    Verneä ei ole tullut luettua sitten varhaisteiniyden (jolloin niitä lukikin sitten parisenkymmentä kirjaa), pitäisiköhän kokeilla taas joskus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Verne ei tässä iässä oikein sytytä, vaikka romaaneissa on kyllä ansioita tieteistarinoina.

      Poista
  2. Tätä en ole lukenut. Näitähän on tämä yllä viitattu ns. Jurasic Park elokuva ja tv-sarja Terra Nova
    Verneltä luin pikku poikana trilogian Kohti pohjoista, Talvi napajäissä sekä Kapteni Hatteras. Varsinkin toisessa osassa oli vimmaista eloonjäämistaistelua.
    Nämä poikakirjat toimivat parhaimillaan aikuisena, huonoimmillaan ei. Minulla on edelleen Talvi napajäissä ja se edelleen oli hyvä. Sen sijaan Vernen Salaperäinen saari ei enää sytyttänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Verne saa ideoidensa ympärille ihan toimivat kulissit. Sukellusvenekirja tuntui tempaavan mukaansa kunnes tarinaa kantava tahtojen taistelu alkoi hahmottua.

      Lapsuuden kirjoja en ole lukenut uudestaan—poikkeuksena Taru sormusten herrasta. Se kantaa edelleen yllättävän hyvin, vaikka sitä tulee luettua eri tavalla (eikä pelkkiä liitteitä).

      Poista
  3. Jules Verneä ja Andy Weiriä sopivasti yhdistämällä saisi siis aika hyvän tuloksen, joiltakin osin. Oikein hyvin ymmärsin kirjoituksestasi Vernen rasittavuuden, mutta sitä en että jaksat kahlata sitä läpi. Varmaan se antaa hyvää perspektiiviä kun lukee sitten uudempaa kirjallisuutta samoista aiheista. Minä en koske tikullakaan, mutta kuinka ollakaan, mieheni lukee paljon tältä alueelta. Minulle riittää nämä bloggaukset. Sen verran on mukava kurkata johonkin ihan toisenlaiseen maailmaan. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Vernen ja Weirin yhdistäminen tuottaisi ehkä hyviä teknotrillereitä. Luulen pitäväni tieteiskirjallisuudesta, mutta nyt alkaa tehdä mieli lukea jotain ihan muuta.

      Samoista aiheista uudempaa kirjallisuutta: Avioliittoromaaneilla on melko pitkä historia. Voisi olla hauska idea lukea esimerkiksi kymmenen avioliittoromaania eri ajoilta ja sitten ihmetellä, miten ne ovat muuttuneet. Jeffrey Eugenides taisi kirjoittaa joitain vuosia sitten romaanin ikään kuin kokeillakseen, saako tuosta ikälopusta posetiivista vielä ääntä. Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011) on vielä lukematta.

      Poista