tiistai 13. lokakuuta 2015

The War of the Worlds

Kuva: Wikipedia /
public domain
H. G. Wells, The War of the Worlds (1898). Project Gutenberg Ebook, 1992. http://www.gutenberg.org/ebooks/36

Vaikka natsien toteuttama juutalaisten kansanmurha oli teollisuudessaan vertaansa vailla, se ei ollut hankkeena täysin vailla esikuvia. Esimerkiksi brittiläiset maksoivat tasmanialaisista aboriginaaleista tapporahaa 1800-luvun alkupuolella hävittäen lopulta käytännössä koko kansan (tai siis sen osan, joka selvisi eurooppalaisten tuomista taudeista) elintilan vuoksi. Tuomioita siirtomaa-ajoilta tehdyistä rikoksista on lausuttu hitaanlaisesti. Joustava ihmiskuva on mahdollistanut etnisten ryhmien rajaamisen inhimillisyyden ulkopuolelle, jolloin kansanmurhassakin on periaatteessa kysymys "puhdistuksesta".

Brittiläinen tieteiskirjailija H. G. Wells siirtää Tasmanian metsästäjä-keräilijä -kansan hävityksen itsensä siirtomaaisännän ylle romaanissaan The War of the Worlds (1898). Marsista ammutaan Etelä-Englantiin kapseleita, joista alkuihastuksen jälkeen herää murhanhimoisia olentoja koneineen tappamaan ja tuhoamaan ihmisiä. Ihmisten teknologia on kyvytöntä torjumaan näitä ylivertaisia olentoja. Neuvotteluyhteyttä ei pystytä valkoisista lipuista huolimatta muodostamaan. Uskonto ei pysty jäsentämään tilannetta tai tarjoamaan selitystä ihmisten hätään.
And before we judge of them too harshly we must remember what ruthless and utter destruction our own species has wrought, not only upon animals, such as the vanished bison and the dodo, but upon its inferior races. The Tasmanians, in spite of their human likeness, were entirely swept out of existence in a war of extermination waged by European immigrants, in the space of fifty years. Are we such apostles of mercy as to complain if the Martians warred in the same spirit?
Tuloksena on totaalinen sota ja hävitys siirtomaaisännän pääkaupungissa. Wells rinnastaa useassa kohtaa ihmisen eläimeen: Kaislikossa pakenevat ihmiset ovat kuin sammakoita ruohikossa pakenemassa askelten edestä. Sotilaiden toiminta uutta vihollista vastaan näyttää taktisesti pelkästään ampiaisten pörinältä. Kellareihin ja raunioihin piiloutuvat ihmiset ovat jätteitä syöviä rottia.
Did they grasp that we in our millions were organized, disciplined, working together? Or did they interpret our spurts of fire, the sudden stinging of our shells, our steady investment of their encampment, as we should the furious unanimity of onslaught in a disturbed hive of bees? Did they dream they might exterminate us?
The War of the Worlds on tiivis ja tahdiltaan kiihkeä. Se istui tietysti ensimmäistä maailmansotaa edeltäneeseen invaasiotarinaperinteeseen, mutta se myös tarjosi mallin 1900-luvulla kukoistaneille tarinoille avaruudesta tulevista valloittajista. Näissä tarinoissa alivoimastaan huolimatta maan asukkaille käy yleensä paremmin kuin tasmanialaisille aboriginaaleille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti