keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Kuulin pöllön kutsuvan

Margaret Craven, Kuulin pöllön kutsuvan. Englanninkielisestä alkuteoksesta I Heard the Owl Call My Name (1967) suomentanut Risto Lehmusoksa (1979). Gummerus, Jyväskylä, 2005.

Margaret Craven tarttuu romaanissaan Kuulin pöllön kutsuvan (1967) lukijaan jo heti alussa.
Lääkäri sanoi piispalle: —Joten, arvoisa piispa, teidän nuorella apulaisellanne on enintään kolme vuotta elinaikaa, eikä hän tiedä sitä. Kerrotteko te hänelle vai mitä te aiotte tehdä?
Näin tarinalle on piirretty rajat, väritetty sävy ja asetettu teema. Piispa ei kuitenkaan mainitse sairaudesta vaan lähettää apulaisensa Mark Brianin kirkkoherraksi Kanadan länsirannikolle Kvakiutl-heimon pariin kylään, jossa hän itse nuoruudessaan palveli.

Rannikolla joen suistossa, missä moottoriveneistä pitää siirtyä matalapohjaisiin ja kiikkeriin kanootteihin, siirrytään myös modernista ajasta esiteolliseen aikaan. Heimon miehet käyvät kalassa ja metsällä, mutta lapset käyvät kauempana koulua. Sähköä on vain kirkon valaistukseen, mutta 1960-luvun maailma saavuttaa kuitenkin kylän tarinoina, kätevinä saappaina, öljylamppuina ja kuolemantapaukset toteavana ratsupoliisina.

Suistossa veneestä toiseen siirtyminen on tottuneille helppoa, mutta ajan mittaan kaupungeissa käyneille nuorille se käy yhä vaikeammaksi. Alkeellisen elintavan näkeminen ulkopuolelta muuttaa heitä usein peruuttamattomasti. Kylässä vanhalla kielellä ei ole kirjoitusta, joten vanhat tavat pitää muistaa ja sanoa ääneen. Vähitellen rituaalit kuitenkin jäävät järjestämättä ja myytit kertomatta. Kvakiutlien perinteiselle elintavalle päivät ovat luetut, eikä kirkko voi kuin yrittää pehmentää väistämätöntä muutosta.
Vanhukset tiesivät, että se merkitsi kaiken sen hidasta kuolemista, jota he pitivät kallisavoisena omassa rodussaan. Ja koska Mark ei kestänyt vanhusten silmien ilmettä, hän hoputti pojat kanoottiin ja lievitti jännitystä pikku piloilla.
Mark on nuori, energinen ja harkitsevassa kärsivällisyydessään melkein idealisoitu. Craven asettelee kuitenkin hänet nimenomaan valkoihoisena ympäröivää rannikon metsien aboriginaalikulttuuria vasten tarjoillen nuoren kirkkoherran sisäistä psykologiaa säästeliäästi—lähinnä ohimeneviä epäilyksiä ja piispalle osoitettuja kirjeitä. Pitkä tie yhteisöön käy vain yhdessä tekemisen ja yhdessä kokemisen kautta. Mark oppii lukemaan hiljaisuutta ja ohjaamaan venettä. Lukija oppii kylän raskaasta elämästä ja kuolemasta alati läsnä olevan luonnon keskellä.

Kuulin pöllön kutsuvan on vaatimattomuudessaan kaunis romaani. Kirjan alku värittää lukijalle tietysti kaikkia Markin ponnisteluita, mutta Craven ohjailee tarinaansa taiten väistäen  sentimentaaliset matalikot. Hänen kerronnassaan on samanlaista kärsivällisyyttä ja kohteliasta etäisyyttä kuin Markin suhteessa kvakiutleihin. Kun sitten väistämätön on edessä, se on melkein täyttymys.

Kirja aloittaa ponnisteluni Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

7 kommenttia:

  1. Voi tuo Cravenin kirja on hieno. Tuohon joukkoon kuuluvat myös minulle tärkeät ja rakkaat kirjat: Velma Wallis Kaksi vanhaa naista ja Bear Heart Äitini Tuuli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja minä unohdin vielä tämän Forrest Carterin Pikku Puun kasvatus.

      Poista
    2. Kiitos, en olekaan noita lukenut. En ole tähän lukuhaasteeseen ainakaan vielä kahminut ihmeemmin luettavaa.

      Vaihto-oppilaana (kauan sitten toisessa galaksissa) luin tämän Cravenin ja pari muuta Kanadan alkuperäiskansoja käsittelevää romaania englannin tunnille, en vain enää muista nimiä. Hutaisin muistaakseni tästäkin esseen.

      Poista
  2. Tämä on hieno kirja, jonka olen lukenut pariinkin kertaan ja aion lukea vielä uudelleenkin. Ei pituudella pilattu, mutta syvyyttä tarinassa löytyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, teksti on tiivistä. Craven sanoo asiansa tiiviisti ilman tyhjäkäyntiä tai kummempia koukeroita. Vastavirtaan taistelevien lohien seuraaminen on lyhyt kohtaus, mutta se oikeastaan kattaa koko teoksen.

      Poista
  3. Onpa kaunis nimi (ja kansi) kirjalla. Sisältökään ei vaikuta arviosi perusteella hullummalta. Alkoi kiinnostelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannen sulka on vähän töks. Silti kansi on parempi kuin monet englanninkielisten laitosten kannet, joihin on pitänyt kuvata se pöllö. Se tietysti tukee kirjaa, mutta ei sitä, mitä kirja käsittelee. Kapeatuhtoinen kanootti on paljon parempi.

      Huom. Kirjassa käytetään kvakiutleista (tai kwakiutleista) vanhaa nimeä. Heimo tunnetaan nykyisin kwawkwakawakweina.

      Poista

O niin kuin oikeus

Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi,...