torstai 17. maaliskuuta 2016

Infosota

Saara Jantunen, Infosota. Otava, Keuruu, 2015.

Venäjän otteet Ukrainan kriisin yhteydessä herättivät minut  turvallisuuspoliittisesta päiväunesta. Krimin valloitus ja sota Ukrainan itäosissa muuttivat Venäjästä ja sen tavoitteista tehtäviä tulkintoja. Samalla naapurin suurvaltapolitiikka lakkasi olemasta kaukainen abstraktio — huolimatta sodan käsitteen hämärtämisestä. Päiväunessa ovat tietysti olleet monet muutkin, mutta se ei kuitenkaan poista katteettoman hyväuskoisuuden kitkerää makua minun suussani.

Ukrainan kriisi ja monet muut poliittiset kysymykset ovat sähköistäneet sosiaalisen median. Alettiin puhua informaatiosodankäynnistä. Erimielisyydet muuttuivat uhkauksiksi ja ns. vaihtoehtomedian disinformaatio järjestelmälliseksi. Monet asialliset keskustelupalstat olivat tietysti muuttuneet yleisiksi käymälöiksi jo aiemmin — joskus vuonna 2008 tai 2009 — mutta ehkä nyt tarkemmin ajatellen silloinen Bilderberg-salaliittoteoreetikoiden ja holokaustinkieltäjien esiinmarssi ei ollutkaan vain teknologian myöhäisten omaksujien saapumista mielipiteineen internetin ääreen.

Puolustusvoimien informaatiosodankäynnin asiantuntijan Saara Jantusen teos Infosota (2015) jäsentää tapahtunutta antaen esimerkkien kautta informaatiosodan ilmiöille ja menetelmille nimiä. Kirja on samalla kannanotto perinteisen median puolesta yhtäältä sosiaalisen median ja toisaalta vaihtoehtoisen eli journalistisista arvoista irrottautuneen median suoltaman disinformaation keskellä.
Monelle meistä informaatiosodankäynti tarkoittaa ennen kaikkea tahallista valehtelua ja väärää tietoa, eli disinformaatiota. Yleisön manipuloiminen valheen ja vääristelyn avulla onkin suuressa roolissa monessa informaatio-operaatiossa. Esimerkiksi Ukrainan sodan aikana Venäjän informaatiosodankäynnin kertomukset ovat tukeutuneet vahvasti disinformaatioon. Järjestelmällinen väärän tiedon käyttäminen on merkki siitä, että sen avulla rakennettu tarina ei pyri vain hämäämään ja harhauttamaan, vaan luomaan vaihtoehtoista todellisuutta.
    Disinformaatio mielletään informaatiosodankäynnin syvimmäksi ytimeksi. Väärä tieto koetaan erityisen haitalliseksi yhteiskunnissa, joiden identiteetti perustuu valistuksen ajasta kumpuaville arvoille kuten tieteelle, edistykselle, totuudelle, rationaalisuudelle ja loogisuudelle. Ilman oikeaa tietoa näiden arvojen toteuttaminen muuttuu mahdottomaksi.
Informaatiosodankäynti on hybridisodankäyntiä, jossa konfliktia ei virallisteta eikä osapuoli, esim. kansalainen, välttämättä tiedä edes olevansa sodankäynnin osapuoli tai vaikuttamisen kohde. Informaatiosotaa käydään rauhan aikana, mutta operaatioita masinoiva valtiollinen toimija peittyy yksilöiden taakse. Kiistämisen ja epäjohdonmukaisen änkkäämisen tarkoitus ei ole käydä keskustelua vaan hämärtää tilannekuvaa ja synnyttää epävarmuutta. (Typeryyden erottaminen tietoisesta trollaamisesta voi toisinaan olla vaikeaa.)

Kirjan esimerkeissä paljastuu myös Suomen vaikea idänsuhde. Kylmän sodan traumatisoima sukupolvi pelkää keskustelua, joka voidaan tulkita "provokaationa" — ikään kuin suomalaisten kohtalo olisi pelkästään käytösnumeron varassa. Kuten suomalaiseen ilmapiiriin ja julkiseen keskusteluun vaikuttavat operaatiot osoittavat, emme ole konfliktien ulkopuolella.
 
Kirjan ääni ei ole etäännytettyä tai persoonatonta tutkimuspuhetta. Jantunen käy itse aktiivisesti julkista keskustelua ja on epämääräisten, henkilöön käyvien hyökkäysten kohde. Kerronta on yleiskieltä ilman akateemista viittaus- ja käsitekoneistoa, mutta helppolukuisuus syntyy rakenteellisen hajanaisuuden kustannuksella.

Jos informaatiosodankäyntiä voi torjua vain paljastamalla sen rakenteita, on tässä suhteessa Jantusen teos erinomaisen tervetullut puheenvuoro.

4 kommenttia:

  1. Tämä oli kiinnostavaa luettavaa, kun alkuvuodesta luin. Moni asia on jäänyt mietityttämään ja vieläkin harmittaa, että menetin kaikki muistiinpanoni, kun en tehnyt bloggausta ennen kirjaston e-laina-ajan umpeutumista... Aiheesta tekisi mieli lukea enemmänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kehveli. :-(

      Jantusen kirja on ajankohtainen ja mielenkiintoinen puheenvuoro, mutta hajanaisen rakenteensa vuoksi asioiden tarkistaminen siitä ei ole ihan suoraviivaista. Kirjaan palaaminen on väistämättä selailua (tosin ehkä sähkökirjaan saisi helpommin tehtyä muistiinpanoja).

      Kirjassa ei ole mainittu lähteitä, joten informaatiosodankäynnistä kertovaa kirjallisuutta pitää koota jostain muualta. Tosin muutamat suomalaisetkin blogit tekevät tässä suhteessa arvokasta työtä.

      Poista
  2. Tämä on hirveän tärkeä kirja. Pitäisi kenteis jakaa lukiolaisille niin kuin Ruotsissa jakoivat Adichien We should all be feminists -kirjan. Tosin en ole tätä lukenut, mutta olin kirjamessuilla kuuntelemassa Jantusta. Oma ongelmanihan on välillä melkein liiallisuuksiin asti se, että epäilen kaikkea lehdistä/netistä lukemaani ja erityisesti tykkään miettiä, että miksiköhän joku juttu on julkaistu juuri silloin kun niin on tehty. Tämähän on ajattelullisesti aika iso paradigma, joka aiheuttaa helposti ahdistusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vapaa tiedonvälitys ja erityisesti sosiaalinen media edellyttävät uudenlaista valppautta. Ahdistusta tai ei, mikään tai kukaan ei tarjoa kansalaiselle suojaa vaikuttamiselta internetseissä.

      Kirjan jakaminen tai vähintään huolellinen käsitteleminen kansalaistaidon osana on hyvä idea. "Valppain mielin muista sä aina..."

      Poista