maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kissan kehto

Kurt Vonnegut, Kissan kehto. Englanninkielisestä alkuteoksesta Cat's Cradle (1963) suomentanut Marjatta Kapari. Teoksessa Isot keltaiset: Vonnegut, Tammi, Helsinki, 1988.

Kissan kehto (1963) on tavallaan lopputyö. Vuonna 1971 Chicagon yliopisto katsoi romaanin korvaavan Kurt Vonnegutin vuonna 1947 kesken jättämän gradun, ja niin kirjailija valmistui antropologian maisteriksi. Teos kiipesi vuoden 1964 Hugo-palkintoehdokkaaksi ja muutamin paikoin kiellettyjen koulukirjastokirjojen listalle Yhdysvalloissa. Se on myös Peter Boxallin toimittaman 1001 kirjan listalla. Huolimatta ansioistaan minut romaani jätti kylmäksi.

Tarina kertoo kirjailijasta, joka työstää teosta siitä päivästä, jolloin yhdysvaltalaiset pudottivat ensimmäisen atomipommin Hiroshimaan. Hän jäljittää atomipommin kehittäjän ja nobelistin Felix Hoenikkerin jälkeläisiä, joiden hän toivoo valaisevan tapahtumia tuona kohtalokkaana päivänä. Felix paljastuu kuitenkin neroksi, jonka vastuuntunto ja kosketus sosiaaliseen todellisuuteen oli kepeä. Niinpä atomipommi ja muut vastaavat projektit olivat lähinnä älyllisiä ongelmia.

Tarina lähtee kuitenkin uuteen suuntaan, kun Felixin jäämistöstä löytyy jää-yhdeksän: aine, joka muuttaa veden molekyylirakenteen huoneen lämmössä kristalliksi. "Jäätyminen" jatkuu ketjureaktiona läpi mielivaltaisen kokoisessa vesimassassa. Felix keksi aineen, kun armeijan jalkaväki toivoi pääsevänsä eroon mudasta, mutta älyllisestä ongelmasta kehittyi ase, joka vaaransi kaiken elämän maapallolla. (Sivumennen sanoen aine selittää myös Joe Satrianin esikoisalbumin Surfing with the Alien (1987) instrumentaalikappaleen Ice 9.)

Tarina lähtee kuitenkin uuteen suuntaan, kun kirjailija suuntaa Karibialle San Lorenzon pieneen ja köyhään saarivaltioon, jossa Felixin poika Franklin palvelee sikäläisen diktaattorin hallituksessa tiede- ja edistysministerinä. Saarella kielletty absurdi uskonto bokonismi hallitsee melkein kaikkea ajattelua. Se on kuin kissan kehto eli sormien väliin viritetty narusykkyrä.
Newt istui edelleen kippurassa tuolissaan. Hän ojensi maalin tahrimat kätensä kuin pingottaisi niiden välissä kissan kehtoa. — Ei ihme että lapsista tulee hulluja. Kissan kehto on pelkkiä risteileviä lankoja jonkun käsien välissä, ja pikkulapset tuijottavat silmänsä kipeiksi tuo lankavyyhteä.
  — No sitten?
  — Ei ole kissaa, eikä ole kehtoa.
Kirja esittää myös tieteentekijät vastuuttomina keksintöjensä seurausten suhteen. Onnellisuus lopullista tuhoa uhkuvassa maailmassa löytyy vain täysin absurdista uskonnosta.

Kurt Vonnegutin kirjoitustekniikan kerrotaan edenneen liuska kerrallaan: hän hioi ja hioi liuskaa mieleisekseen ennen kuin siirtyi seuraavaan. Kuvittelin Vonnegutia naputtelemassa lyhyitä lukuja, joiden satiiri on paikoin ihan terävää, mutta teoksessa ei ole oikein rakennetta vaan sarja hassuja tapahtumia, jotka eivät oikein saa tukevaa otetta parodian takana näkyvästä vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin synnyttämästä ahdistuksesta.

2 kommenttia:

  1. Minä kyllä tykkäsin tästä kirjasta. Lukaisin sen muutama vuosi sitten, kun olin bongannut Nicholas Cagen selailevan kirjaa elokuvassa The Family Man.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, pitäisikö huolestua, kun satiiri ja huumori eivät tartu eivätkä tepsi. Tämä ei nimittäin ole ensimmäinen kylmäksi jättänyt yleisesti arvostettu teos.

      Poista