lauantai 5. maaliskuuta 2016

London Fields

Martin Amis, London Fields (1989). Vintage, London, UK, 2003.

Martin Amisin romaania London Fields (1989) on vaikea lokeroida. Sitä on pidetty jonkinlaisena murhamysteerinä, koska kertoja sanoo sitä siksi.
This is a story of a murder. It hasn't happened yet. But it will. (It had better.) I know the murderer, I know the murderee. I know the time, I know the place. I know the motive (her motive) and I know the means. I know who will be the foil, the fool, the poor foal, also utterly destroyed. I couldn't stop them, I don't think, even if I tried. The girl will die. It's what she always wanted. You can't stop people, once they start creating.
Nicola Six päättää murhauttaa itsensä ja etsii murhaajakandidaateiksi viemäriä muistuttavan misogyynisen Keithin ja kaikin puolin kunnollisen, ilmeettömän ja äveriään Guyn. Nicola pyörittää ja taivuttaa heitä suvereenisti yliviritetyn seksuaalisen viehätysvoimansa ja näyttelijän taitojensa turvin. Niinpä Guy näkee viattoman, arastelevan ja eteerisen neitsyen, kun Keithillä on edessään (ja sylissään) kaiken nähnyt ja kokenut portto.

Tätä kaikkea meille kertoo amerikkalainen tietokirjailija Samson Young, joka löytää Nicolan päiväkirjat roskalaatikosta ja alkaa työstää niistä romaania haastatellen sen henkilöitä. Hän vetoaa faktoihin kaivaen esiin päiväkirjojen lisäksi Guyn novelleja ja runoja sekä Keithistä kertovia tikkakilpailulehtisiä. I can't make anything up. It just isn't in me. Man, am I a reliable narrator. Pian on selvää, että kertoja on kaikkea muuta kuin luotettava. Hän nostaa esiin toistuvasti omat kerronnalliset valintansa ja ongelmansa. Ollen henkilö omassa tarinassaan hän jopa yrittää vaikuttaa muihin henkilöhahmoihin, jotta tarinasta tulisi parempi.
Previously, she had relied on bottled water from France, more costly than petrol, until it was revealed that Eau des Deux Monts passed at least twice through every granny in Lyon.
Vaikka kerronta on sujuvaa ja sanavalinnat paikoin varsin herkullisia, Amis ylläpitää jatkuvaa keinotekoisuuden tunnelmaa, joka sotkee kirjan lukuromaanimaiset sirkustemput. Nimet, kuten esimerkiksi Keith Talent, Guy Clinch, Nicola Six, Chick Purchase ja Trish Shirt, ovat dickensiläisen epäuskottavia. Kirjan henkilöhahmot ovat yksiulotteisia karikatyyrejä. Tapahtumissa on omituista karnevalismia, roolien kääntymistä, paljasta lihallisuutta ja taustalla leijuvan kriisin uhkaa. Erityisesti Keithin elämä on omanlaisensa tahmainen perheväkivallan, uskottomuuden, alkoholin, pornon ja huijausten keitos.
 
London Fields viittaa muinaiseen yhteismaahan, vainioihin, joita ei enää ole.
…but this is London; and there are no fields. Only fields of operation and observation, only fields of electromagnetic attraction and repulsion, only fields of hatred and coercion. Only force fields. 
Koko romaani on tarpeettoman monimutkainen ja selvästi keinotekoinen. Symbolismi tuntuu liikkuvan vähän joka suuntaan. Kirjassa on kaikki romaanin tunnusmerkit, mutta se on samalla koverrettu sisältäpäin tyhjäksi. Mistä ihmeestä kirjassa on kyse?

Frederick Holmes näkee London Fieldsin leikkivän Roland Barthesin julistamalla kirjailijan kuolemalla tehden siitä kirjaimellisen. Kuolema tuo kirjaan paitsi jännitettä ja rakennetta, se myös viittaa teoksen ulkopuolelle paljastaen kirjailijan tavoitteen ja antaen teokselle merkitystä. Niinpä London Fields Holmesin mukaan parodioi jälkistrukturalismin käsitystä merkityksestä ja kielestä.

Kirjassa taistellaan kertojan asemasta eli vallasta, eikä lopultakaan ole selvää, kuka kertoja oikeastaan on tai kenellä lopultakin on valtaa. Vaikka Keithillä on fyysistä ja Guylla taloudellista valtaa, Nicola näyttää hallitsevan tilannetta juonineen ja feminismin tunnistamine miesten odotuksiin mukautuvine rooleineen. Toisaalta Samson on kertoja, mutta hänenkin takaansa paljastuu rakenteita, jotka kyseenalaistavat kertojan vallan ylipäätään. Kuka on kenen tarinassa? "Kirjailijan" kuolema on kirjassa tosiasia.

Kirjan misogynia ja Nicolan vapautuminen tyytymättömyydestään ainoastaan kuoleman kautta ovat puolestaan herättäneet kritiikkiä, eikä esimerkiksi Susie Thomas hämäänny kertojarakenteesta: kaiken kerroksellisuuden takana häämöttää seksismillä ja rasismilla herkutteleva Amis, jonka olettama lukija on valkoihoinen mies. Amis on puolustautunut sanoen romaaniaan miesten fantasioiden satirisioinniksi.

Kirjassa on paljon kaikenlaista juonnetta ja temppua, jotka eivät ensikertalaiselle rekisteröidy. Holmesin näkemyksen pohjalta London Fields pitäisi nyt lukea varmaankin uudestaan. Ehkä myöhemmin.

Lisää aiheesta:
  • Frederick Holmes, Death of an author as cultural critique in London Fields. Teoksessa Ricardo Miguel-Alfonso, toim., Powerless Fictions? Ethics, Cultural Critique, and American Fiction in the Age of Postmodernism. Rodopi, Atlanta, GA, USA, 1996.
  • Susie Thomas, Posing as a Postmodernist: Race and Class in Martin Amis’s London Fields. Literary London, Vol. 1 (2), 2003.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti