sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde

Robert Louis Stevenson, The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886). Penguin Books, London, UK, 1994.

Englantilainen valistusfilosofi John Locke (1632-1704) samasti ensimmäisenä ihmisen tietoisuuden ja identiteetin: me olemme samoja ihmisiä sikäli, kun olemme tietoisia samoista menneistä, nykyisistä ja tulevista ajatuksista ja teoista. Locke hylkäsi näin sielun ja ruumiin ihmisen identiteetin tyyssijana.

Skotlantilaisen kirjailijan Robert Louis Stevensonin (1850-1894) kauhuklassikko The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886) rakentaa ajatuskokeen Locken teorian varaan. Pienoisromaani on klassikkoasemansa uhri siinä mielessä, että sen aikanaan yllättävä ja siististi rakennettu loppuratkaisu on nykyään yleistä tietoa: tohtori Jekyll ja herra Hyde ovat tavallaan sama henkilö. He kuitenkin tekevät, muistavat ja kokevat eri asiat, joten Locken filosofian mukaan he ovat eri ihmisiä vaikka asuvatkin samassa ruumiissa. Stevenson antaa kuitenkin tarinansa kautta ymmärtää, etteivät he pysty elämään erilläänkään.

Tarinan ytimessä on moraali. Tieteelliset tulokset evoluutiosta olivat joitain vuosikymmeniä aikaisemmin kytkeneet ihmisen eläinten jälkeläiseksi, mutta romaanin kirjoittamisen aikoihin Freudin keskeiset tulokset olivat vielä julkaisematta. Eläimellisen, alhaisen ja intohimojen ohjaaman asuminen samassa kehossa rationaalisen, harkitsevan ja hyveellisen kanssa tuntui vaikealta. Miten sama ihminen saattoi olla hyvä ja paha? Lockelle tietoisuus on tyhjä taulu eli se kuuluisa tabula rasa, johon kokemus piirtää merkkinsä. Näin ollen kukaan ei ole syntyjään hyvä tai paha vaan pelkästään kokemuksensa tulos. Koska viktoriaaninen julkinen tila oli selvästi hyvä ja normien hallitsema, paha täytyi oppia yksityisesti.

Aikakauden moraalinen ilmapiiri tuotti tekopyhän julkisivun erottamaan julkisen elämän yksityisestä. Stevensonin romaani alkaakin julkisivun läpäisevästä ovesta — tai tarkemmin ottaen se alkaa Gabriel John Uttersonista, lakimiehestä, joka tulee sunnuntaikävelyllään sukulaismiehensä kanssa ränsistyneen talon ovelle.
   The door, which was equipped with neither bell nor knocker, was blistered and distained. Tramps slouched into the recess and struck matches on the panels; children kept shop upon the steps; the schoolboy had tried his knife on the mouldings; and for close on a generation, no one had appeared to drive away these random visitors or to repair their ravages.
   Mr. Enfield and the lawyer were on the other side of the by-street; but when they came abreast of the entry, the former lifted up his cane and pointed.
   "Did you ever remark that door?" he asked; and when his companion had replied in the affirmative, "It is connected in my mind," added he, "with a very odd story."
Sukulaismies alkaa kertoa omituista tarinaa Edward Hydestä, joka sattumalta asuu kyseisessä ränsistyneessä talossa. Kuukautta aikaisemmin öisellä kadulla sukulaismies oli vapauttanut nuoren tytön Hyden käsistä ja pakottanut tämän maksamaan korvausta tytön perheelle. Hyde maksoi erään tohtori Jekyllin allekirjoittamalla sekillä. Sitten Utterson alkaa etsiä asiakkaansa tohtori Jekyllin testamentin edunsaajaa, joka on —kukas muukaan kuin— Edward Hyde. Vuotta myöhemmin Edward Hyde etsintäkuulutetaan taposta. Vasta aivan kirjan lopussa Utterson saa käsiinsä tohtori Jekyllin kirjeen, jossa tämä selvittää kaiken tapahtuneen.

The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde on hyvin mielenkiintoinen, koska ajankuvana se avaa oven kokonaiseen vieraaseen, viktoriaaniseen maailmaan. Kuten sanottua, romaanin klassikkoasema on syönyt sen juonenrakentelun ja vuodet ehkä hieman sen kerronnan ansioita, mutta kuvauksena yli sadan vuoden takaisesta Lontoosta se on edelleen kiehtova. Vielä kiehtovampi on tapa, jolla teoksessa yhdistyvät myöhäisviktoriaanisen ajan kirjalliset, tieteelliset ja yhteiskunnalliset kehityslinjat.

Tohtori Jekyll pyrkii tuomaan sisäisen kamppailun väsyttämälle ihmiselle rauhan eristämällä sisäisen pahuuden. Laboratoriossaan hän eristää oman varjoisan puolensa herra Hydeen, jota hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan. Näin tieteellinen neuvokkuus johtaa kohtalokkaaseen ylpeyteen, hybrikseen. Viktoriaaninen aikakausi oli teknologisen ja tieteellisen optimismin lävistämä, mutta kehitys tuotti myös ahdistusta ja pelkoja.  Kuten kaksi muutakin kauhuklassikkoa, Mary Shelleyn Frankenstein (1831) ja Bram Stokerin Dracula (1897), myös Tohtori Jekyll ja herra Hyde syntyi painajaisunesta. Louis Jamesin mukaan painajaisen ohella tarinan pohjalla oli Stevensonin oma opiskelija-aikojen kaksoiselämä ja Lontoon oma dualismi.

Samir Elbarbary sijoittaa Stevensonin tarinan osaksi primitiivisyydestä ja eläimellisyydestä viehättymisestä. Joseph Conradin Kurtz (Pimeyden sydän, 1902), H. G. Wellsin tohtori Moreau (Tohtori Moreaun saari, 1896), Stokerin kreivi Dracula (Dracula, 1897), Oscar Wilden Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva, 1890) ja Stevensonin Jekyll-Hyde edustavat ja konkretisoivat kukin tavallaan hyvän ja pahan tai sivistyneen ja primitiivisen taistelua ihmisessä, mikä tietysti jatkuu esimerkiksi elokuvaversionsa kuuluisaksi tekemässä Chuck Palahniukin romaanissa Fight Club (1996). Tähän kiehtovaan teemaan voisi upota vuosiksi.

Lisää aiheesta:
  • Louis James, The Victorian Novel. Blackwell Publishing, Oxford, UK, 2006.
  • Samir Elbarbary, Heart of Darkness and Late-Victorian Fascination with the Primitive and the Double. Twentieth Century Literature, 39(1): 113-128, 1993.

5 kommenttia:

  1. Kivasti kirjoitettu, sain vähän erilaisen kuvan kirjasta, kuin mitä minulla on ollut.
    Tämä oli viime vuonna klassikkolidtalkani, mutta jäi lukematta. Tätä vaivaa, kuten huomautitkin, klassikkokirous. Niillä on tietty leima, yhteinen klassikkoleima, ja jokaisen klassikon oma. Enakkoluulojahan ne oikeasti ovat, mutta pitävät ainakin minut yleensä kaukana klassikoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ja kiitos kommentista. :-)

      Olin joskus sitä mieltä, että teosta pitäisi voida arvioida pelkästään siitä itsestään käsin, mutta vanhojen teosten kohdalla taustatieto yksinkertaisesti tuottaa/lisää nautintoa ja auttaa tulkitsemaan/ymmärtämään. Alan vähitellen uskoa, että klassikot ovat klassikkoja ihan syystä.

      Jos klassikkoja lukee "suoraan", ainakin kaltaiselleni maallikolle niistä jää paljon huomaamatta, koska ne on kirjoitettu eri aikana erilaisessa maailmassa. Jekyll & Hyden doppelgänger-teema hyppää tietysti silmille, mutta kirjassa on paljon muutakin: uskonto vs. tiede, ahdistava tekopyhyys, kahtiajakautunut kaupunki, ... Sci-fi -tarina kertoo siis aikakaudesta ja sen ongelmista pikemminkin kuin vain tieteellisestä kokeesta tai kaksoisolennosta.

      Teknologia muutti maailmaa muuttui nopeasti 1800-luvun loppupuolella, mikä luultavasti ajoi myös Friedrich Nietzschen toteamaan, ettei muutoksen keskellä mikään absoluuttinen hyvä tai paha ole mahdollinen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen muutokset (ja padotut jännitteet) rytisivät eri puolilla maailmaa sitten yhteiskuntajärjestykseen.

      Poista
  2. Kivasti kirjoitettu, sain vähän erilaisen kuvan kirjasta, kuin mitä minulla on ollut.
    Tämä oli viime vuonna klassikkolidtalkani, mutta jäi lukematta. Tätä vaivaa, kuten huomautitkin, klassikkokirous. Niillä on tietty leima, yhteinen klassikkoleima, ja jokaisen klassikon oma. Enakkoluulojahan ne oikeasti ovat, mutta pitävät ainakin minut yleensä kaukana klassikoista.

    VastaaPoista
  3. Minuakin tämä tekstisi kiinnosti ja viehätti. Olin kyllä yllättynyt tuosta lopussa mainitsemastasi Fight Clubista. Minulle se oli kuitenkin ällöttävä elokuva kulttimaineestaan huolimatta. Raivostun aina noista väkivaltaisista elokuvista, joista sitten väännetään kaikennäköisiä selityksiä niiden mukamas hienouksia tulkitsemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieltämättä Fight Club -elokuva esittää väkivallan ihailevassa valossa. Se ja alkuperäinen romaani kuitenkin käsittelevät tätä paha kaksoisolento -teemaa.

      Mutta väkivaltainen on myös herra Hyde, joka polkee jalkoihinsa nuoren tytön ja hakkaa kadulla hengiltä parlamentin jäsenen. Stevenson ei tietenkään kuvaile pitkälti väkivallan tekoja, vaan keskittyy aikakauden tyylin mukaan Hyden vastenmieliseen ulkomuotoon. Oleellista minusta on, että yrittäessään eristää ja siten kiistää ihmisen pimeän puolen Jekyll synnyttää hirviön, joka ei ole hänen hallinnassaan.

      Samaa tekee muuten sarjakuvahahmo Bruce Banner. Hänen kaksoisolentonsa Hulkin väkivaltaisella raivolla ei ole kuitenkaan mitään seurauksia (sortuvat rakennukset eivät vaikuta mihinkään mitenkään), joten ei sarjakuva varsinaisesti tarkastele mitään.

      Poista