perjantai 1. huhtikuuta 2016

Kasakat

Franz Roubaud, Kasakka taluttamassa hevostaan
(WikiGallery)
Leo Tolstoi, Kasakat. Venäjänkielisestä alkuteoksesta Казаки (1863) suomentanut Kaj Kauhanen. Kirjayhtymä, Helsinki, 1960.

Kasakat olivat aikoinaan sotilaallisesti järjestäytynyt ratsastajaväestö, joka nautti laajaa itsehallintoa vastineena tsaarin armeijassa palvelevista ratsuväkijoukoista. Sodankäynnin historiassa (1993) brittiläinen sotahistorioitsija John Keegan käyttää kasakoita yhtenä esimerkkinään arvostellessaan clausewitzilaista sodan analyysia: Kasakoiden sodankäynti ei ollut mikään politiikan jatke vaan "kulttuuri ja elämäntapa", johon kuuluivat kahakointi, ryöstely, talojen polttaminen, siviiliväestöön kohdistuvat raakuudet ja "ratkaisevan taistelun" välttäminen.

Kasakka on symboloinut yhtäältä hevosineen ja soturiperinteineen vapautta ja urheutta mutta toisaalta sapeleineen vallankäyttäjän mielivaltaa ja sodan raakuutta. Edellistä edustaa mm. Nikolai Gogolin pienoisromaani Taras Bulba (1835), joka lämmittelee venäläistä kansallistunnetta romantisoitujen Dneprin kasakoiden kautta. Toisaalta vastustajina samat kasakkajoukot nostattivat puolalaista kansallistunnetta Henryk Sienkiewiczin romaanissa Tulella ja miekalla (1883-84). Kirja kuvaa kasakoiden käynnistämää vuosien 1648–1657 kansannousua, jonka seurauksena Ukraina sittemmin irtaantui Puola-Liettuasta.

Mihail Šolohovin romaani Hiljaa virtaa Don (1928-1940) sijoittaa Donin kasakat taistelemaan puna-armeijaa vastaan vallankumouksen jälkeen käynnistyneen sisällissodan aikana. Kasakat ovat edelleen idealisoituja ja urheita, mutta heidän lojaaliutensa keskushallintoa kohtaan on, ja on aina ollut, vaihteleva. Kasakat pukeutuivat omaan tapaansa, taistelivat omaan tapaansa ja junailivat omaa politiikkaansa, milloin se oli mahdollista, joten Kremlin on ollut vaikea sovittaa heitä suureen venäläiseen tarinaan.

* * *

Pienoisromaanissaan Kasakat (1863) Leo Tolstoi kallistuu hänkin kasakoiden romantisointiin. Taustana ovat Tolstoin omat kokemukset Kaukasian sodasta (1817-1864) ja tietysti hänen moraaliset harharetkensä. Niinpä pienoisromaani koskettelee monia myöhemmin Tolstoin tuotannossa toistuvia teemoja: odotuksista irtautumista, elämän tarkoitusta, rakkautta, onnellisuutta sekä maaseudun ja kaupungin vastakohtaisuutta.
Olenin oli nuorukainen, joka ei missään ollut saanut kurssia päätökseen eikä ollut toiminut missään virassa (hän oli vain ollut jonkin viraston kirjoissa), joka oli tuhlannut puolen omaisuuttaan eikä kahdenkymmenenneljän vuoden iässä ollut vielä valinnut itselleen mitään virkauraa eikä koskaan mitään tehnyt. 
Dmitri Andrejevitsh Olenin liittyy Kaukasian sotaan kadettina sukunsa ja seurapiiriensä suureksi järkytykseksi. Nuori ja "syttyvä" aristokraatti pakenee moskovalaista joutilaisuutta, tyhjänpäiväistä rutiinia ja velkojiaan. Saavuttuaan kasakkakylään Olenin tutustuu vanhaan mieheen ja alkaa käydä tämän kanssa metsällä. Vaikka taustalla kasakat käyvät heimokahakoita muistuttavaa sotaa tsetseenejä vastaan — sota ei juuri kosketa nuorta aristokraattia — Olenin kokee olevansa viimeinkin onnellinen. Tunteeseen sekoittuu kuitenkin syyllisyyttä, josta hän päättää vapautua ohjaamalla toimeliaisuutensa auttamiseen. Hän lahjoittaa nuorelle kasakalle hevosen, mutta vastikkeeton lahja ei herätä kiitollisuutta vaan hämmennystä.

Miehet ovat paljon poissa kotoa, joten naiset pyörittävät taloutta. He ovat kiehtovan itsenäisiä ja vahvoja. Kasakoiden eksoottiset asut, heidän moraalinsa ja ylpeytensä, heidän yksinkertainen elämäntapansä ja etenkin kaunis Marjanka sulautuvat luonnollisen lumoavaksi vieraudeksi, johon Olenin haluaa samastua tai oikeastaan, tapansa mukaan, "heittäytyä suin päin". Kesyttämättömät metsät, vuoret ja joet tuottavat kuitenkin kesyttämättömän kulttuurin, johon ihastuminen ei jätä mitään jälkeä. Sota etenee omia perinteiden ohjaamia raiteitaan. Olenin tunnistaa olevansa jotain muuta kuin tapahtumien päähenkilö.

Kasakat on tyyliltään hillitty ja jättää lukijalleen tilaa. Kaj Kauhasen käännös on hieman lonksuva, tai ehkä särähdykset ovat alkutekstissä, mutta kerronta liikkuu taitavasti yksityiskohdissa, maisemassa ja sitä kautta Oleninin mielentiloissa.

2 kommenttia:

  1. Sinun blogistasi löytää taatusti jotain, mitä ei mistään muualta. Siksi se on niin virkistävä.

    Kasakoiden romantisointi on minulle niin tuttua nuoruudestani. Hiljaa virtaa Donin luin kahteen kertaan ja olin aivan rakastunut päähenkilöön. Minulla oli vielä pikkulevyllä Kasakkapartio... Kuitenkin aika sotaista porukkaa ja sitäkin puolta siinä romantisoidaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Mielestäni uin lähellä valtavirtaa — mutta joitain vuosikymmeniä myöhässä. :-)

      Hiljaa virtaa Don teki aikoinaan vaikutuksen ja kävelin huumaantuneena pari päivää. Selailin kirjaa pari vuotta sitten Ihminen sodassa -lukuhaasteen aikoihin, mutta päädyin laittamaan sen takaisin hyllyyn. Nyt, kun kirjan tapahtumista alkaa olla sata vuotta, uudelleen lukeminen voisi olla paikallaan.

      Poista

O niin kuin oikeus

Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi,...