lauantai 9. huhtikuuta 2016

The Talented Mr. Ripley

Patricia Highsmith, The Talented Mr. Ripley (1955). W. W. Norton & Co., New York, NY, USA, 2012.

Patricia Highsmithin tunnetuin romaani The Talented Mr. Ripley (1955) käynnistyy, kun parikymppinen, sekalaisia toimistotöitä tekevä Tom Ripley saa yllättäen toimeksiannon laivanvarustaja Herbert Greenleafilta yksinkertaisesti matkustaa Italiaan ja taivutella laivanvarustajan poika Dickie palaamaan kotiin. Herra Greenleaf luulee Tomia Dickien opiskelukaveriksi Princetonin yliopistosta, mutta Tom on ollut vain sattumalta joskus samoissa juhlissa. Tämä sinänsä harmiton väärinkäsitys sekä Ripleyn harrastamat pikkupetokset herättävät lukijassa aavistuksia, ettei tarina ole kovin onnellinen.

Saavuttuaan Sisilian rannikolle Mongibelloon Tom Ripley lumoutuu Välimeren tunnelmasta ja yksinkertaisen ylellisestä elämästä, jota Dickie kuluttaa maalaillen ja viettäen joutilaita päiviä amerikkalaisen Marge Sherwoodin kanssa.
He'd let a few days go by, he thought. The first step, anyway, was to make Dickie like him. That he wanted more than anything else in the world.
Sitten hitaasti lämminnyt ystävyys, lounaat, iltapäivät rannalla, illalliset ja Napolin nähtävyydet alkavat luonnostella kolmiodraamaa. Koska Mongibello on italiankielinen nimi Etnan tulivuorelle ja koska Tom on lyhenne nimestä Thomas, joka juontuu (kreikan kautta) aramean kaksosta tarkoittavasta sanasta תאומא (Taumā), lukija alkaa olla melko varma, ettei tarina ei voi päättyä hyvin.
If you wanted to be cheerful, or melancholic, or wistful, or thoughtful, or courteous, you simply had to act those things with every gesture.
Bran Nicol on todennut, että Highsmithin romaaneissa toistuvat kaksoiselämä ja toiseen henkilöön kohdistuva pakkomielteenomainen kiinnostus. Niinpä, kun Dickie yllättäen kuolee, Tom näkee mahdollisuuden tekeytyä ihailemakseen henkilöksi. Hänestä tulee Dickien kaksoisolento: hän omaksuu Dickien olemuksen ääntä, eleitä ja sanavalintoja myöten. Koska Tom ei ole Dickie kuin uusien tuttavuuksien silmissä, hänen valepukunsa paljastumisen vaara tuottaa jännitystä.

Ahdistava tunnelma, joka tietysti kaiken aikaa tiivistyy, on romaanin kantava voima. Psykologinen jännitys on taitavasti rakennettua: se ei perustu keinotekoiseen ähräämiseen vaan viime kädessä monitahoiseen Tom Ripleyn hahmoon, joka pitää kynsin hampain kiinni mahdollisuudestaan paeta kammoksumaansa tyhjänpäiväistä raatamista ja tavallisuutta. Kirjan kertoja on tunteeton ja etäinen, kieli on tyylikästä ja hillittyä, ja tapahtumat enimmäkseen hyvin arkisia voiden kuitenkin karata arvaamattomasti käsistä. Kaiken aikaa Tom laskelmoi, luotaa mahdollisuuksiaan ja villitsee epäilyksiään.

Jos Robert Louis Stevensonin Jekyll-Hyde -kaksoisolento kuvasi myöhäisviktoriaanista  kaksinaismoralismia ja tekopyhyyttä, niin John Scaggsin mukaan Tom Ripleyn kunnianhimo ja itsekäs häikäilemättömyys muodostavat kääntöpuolen amerikkalaiselle unelmalle. Aikakautensa tapaan Ripley jahtaa vaurautta ja menestystä ilman moraalista ankkuria. Samaan tapaan ilman moraalista ankkuria on itse Highsmith: kirja ei tee kummoisia sopimuksia lukijansa kanssa, ei selvittele ratkaisua korituoleissa eikä asetu tuomitsemaan. Tarina on arvaamaton, säälimätön ja tyylikäs. Tyylikäs.

Lisää aiheesta:
  • Bran Nicol, Patricia Highsmith (1921-1995). Teoksessa Charles Rzepka ja Lee Horsley (toim.), A Companion to Crime Fiction, Wiley-Blackwell, Chichester, UK, 2010, s. 503-509.
  • John Scaggs, Crime Fiction: The New Critical Idiom. Routledge, Abington, UK, 2005.

6 kommenttia:

  1. Kaksoisuutta tai Jekyll-Hyde-näkökulmaa en ollutkana tullut ajatelleeksi, mutta mainio on kirja juuri ahdistavuuden ja tyylikkään viileyden vuoksi.
    Ja sen moraalisen ambivalenttiuden että lukija jätetään vähän epävarmaksi miten tämän tarinan edes haluaisi menevän, pitääkö olla Tom Ripleyn puolella vai toivoa että jää kiinni, sen verran negatiivisesti tämä kuitenkin kuvattiin että ei asetu mukavasti sympaattisen antisankarin asemaan...

    Olen lukenut Highsmithilta lähinnä novellituotantoa (ja siitä suurelta osin pitänyt), tämä taitaa olla ainoa lukemani romaaninsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaksoisolento tulee ilmi paitsi tietysti muutoksessa, jonka Tom läpikäy omaksuessaan Dickien hahmon mutta myös muutoksessa takaisin Tom Ripleyn osaan. Luopuminen huolellisesti näytellystä roolista tekee kipeää.

      He hated becoming Thomas Ripley again, hated being nobody, hated putting on his old set of habits again, and feeling that people looked down on him and were bored with him unless he put on an act for them like a clown, feeling incompetent and incapable of doing anything with himself except entertaining people for minutes at a time. He hated going back to himself as he would have hated putting on a shabby suit of clothes.

      Joo, kieltämättä Highsmith viljelee epävarmuutta. Ripley ei ole tosiaan loppuun asti sympaattinen antisankari, mutta ei toisaalta hirviökään. Hän toimii tilanteen pikemminkin kuin suunnitelman mukaan. Hän on epävarma ja hetkittäin pelokas.

      Poista
  2. Minustakin tämä oli hieno. Tyylikäs, kuten sanot.
    hdcanis mainitsee edellä moraalisen ambivalenttiuden. Se on minusta kirjan hienouksia. Katsoin vähän aikaa sitten tv:stä kirjaan perustuvan elokuvan (sen, jossa pääosassa on Alain Delon) ja siinä, kuten elokuvissa yleensäkään, tuota ei osattu tuoda esille. Loppu varsinkin lähes pilaa elokuvan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo René Clémentin elokuva lienee Purple Noon (1960). En ole nähnyt sitä, mutta nyt kieltämättä se kiinnostaisi.

      Ennen kirjan lukemista olin nähnyt (vuosia sitten) Anthony Minghellan ohjaaman elokuvan The Talented Mr. Ripley (1999), jossa keikkuvat Matt Damon, Jude Law, Gwyneth Paltrow, Cate Blanchett ja Philip Seymour Hoffman. En muistanut yksityiskohtia mutta kuitenkin tarinan suurin piirtein ja tietysti capri-housut, Välimeren auringon ja vespat. Siitä huolimatta kirja piti minua otteessaan ja kaikki käänteet olivat jännittäviä, vaikka tiesin lopputuloksen.

      Elokuva-arkisto — tai siis Kansallinen audiovisuaalinen instituutti — näyttää Minghellan elokuvaa toukokuun lopulla.

      Poista
  3. Tästä on tehty uudempi amerikkalainenkin elokuva. Vaikka tuota René Clémentin Kuuma aurinko -elokuvaa kai yleensä pidetään parempana, minusta Matt Damon kyllä näyttelee tuossa uudemmassa hyvin juuri tuon tavallisen jäbän ja varakkaan ylimielisen tyypin eron. Hän on siinä uskottava, kun taas Alain Delon on aina niin itsetyytyväisen oloinen, että ei saa sitä muutosta yhtä hyvin esille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhahhaa. Näyttelijä tietää vahvuutensa. :-)

      Lueskellessani Bran Nicolin artikkelia huomasin, että teattereissa pyörivä Carol (2015) perustuu Highsmithin romaaniin The Price of Salt (1952).

      Poista

O niin kuin oikeus

Kun entisen aviomiehen (so., ensimmäisen entisen aviomiehen) pienvaraston sisältö päätyy huutokaupattavaksi maksamattomien laskujen vuoksi,...