maanantai 6. kesäkuuta 2016

Amerikan psyko

Bret Easton Ellis, Amerikan psyko (1993). Englanninkielisestä alkuteoksesta American Psycho (1991) suomentanut Erkki Jukarainen. Tammi, Jyväskylä, 2000.

Yhdysvaltalaisen Bret Easton Ellisin kolmas romaani Amerikan psyko (1993) herätti laajaa kohua jo ennen ilmestymistään vuonna 1991. Huhut ja vuodetut käsikirjoituskatkelmat lupailivat satoja sivuja naisvihaa, kidutusta ja hurmetta. Teoksen vastaanotto oli alkuun pääosin tyrmäävä, mutta mm. Faye Weldonin kirjoittama arvostelu alkoi osoittaa ilmapiirin muutosta. Romaania alettiin lukea mustana komediana tai satiirina. Nykyisin se on jonkinlainen klassikko: parikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen kirjasta otetaan edelleen painoksia, ja sitä on myyty yli miljoona kappaletta.
"Hei Bateman", Craig sanoo, ja äänestä päätellen martini ei ole ensimmäinen. "Onko korrektia pitää tupsukoristeisia mokkasiineja arkipuvun kanssa vai ei?"
Romaanin kertoja ja päähenkilö Patrick Bateman on 27-vuotias, hauska, menestyvä ja komea meklari, joka omistautuu ystäviensä kanssa menestyksen ulkoisille piirteille niin täydellisesti, että ne muodostavat liki jäännöksettä elämän sisällön. Vallitsevan tietämyksen mukaan se ei ole enää in-paikka noin illastamismielessä. Maisemakuvauksen sijaan jokainen kohtaus alkaa vaatteiden ja vaatemerkkien läpikäynnillä. Ravintolaillalliset ovat tarkkaan rakennettuja rituaaleja eksoottisine ruokalajeineen, eivätkä vaikeasti kusipäisten ihmisten keskustelut tai ihmissuhteet pakene vaatteiden, ruokien, juomien tai huumeiden kehästä kuin kerran tai kaksi. Aito, myönteinen inhimillisyys ei selvästikään asu Wall Streetillä.

Patrickin elämä olisi näiden ulkoisten asioiden tyhjää toistoa, jollei hän olisi psykopaatti. "Haluan... murskata naisen kasvot suurella raskaalla tiiliskivellä." Ilman vähäisintäkään moraalista epäröintiä hän pistelee veitsellään kodittomia ja prostituoituja. Pornoelokuvasta saatu inspiraatio kasvaa yhä raaemmaksi ja raaemmaksi rituaaliksi, jota kertoja kuvaa samaan tapaan yksityiskohtaisesti ja viileän innostuneesti kuin uusimpia äänentoistolaitteistoja ja 1980-luvun pop-musiikkia. Huoneiston lattiat lainehtivat verestä, ja ruumiinosia päätyy mikroaaltouuniin ja makkarakoneeseen. Kirjassa on kuitenkin kierteitä, joten se ei ole pelkkä hurmeinen fantasia.

Tarinan edetessä satiiri alkaa nousta esiin puuduttavasta toistosta ja räikeistä ylilyönneistä: Merkkivaatteiden ja ravintola-annosten luettelointi on pikkutarkkaa. Patrick meklariystävineen ihailee Donald Trumpia (kirjailijan mukaan nykyinen presidenttiehdokas on aivan eri henkilö kuin 1980-luvun lopun meklarien esikuva). Kyvyttömyys valita ravintola muistuttaa hetkittäin beckettiläistä absurdia komediaa. Evian-pullovesi on jonkun mielestä liian makeaa. Näiden rinnalla proosallinen seksi ja raaka väkivalta on pakko tulkita karnevaaliksi, "lihan juhlaksi": estot poistuvat, ja seksi, shoppailu, väkivalta sekä liha sekoittuvat yhdeksi ja samaksi nautinnoksi, kuluttamiseksi.

Patrickin sanomisilla tai tekemisillä on vähän mitään sosiaalisia saati moraalisia seurauksia, ja rikosromaaniksi kirjassa on vähän poliisityöskentelyä, murhien selvittelyä tai edes jännitystä. Tarina on toistoa. Ellis kuvaa maailmaa, jossa ahneus, kaupallisuus ja välineellistäminen on viety äärimmilleen. Kun Patrick arvioi naisia pelkästään ulkoisten ominaisuuksien kautta, kauneusihanteiden mukaiset valiot ovat vaihdettavissa keskenään, eikä minkäänlaista todellista kanssakäymistä voi syntyä. Kertojan narsistinen ja maskuliininen kuori kuitenkin hetkittäin murenee, mutta sosiaalisesti kiusallinen tai epävarma tilanne peittyy nopeasti valheisiin ja huumeisiin antaen ehkä vilauksen motiivista.

Onko kirja klassikko? Ainakaan se ei ole kerronnallisessa mielessä lumoava, mutta tällaiset kysymykset koskevat vain kaltaistani sirkustemppuja odottavaa yleisöä. Joel Black nostaa Patrick Batemanin esimerkkinä foucaultilaisesta rikoksen estetisoinnista ja rikollisen ylevöittämisestä. Rikos on parhaimmillaan taidemuoto, jonka tekijä on poikkeusyksilö ja — esimerkiksi Patrick Batemanin ja Hannibal Lecterin kohdalla — tinkimätön esteetikko. Virittämällä tarinansa taiteen ympärille ja yhdistämällä sen väkivaltaan ja moraaliin kirjailijat esittävät kysymyksiä väkivallan asemasta ja näin hankaloittavat teostensa —ja kenties laajemmin rikoskirjallisuuden— leimaamista pelkäksi viihteeksi. Tämä lienee luettavissa niin, että Amerikan psykon sisältämä äärimmilleen viety väkivalta käsittelee tai edustaa jotakin muuta kuin väkivaltaa.

Jotkut sanovat, ettei Ellisin kerronnassa tunnu syvyyttä. Amerikan psyko käsittelee pelkkää pintaa, koska kirjan kuvaaman maailman nihilismi on syönyt kaiken muun. Pinta, pinta, pinta on ainut, josta löytyy enää merkityksiä. Niinpä miesten suhtautuminen ulkomuotoonsa on maanista, kertoja kertoo vain aistittavat asiat, ja kaikki tapahtuu nykyhetkessä ilman menneisyyttä tai tulevaisuutta, muutosta tai odotusta, syitä tai seurauksia, muistoja tai syyllisyyttä. Patrick Bateman arvioidaan edustavien ulkoisten piirteidensä perusteella, eivätkä hänen sairaan väkivaltaiset lipsautuksensa sysää häntä piirin ulkopuolelle. Catherine Spoonerin mukaan Patrickin tunnustuksesta ei siten voi seurata puhdistautumista, vapahdusta tai itseymmärrystä.

Ehkä myöhäiskapitalismin kritiikkinä toisto, pinnallisuus ja esimerkiksi Patrickin harjoittama ihmissyönti eivät ole kaunokirjallisen herkkyyden malliesimerkkejä, mutta kirjoittajan paletissa voinee olla tylsempiäkin välineitä. Kirja ui eksistentialistisessa virrassa ja pyörittelee kaksoisolentoteemaa, joten siinä on (puuduttavan) klassikon aineksia.

Lisää aiheesta
  • Joel Black, Crime Fiction and the Literary Canon. Teoksessa Charles Rzepka ja Lee Horsley (toim.), A Companion to Crime Fiction, Wiley-Blackwell, Chichester, UK, 2010, s. 76-89.
  • Catherine Spooner, Crime and the Gothic. Teoksessa Charles Rzepka ja Lee Horsley (toim.), A Companion to Crime Fiction, Wiley-Blackwell, Chichester, UK, 2010, s. 245-257.

13 kommenttia:

  1. Blogissani https://tarukirja.blogspot.fi/ on sinulle haaste.

    Amerikan psykoa en ole lukenut, ja tuskin luenkaan, joten sitä en osaa kommentoida, mutta olet taas kirjoittanut hienon analyyttisen arvion.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Menee varmaan hetki vastausta sorvatessa. Olen bloggannut käytännössä kaikista lukemistani kirjoista viime vuosilta, joten bloggaamattomissa pitää kurottaa vielä lukemattomiin tai kauas menneisyyteen.

      Poista
  2. En ole minäkään lukenut tätä, vielä, aikeissa on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimet "Amerikan psyko" ja "Patrick Bateman" ovat tietysti nyökkäys Alfred Hitchcockille. Minä puolestani en ole vieläkään onnistunut näkemään elokuvaa "Psyko" (1960).

      Näitä aukkoja paikkaillessa tuntuu kaiken aikaa syntyvän uusia.

      Poista
  3. Tämä kuuluu mulla merkittävien teosten sarjaan. Näin lähinnä siitä syystä, että tämä on täydellinen kertomus siitä, miten pahis voi olla se, jota et koskaan osaisi edes epäillä. Väittäisin suorastaan oppineeni Amerikan Psykosta jotain tärkeää.

    Juuri muuten vähän aikaa Unpopular Bookish Opinions -haasteessa listasin tämän kirjaksi, josta pidän, mutta monet muut eivät. No, pitäminen on sinänsä vähän hassu ilmaisu, parempi oli sanoa, että tämä on minulle tärkeä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En varsinaisesti ihastunut, mutta Amerikan psyko on parempi kirja kuin miltä se ensi lukemalta vaikuttaa. Kirjallisuuskritiikeistä oppii tietysti käsitteitä, ja ne saavat kirjan kuin kirjan loistamaan. Ehkä kritiikki saisi DeLillonkin maistumaan.

      Näissä muutamissa sodanjälkeisissä amerikkalaisissa satiireissa (Ellis, DeLillo, Vonnegut) on kuitenkin jokin juttu tai sävy, joka ei putoa meikäläiselle. (hmm, onkohan toi "pudota" tässä merkityksessä alunperin huumeiden käyttäjien termi — samaan tapaan kuin "kolahtaa"?) Se ei ole pelkästään melenderiläisittäin sirkustemppujen puute, vaan huono ja/tai kokeellinen opiskelijateatterin näytelmä, jossa ohjaaja haluaa kuumeisesti SANOA JOTAIN. Muutama fiksu sivallus ei ole vielä romaani tai näytelmä, joten täytteeksi työnnetään möykkäämistä.

      En enää tiedä, mikä on makua ja mikä asiantuntemattomuutta. Vai ovatko ne sama asia?

      Poista
    2. Tästä vastauksestasi riemastuin pienen osan kohdalla: nimittäin kokemukseni Don DeLillosta vastaa kuvaustasi. Minulla on jäänyt hänestä ontto ja tyhjä olo, pari kirjaa olen muistaakseni lukenut. Samoin oikeastaan Franzénista. Ainoastaan Wallace on näistä uusista amerikkalaisista - rajoitetusta lukuhistoriastani - 'kolahtanut'. Ja minusta siinä on oleellista hänen rehellisyytensä, mutkattomuutensa, sanottavaa riittää ilman keinotekoisia kehittelyjä ja ponnistelua.

      Poista
    3. Puolustan DeLilloa. Hän on ihan ykköskirjailijoita mulle. Nyt kesällä aion lukea Valkoisen kohinan uudestaan ja jo etukäteen kauhistuttaa, kuinka tiloihin siitä taas menee.

      Poista
    4. DeLillo on yksi arvostetuimpia sodanjälkeisen ajan yhdysvaltalaisia kirjailijoita, eikä varmaan yksikään kirjallisuuskaanon jätä häntä mainitsematta. Siksi on kiusallista, että tällaisen jättiläisen kirjat eivät sytytä. Kuten sanottua: en voi tietää, onko kyseessä maku vai asiantuntemattomuus. (Voin kyllä arvata.)

      Putoava mies ei liikuttanut pätkääkään. Omegapiste oli ihan ok. Valkoinen kohina ja Mao II olivat älykästä vääntöä, mutta niiden kerronta peittelee saarnaavuutensa niin kevyesti, että sitä on pakko alkaa vastustaa. Hälisevän kerronnan, satiirin ja julistavan sävyn yhdistelmä alkaa ärsyttää, ja se on sitten siinä. :-)

      Poista
  4. Tämä pitää ehdottomasti lukea. Olen ollut tätä mieltä jo pitkään, mutta tämä bloggaus sinetöi päätökseni. Kuvauksesi perusteella Amerikan psykossa on paljon samaa, kuin kotimaisen Tuomas Vimmamme alkupään tuotannossa (erityisesti Helsinki 12), joka oli kaikessa äärimmäisyydessään varsin koukuttavaa luettavaa.

    P.S.
    Minun(kin) blogissani on sinulle pieni haaste:
    http://minnasiikila.blogspot.fi/2016/06/blogger-recognition-award.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuomas Vimmaa en ole lukenut enkä siten ole osannut sijoittaa oikein mitenkään kirjallisuuskentällä. Nyt hän sitten istuu Ellisin vieressä, kunnes jostain tulee tarkempia havaintoja.

      Kiitos haasteesta. Yritän keksiä jotain. :-)

      Poista
  5. Eei, nyt tulee Juha sinulle ruuhkaa haasteiden kanssa. Minäkin ehdin juuri haastaa sinut! http://marjatankirjat.blogspot.fi/
    Onkohan tämä sama kuin Margitilla ja Minnalla. Lähden tutkailemaan.

    Amerikan psyko kuulostaa - huh huh - kauhealta ja kiinnostavalta. Siihen viitataan usein, joten jo yleissivistyksen kannalta olisi hyvä tietää, mistä on kyse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos haasteesta! :-) Se näyttää olevan sama kuin tuo Minnan esittämä. Koska eroa haasteissa on vain 20 minuuttia, ne kuittaantunevat samalla vastauksella.

      Amerikan psyko ei ole raaka kuin hetkittäin ja kiinnostava enemmänkin sen suhteen, mitä siinä ei sanota.

      Poista