lauantai 9. heinäkuuta 2016

Anna meille siivet

Louise Erdrich, Anna meille siivet. Englanninkielisestä alkuteoksesta Love Medicine (1984) suomentanut Helene Kortekallio. Tammi, Helsinki, 1985.

Lukiessani Louise Erdrichin esikoisromaania Anna meille siivet (1984) päässäni soi Cowboy Junkiesin albumi Pale Sun, Crescent Moon (1993) ja erityisesti sen nimikkoraita Pale Sun:
Pale sun falls without contest.
Here is obedient darkness.
He will not return.
Molemmat ovat samalla tavalla haikeita ja melodisia ilman pateettisuutta tai alleviivauksia. Erdrichin alkuun rapsodiselta vaikuttava romaani sijoittuu Pohjois-Dakotaan Chippewa-intiaanien reservaattiin liikkuen edestakaisin sukupolvien välillä. Romaani on oikeastaan joukko novelleja, joiden läpi kulkee yhtenäinen lanka: lapset perivät maailman ja vanhempiensa teot, mutta kaiken aikaa ilmapiirissä tuntuu väheneminen. Paluuta ei ole.
Grass plains stretch to the horizon,
not a soul can be found on them.
They will not return.
Kanadalaisyhtyeen musiikki ja sanoitukset alkoivat suorastaan hallita lukukokemustani. Olen kulkenut Keskilännen horisonttiin asti ulottuvien autioiden ruohotasankojen halki kahteen suuntaan. Linja-autossakin niiden monta päivää kestävä tyhjyys on huumaavaa. Kaikki muu oli sävyttömän ruskeaa — kuivat ojat, kuihtunut vilja, maatilojen ja taajamien rakennukset. Romaanissa horisontti muodostui rajaksi: ne, jotka ylittivät sen, muuttuivat eivätkä pystyneet sopeutumaan oikein rajan kummallekaan puolelle. Vaarallisinta on liikkua edestakaisin, koska silloin identiteetti jää pysyvään välitilaan. Ulkopuolisen maailman laki ei istu reservaatin oikeuskäsityksen kanssa yksiin.
Old rusted pickup and a mad dog in the yard,
purple paint peels but fails to reveal
the bitterness that grows inside.
Lopulta reservaattikaan ei tunnu tarjoavan selkeää identiteettiä kuin vanhoille sedille, jotka pitävät kiinni metsästämisestä. Heidän saaliinsa eivät kuitenkaan herätä entiseen tapaan ihastusta, eivätkä heidän vanhat laulunsa palauta kuin tunteen menneestä. On vähän, mihin tarttua. Vinyyli, muovi ja joustokangas synnyttävät epämukavuutta. Ihmissuhteisiin sekoittuu opportunismia, seksi on ajanviete, alkoholi vääntää perhesuhteet sijoiltaan, ja uhkapeli siirtää omaisuuksia.
— Mikä sitten on oikein? Gerry otti kortit, sekoitti, jakoi ne uudestaan. – Yhteiskuntako? Yhteiskunta on niin kuin tämä korttipeli tässä, serkkuseni. Käsi on jaettu meille jo ennen syntymäämme, ja kun kasvamme, meidän on pelattava korttimme niin hyvin kuin osaamme.
   Me otimme korttimme.
Erdrichin vaihtaessa näkökulmaa ja kertojaa tapahtumat keriytyvät auki pala palalta, kerros kerrokselta. Vaikeista asioista ei puhuta, salaisuuksia säilötään keittiöissä, ja perhesuhteet ovat epäselviä. Pettämätön vaisto. Niihin aikoihin ne vainusivat skandaalin jo kaukaa. Kaikesta huolimatta yhteisön pohjalla on jotain yhteistä ja yhtenäistä.
Cloud of dust in the distance,
strange knock beneath my hood.
Is it better to have words left unsaid than to
have words misunderstood?
Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

2 kommenttia:

  1. Hieno postaus siitä, miten lukuelämys ja musiikkielämys loksahtavat toisiinsa. Kuulostaa juuri niin surulliselta kuin mitä intiaanien kohtalo on. Native Americans! Niinpä. Intiaanikieliäkin taisi olla jotain 500 eurooppalaisten tullessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ja juu, alkuperäisasukkaiden määrää ja kulttuuria on aliarvioitu rajusti. Siihen liittyen on juuri kirja kesken.

      Poista