perjantai 2. syyskuuta 2016

Mikael Karvajalka

Mika Waltari, Mikael Karvajalka: Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 asti kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömömästi kertomina (1948). WSOY, Juva, 2004.

En ole missään vaiheessa lukenut Mika Waltarin (1908-1979) koko valtavaa tuotantoa, mutta lukioiässä luullakseni selvitin siitä merkittävän osan: historialliset romaanit, pienoisromaanit, dekkarit, runoja, muistelmia jne. Kun sitten Don Huonot lauloi Sinisestä yöstä ja nuoren tulenkantajan levottomuudesta, alkoi pahin kuumeeni olla ohitse. Nyt noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin Mikael Karvajalan (1948) uudelleen lukeminen oli tietysti paluu kirjailijan tuotantoon mutta samalla myös omaan nuoruuteeni.
"Kuvittelin sinua viisaaksi nuorukaiseksi, Mikael, mutta nyt näen, että toistelet vain muilta kuulemiasi hokemia ajattelematta omin päin mitään." Hän alkoi kertoa minulle, miten lujaluonteinen, lahjakas ja armollinen kuningas oli Tanskan ja Norjan kuningas Kristian oli.
Mikael on Waltarin historiallisten romaanien vakiohahmo, jonka naiivi idealismi ja kauniisiin aatteisiin kurottava havainto kompastuvat toistuvasti käytännön asioihin ja heikkoon ihmistuntemukseen. Hän on itse tarinansa kertoja, tosin jostain varttuneemmasta näkökulmasta, eikä hän siten liiemmin alleviivaa heikkouksiaan, mutta hänen epäkäytännöllisyytensä nousee esiin Antti Tykinvalajan kautta. Tämä hidasjärkinen miehenköriläs lukee tilanteita ja politiikkaa sujuvammin kuin oppinut Mikael — ainakin selvin päin.

Päähenkilö on siis vilpitön idealisti ja myrskyisänä aikana myös moninkertainen luopio. Lehtolapsena kasvanut nuori Mikael etsii paikkaansa 1500-luvun alkupuolen mullistusten keskellä ja jatkuvasti löytää itsensä historian väärältä puolelta, eli sieltä, missä ei sukupuuta tai luotettavaa mainetta kysellä. Tuloksena on vauhdikas ja viihdyttävä tarina Kalmarin unionin viimeisistä vuosista, uskonpuhdistuksesta, uskonsodista, noitavainoista, Kaarle V:n  Italian sodista ja Rooman valloituksesta, kun uudet ajatukset, uudet mantereet ja kirjapainotaito ravistelevat ikiaikaista järjestystä. Juuri päähenkilön harharetket piirtävät aikakautta repineet ristiriidat uskottavan monipuolisina. Ja vaikka juna ei vapisekaan jalkojen alla, päähenkilöä ajavat eteenpäin levottomuus, etsintä ja kärsimystä tuottava elämänjano.

Kenties Waltarin omat pettymykset ja kääntymykset ovat sodanjälkeisten romaanien polttoainetta. Johannes Salminen* on todennut, että sodan aikana Waltarin kynästä kirposi patrioottista tunnetta hehkuva Tanssi yli hautojen (1944) ja mm. Goebbelsin puheita Euroopan henkisenä voimavarana ylistävä lehtikirjoitus (1942), mutta Valtion tiedoituslaitoksessa palvelleen propagandistin sävellaji vaihtui sodan jälkeen. Sinuhen (1945) haaveet sotilasurasta katkaistaan alkuunsa, ja kunnia todetaan valheelliseksi kimallukseksi. Mikael Karvajalassa kansalliset tunteet kuristuvat, kotimaa alkaa ahdistaa, ja sota näyttäytyy kauhuja ja onnettomuutta levittävänä tanssina, johon ihmiset lähtevät tietämättömyyttään tajuten liian myöhään, että musiikki ei vaikene pyynnöstä. Taistelukuvausten raakuus, sodan lohduttomat lieveilmiöt ja saksalaisiin hirmutekoihin rinnastuva noitavaino ja kidutus alleviivaavat pettymystä kaikkiin ihanteisiin.
Sotavirsi lainehti yhä yli vuoren rohkaisevana ja riemuitsevana helluntain sanomana, mutta kahdeksan tykin uusi yhteislaukaus hajoitti hät'hätää luodun multavarustuksen, sinkosi paalut ilmaan ja viskeli hajalle veriksi röykkiöiksi kuopasta suojaa etsineet miehet. Lentävä lauta ulvoi tuhoa ja kuolemaa eikä tämän jälkeen kukaan enää ajatellut laulamista, vaan kurkut kiristyivät umpeen ja koko joukon valtasi voimaton vimma ja ainoa ajatus, miten päästä pakoon ja pelastaa nahkansa surmaavilta tykinluodeilta.
Kahdessakymmenessä vuodessa Waltarin viihdyttävä kerronta ei ole menettänyt lumoustaan, vaikka luinkin kirjaa nyt eri silmin. Kirjailija Mikaelin takana tasoittaa lohduttomien aikojen kohtaloita osuvin vähättelyin, väärinymmärryksin tai yksinkertaistuksin. Kertojan sanamuodot ja fraasit palvelevat kertomuksellisuutta niin että se aivan maistuu lukijan suussa vielä kirjan suljettuaankin. Waltaria voisin lukea enemmänkin.

* Johannes Salminen, Aleksandrian muisto. WSOY, Juva, 1988.

12 kommenttia:

  1. Vau! Todella mielenkiintoisia tulkintoja. Varsinkin tuo Waltarin sodassa kokemien pettymysten heijastuminen hänen tuotantoonsa. Itseltäni ovat nämä historialliset Waltarit vielä tyystin lukematta, myös se Sinuhe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Waikka asia oli Salmiselta, huomaan kielikuvissa ottaneeni hieman etunojaa. :-)

      Waltari oli Paavolaisen kanssa näitä suoraryhtisiä oikeistolaisia, jotka suomivat Pentti Haanpäätä tämän kirjasta Kenttä ja kasarmi (1928). Vuonna 1931 Waltari kirjoitti armeijakokemuksistaan isänmaallisuutta huokuvan kirjan Siellä missä miehiä tehdään, jotka jotkut ovat pitäneet vastateoksena Haanpään kirjalle. Panu Rajala on epäillyt, että kirjan tarkoitus oli miellyttää tulevaa lääkintäkenraalimajuriappeaan.

      Joka tapauksessa ideologinen krapula on voinut olla raju, kun Saksan sotaonni alkoi kääntyä. Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) Kariluoto käy samaa prosessia läpi.

      Poista
    2. Tarkoitatko tuossa Olavi Paavolaista? En ole koskaan ajatellut häntä oikeistolaisena, vaan paremminkin vähän anarkistisena liberaalina, oman tiensä kulkijana. Mutta en voi väittää tätäkään asiaa sen paremmin tietäväni, enempi mutua.

      Poista
    3. Kyllä, Olavi Paavolaista tarkoitan. "Oikeistolainen" oli ehkä huono sanavalinta, Salminen Aleksandrian muistoissa viittaa Paavolaisen "oikeaan suomalaiseen miesihanteeseen", jonka Haanpään Kenttä ja kasarmi vaarantaa.

      Esseekokoelmassaan Rajamaa (1984), jonka luin äskettäin ja josta en ole vielä ehtinyt blogata, Salminen kirjoittaa Kaksijakoisesta Paavolaisesta, jolle ongelma Haanpään kohdalla on tämän palvoma "metsäsuomalai[nen] jätkä, johon eivät tehoa mitkään säännöt." Salminen jatkaa ikään kuin Paavolaisen suulla: "Asevelvollisuus jos mikä oli erinomainen keino saada kosketus nykyaikaiseen elämänrytmiin, sillä ilman kuria, ilman tinkimätöntä täsmällisyyttä jokainen kehittynyt yhteiskuntakoneisto luhistuisi". Tähän henkeen Salminen katsoo superpatrioottisen Waltarin yhtyvän vuonna 1931.

      Salminen liittää Paavolaisen ihastuksen Saksan moraaliseen ryhtiliikkeeseen, elinvoimaan, tekniikkaan ja ruumiillisuuteen 1930-luvun suomalaisiin samuraihin, jotka ihailivat "sotilaallisuutta, voimakkaita otteita, suoraviivaista, kompromissitonta toimintaa".

      Paavolainen ei kirjoissaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) tai Risti ja hakaristi (1938) sokeasti häikäisty valonheittimistä ja uuspakanallisuudesta vaikka uuteen elinvoimaan ihastuukin. Wikipedian mukaan Paavolainen "kuitenkin haki ja pääsi joulukuussa 1940 Teo Snellmanin johtaman Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön jäseneksi".

      Synkässä yksinpuhelussa (1946) Nürnbergin ihanteet ovat takanapäin. Prosessi oli kaiketi samantyyppinen kuin Waltarilla.

      Poista
  2. Kirjoituksesi on hieno!

    Minäkin luin Mikael Barfussin nuorena miehenä. Aika vähän muistan siitä, mutta vaikutelmani on juuri tuo menevästi ja viihdyttävästi kirjoitettu seikkailutarina, johon on linkitetty historiallisia tapahtumia. Ainut selkeä juttu, jonka muistin oli se kapinajohtajan tunnuslause Omnia sunt communia, jonka senkin muistin väärin. Wikipediasta siikasin, että taisi olla joku Thomas Müntzer, joka siihen lauseeseen yhdistetään. Näköjään ollut Itä-Saksassa suuri nimi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, menevä ja viihdyttävä seikkailutarina kuvaa Mikael Karvajalkaa erinomaisen hyvin. Ilmeisesti Waltarin tuottama ajankuva kestää historiallisenkin tarkastelun melko hyvin, sillä hän tunsi jopa osa alkuperäislähteistä. Uskonpuhdistuksen alkupuolen talonpoikaiskapinat olivat hurmehista meininkiä.

      Poista
  3. Minäkin luin Mikael Karvajalan ensin nuorena ja toisen kerran paljon myöhemmin. Vanhempana sitä katsoi vakavammin, kuten sanot. Minusta Mikael Karvajalka on Waltarin hienoimpia historiallisia romaaneja, ei ihan Sinuhen tasoa, mutta lähellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikael Karvajalassa on väkivaltaisuuden ja ihanteiden menettämisen keskellä veijariromaanin piirteitä. Toisaalta Waltarin historiallisissa romaaneissa, myös Karvajalassa, naiset ovat demonisoituja tai idealisoituja niin, että esimerkiksi Salminen (toisaalla) toteaa heidän olevan suorastaan abstrakteja.

      Kuten sanottua, nyt vanhempana lukukokemus oli erilainen mutta edelleen hyvä. Tuon Sinuhen sietäisi lukea uudestaan.

      Poista
  4. Aika moni uskoi ja jopa toivoi Saksan voittoa, mutta vielä useampi tiesi Saksan häviävän ja vastusti fasistisia pyrkimyksiä. Waltarin uskoon tai toivoon en ota kantaa, retorinen toteamus noin yleensä, Waltarihan saattoi kirjoittaa mitä käskettiin tai mitä oletti haluttavan.
    Mikael Karvajalka oli minulle kaksijakoinen teos, pettymys Sinuheen verrattuna, mutta romaanissa on kieltämättä hyvin hauskoja kohtia ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nähdäkseni Waltari kirjoitti näkemyksensä Saksasta ennen sotaa ja sodan aikana kirjailijana. Propagandistin jutut olivat sitten eri asia.

      En muista Sinuhea niin hyvin, että pystyisin vertailemaan. Mikael Karvajalka käsittelee ihanteiden menettämisen karvautta kuten Sinuhekin: edellisessä kyseessä ovat maalliset ja poliittiset ihanteet, kun jälkimmäisessä on taivaallisten ihanteiden sovittaminen maallisiin ympyröihin. Karvajalan kertojan keinot ovat tosiaan paikoin hyvin hauskoja.

      Poista
  5. Itselläni Mikael Karvajalka on ollut pitkään mp3-muodossa odottelemassa kuuntelua. Ehkä nyt vihdoin olisi aika tarttua tähän =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos lukija on Veikko Honkanen, kirja on varmasti nautinto. :-)

      Poista