lauantai 14. tammikuuta 2017

Ivanhoe

Wikimedia / public domain
Walter Scott, Ivanhoe: A Romance (1820). Project Gutenberg EBook, 2008. http://www.gutenberg.org/ebooks/82

Näin Douglas Camfieldin ohjaaman elokuvan Ivanhoe (1982) ensimmäisen kerran lapsena televisiosta. Pasuunat soivat, kaviot tömisivät, peitset katkeilivat. Jännittävää draamaa vahvisti jyrisevä ukkonen, ja loppukesän salamaniskut pimensivät hetkittäin lähetyksen.

Elokuva perustui skotlantilaisen Walter Scottin (1771-1832) romaaniin Ivanhoe (1820). Se on historiallisten romaanien klassikko, ritariromaaniperinteen jatkaja ja niin edelleen. Camfieldin televisioelokuva ei enää muutama vuosi sitten tehnyt mainittavaa vaikutusta. Nyt aikuisiällä luettuna romaanissa on hieman sama ongelma.

Tarina sijoittuu 1100-luvun Englantiin, kun normannivalloituksesta on kulunut vasta muutama sukupolvi. Scott tarkastelee valloittajien mielivaltaa suhteessa valloitettuihin sakseihin ja yhteiskunnan ulkolaidalla toimiviin juutalaisiin. Normannihallinto ja erityisesti ritari-ihanteita suitsuttavat temppeliritarit kohtelevat Isaak Yorkilaista ja tämän tytärtä huonosti: hengen ja omaisuuden suoja on heidän kohdallaan erityisen heikko. Saxon or Jew, dog or hog, what matters it? I say, name Rebecca, were it only to mortify the Saxon churls.

Kirjassa ritari-ihanteet ja todellisuus ovat enimmäkseen ristiriidassa, ja ainoastaan saksien Wilfred of Ivanhoe onnistuu sovittamaan nämä kaksi toisiinsa. Muuten soturikulttuuri tuottaa häikäilemättömiä ja omavaltaisia ylimyksiä.

Tapahtumien taustalla häämöttää kolmas ristiretki, joten legendaarinen Rikhard Leijonamieli ja satumainen lainsuojaton Robin Hood näyttäytyvät sivuosissa. En tiedä, olenko ymmärtänyt asian oikein, mutta tarinoissahan Rikhardin veli Juhana (myöh. Juhana Maaton) esiintyy suurena roistona, joka yrittää kaapata vallan ja säälimättömästi kiskoo veroja. Laillisuus ja oikeudenmukaisuus pääsee voitolle vasta, kun kuningas palaa ristiretkiltä. Todellisuudessa paluumatkallaan ristiretkeltään Rikhard jäi keisari Henrik VI:n panttivangiksi, joten hänen äitinsä ja mahdollisesti hänen veljensä kiskoivat veroja voidakseen maksaa vaaditut lunnaat.

Scott tuntuu kuljettavan tarinaa enimmäkseen dialogissa. Ihmiset laulavat tunteensa maailmalle kaunopuheisin tai mahtailevin sanakääntein, mikä on kiireen ja taisteluiden keskellä hieman koomista. Vuoropuhelu ja sen vanhahtava kieli (”What on earth dost thou purpose by this absurd disguise at a moment so urgent?”) on kieltämättä raskasta, mutta siihen tottuu.

Hauskana yksityiskohtana Wikipedia mainitsee, että Scott toi kirjoitusvirheen vuoksi kieleen uuden etunimen Cedric. Kelttiläinen nimi, jotka hänen oli tarkoitus käyttää, olisi ollut Cerdic.

2 kommenttia:

  1. Minusta Ivanhoen varsinainen sankari on Isaacin tytär Rebecca, joka on rohkea ja itsenäinen. Yllättävää 1800-luvun romaanissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hyvä pointti. Ivanhoe on kirjassa melkein sivuhenkilö.

      Rebecca puolustaa itseään hyvin temppeliritareiden noituusoikeudenkäynnissä ja on valmis kuolemaan enemmin kuin luopuu hyveistään. Scott siirtää hyveet ritareilta Rebeccalle, joka osoittaa rohkeutta ja päättäväisyyttä ylivoimaisen vihollisen edessä.

      Poista