tiistai 29. elokuuta 2017

Keskipäivän aave

Romaanissaan Keskipäivän aave (1956) italialainen kirjailija Alberto Moravia kietoo arkisen avioliittodraaman antiikin mytologiaan. Impulsiivinen Riccardo luopuu näytelmäkirjailijan urastaan ja alkaa kirjoittaa Battistalle, menestyvälle tuottajalle, elokuvakäsikirjoituksia. Samalla hän menettää vaimonsa Emilian rakkauden ja arvostuksen.

Elokuvan viihteellisyys lajina ja tavalliset vastoinkäymiset kotona saavat kirjailijan epäilemään omaa erityisasemaansa. Olenko siis loppujen lopuksi samanlainen kurja raukka kuin kaikki muutkin? Jalot ihanteet eivät tunnu kannattelevan arjen yli.

Kun kolmikko — yhdessä saksalaisen elokuvaohjaajan kanssa — päätyy Caprille valmistelemaan elokuvaa, perspektiivi muuttuu. Itsevarma Riccardo, joka aikaisemmin pystyi näköetäisyyden päästä tunnistamaan ihmisten syvimmän olemuksen, hapuilee nyt kohti omaa olemustaan. Hän epäilee, hän saa ajatuksia, hän tekee valintoja.

Riita Homeroksen Odysseusta koskevasta elokuvasta paljastaa, kuinka eri tavoin saman asian voi nähdä. Vältteleekö Odysseus kotiinpaluuta? Odottaako Penelope miestään rakkaudesta vai velvollisuudesta? Välimeren auringossa arkinen avioliittodraama alkaa tuottaa myyttisiä väreitä. Riccardo tyrmää James Joycen nykyaikaisen ”pelkistyksen” antiikin myytistä, mutta Moravia hänen takanaan tekee täsmällee samaa kuin Joyce. Vai tekeekö?

Moravia leikittelee myyttisten suhteiden kanssa antaen vastauksia vähän joka suuntaan. Paikoin kauniin ja enimmäkseen sujuvan kerronnan takana ei ehkä lopulta ole mitään muuta kuin puheita ja tunnelmaa. Jäävätkö ihmiset käsitystensä vangeiksi? Rakastuvatko ihmiset oikeastaan mielikuviinsa? Siltä vaikuttaa.

Alberto Moravia, Keskipäivän aave (1956). Italiankielisestä alkuteoksesta Il Disprezzo (1955) suomentanut Kai Vuosalmi. Tammi, Helsinki, 2009.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti