keskiviikko 2. elokuuta 2017

The Last Battle


Eurooppa hallitsi maailmaa kulttuurisesti, poliittisesti ja taloudellisesti vielä 1900-luvun alussa. Sitten, kuten geopolitiikan asiantuntija George Friedman on todennut, vuosien 1914 ja 1945 välissä Eurooppa tuhosi itsensä. Noin 100 miljoonaa ihmistä kuoli ”poliittisista syistä”, kaupunkeja raunioitui, ja lopulta Eurooppa menetti paitsi hallitsevan asemansa myös itsenäisyytensä. Vaikka Länsi-Euroopassa miehitys oli pehmeämpää kuin rautaesiripun takana, vuosisadan jälkipuoliskolla sodasta ja rauhasta päätettiin käytännössä Washingtonin ja Moskovan kesken.

Cornelius Ryanin The Last Battle (1966) on erinomainen sekoitus journalismia ja historiaa. Se tarkastelee Euroopan itsetuhoisen kiihkon loppuhuipennusta huhtikuussa 1945, kun idässä Neuvostoliitto oli jo edennyt Oder-joelle ja lännessä Yhdysvaltojen johtamat länsiliittoutuneet jatkoivat etenemistään Reinin yli kohti Elbeä. Saksa pystyi enää vaivoin tekemään vastarintaa. Lisäksi siltä puuttui strateginen päämäärä. Liittoutuneet vaativat ehdotonta antautumista, joten pienet voitot eivät olisi parantaneet neuvotteluasemia. Jäljellä oli vain velvollisuutta ja fanaattisuutta.

Toisaalta Saksan ylintä sotilasjohtoa tai ainakin sen osia huolestuttivat liittoutuneiden suunnitelmat. Saksalaiset olivat onnistuneet saamaan käsiinsä sodanjälkeistä jakoa kuvaavan kartan, jossa maa oli jaettu kolmeen vyöhykkeeseen: brittien, amerikkalaisten ja venäläisten. Itärintamalta kantautui huolestuttavia huhuja, ja muutamat kenraalit (tai heidän vaimonsa) kehottivat vaivihkaa sukulaisiaan siirtymään maan länsiosiin, kunnes tilanne rauhoittuisi. Joukotkin antautuivat mielummin yhdysvaltalaisten tai brittien kuin neuvostoliittolaisten käsiin.

Ryan liikkuu armeija- ja divisioonaesikuntien lisäksi tavallisten berliiniläisten siviilien keskuudessa. Valtavan Berliinin evakuointia ei ollut suunniteltu tai valmisteltu, ja ihmiset pelkäsivät venäläismiehitystä. Huhut itärintaman raiskauksista ja raakuuksista levisivät pommitettuun ja säännöstelyn varassa elävään Berliiniin. Itsemurhien määrästä on voitu esittää vain karkeita arvioita, samoin myöhemmin raiskausten uhreista.

Kenraali Dwight D. Eisenhower ei tunnistanut tai tunnustanut sodan poliittista ulottuvuutta. Hän kertoi Josif Stalinille, etteivät länsiliittoutuneet aikoneet edetä Berliiniin vaan tähtäsivät Saksan rintaman katkaisemiseen keskeltä. Hän ei halunnut myöskään kilpajuoksua Venäjän kanssa pääkapunkiin, koska siinä voisi tapahtua vahinkoja. Presidentti Franklin D. Roosevelt oli sairauden jo murtama, mutta Winston Churchill vetosi Berliinin valtaamisen poliittisen vaikutuksen ja sen tarjoaman aseman puolesta sodanjälkeisissä neuvotteluissa. Moni kenraali halusi päästä historiaan Berliinin valloittajana.

Stalin tietysti tulkitsi Eisenhowerin viestin niin, että länsijoukot olivat nimenomaan kiirehtimässä Berliiniin. Hän vaati kenraaleitaan syöksymään Oderin yli. Niinpä Saksan ohut itärintama murtui valtavissa tykistökeskityksissä. Adolf Hitlerin yksityiskohtainen, jääräpäinen ja joustamaton strateginen ja taktinen ajattelu oli hiertänyt saksalaiskenraaleja jo vuosien ajan, mutta nyt Hitler halusi esiin syyllisiä jatkuviin tappioihin. Kun tehtäviä kierrätettiin, rintamakokemus väistyi poliittisten ansioiden tieltä. Divisioonat ja prikaatit olivat olemassa vain paperilla.

The Last Battle on erinomaista luettavaa. Ryan on koonnut arkistotietoja ja haastatellut siviilejä sekä keskeisiä kenraaleita — myös neuvostoliittolaisia. Hän itsekin yllättyi pääsystään venäläisarkistoihin keskellä kylmää sotaa. Kirjan näkökulman liikkeet, tapahtumien käänteet, hitaasti tihenevä jännitys sekä suurten linjojen ja yksittäisten ihmisten kokemusten rytmi kulkevat hienosti.

On omituista, että tämän kaliiperin kerrontaan törmää sattumalta alennushyllyssä. Esimerkiksi Michael Shapiro katsoo, että Ryanin toista maailmansotaa käsittelevistä kirjoista ensimmäinen, elokuvasovituksensa varjoon jäänyt The Longest Day (1959), muutti tai avasi nykyaikaista journalismia pysyvästi kirjallisuuden suuntaan. Tähän suuntaan ovat sitten myöhemmin liikkuneet mm. Tom WolfeJoan Didion ja Hunter S. Thompson.

Cornelius Ryan, The Last Battle (1966). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 1995.
--
Kuvat:
Ilmahyökkäyksen tuhoja Berliinissä helmikuussa 1945 (Bundesarchiv, Bild 183-J31345 / CC-BY-SA 3.0)
Kansikuva, Simon & Schuster.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti