torstai 28. syyskuuta 2017

July 1914: Countdown to War

Kiista syyllisistä ensimmäiseen maailmansotaan alkoi jo melkein heti Sarajevon laukausten jälkeen.  Kaikki osapuolet halusivat näyttäytyä uhreina, ja valtiomiehet rakensivat tarinoita omasta tai hallintonsa viattomuudesta. Sata vuotta sodan alkamisen jälkeen kiistaa käydään edelleen.

Versaillesin rauhansopimus langetti sotasyyllisyyden tukevasti Saksan harteille, mutta sitten toiseen maailmansotaan verrattuna vuosien 1914-1918 panos alkoi vaikuttaa epäselvältä. Mistä lopultakin oikein taisteltiin? Mitä sodassa oli panoksena? Historioitsijoiden käsitys alkoi kallistua jaetun syyllisyyden kannalle: kaikki olivat osaltaan syyllisiä ja niinpä kukaan ei ollut erityisen syyllinen. Barbara Tuchman ja A. J. P. Taylor pitivät sotaa tarpeettomana ja katsoivat, että kesän 1914 tapahtumat karkasivat diplomaattien, poliitikkojen ja kenraalien otteesta. Sotaan siis kompasteltiin puolivahingossa ja — kuten Taylor totesi — aikataulut edellä.

Thomas Laqueur on tulkinnut näiden ajatusten heijastelevan kylmän sodan aikaa eräänlaisina varoituksina: blokkiutuneet liittoumat saattavat päätyä tahtomattaan katastrofaaliseen sotaan pelkän teknologian tai asetelman vuoksi. Luettuaan Tuchmanin The Guns of August (1962) John F. Kennedy halusi välttää ”Lokakuun ohjukset” eli ohjuskriisin hallitsemattoman kehityksen. Samalla hän asennutti Valkoiseen taloon nauhurit, jotta päätöksenteko olisi jäljitettävissä.

Toisaalta niin ikään 1960-luvulla saksalainen Fritz Fischer kaivoi arkistojen kätköistä todisteita, joiden mukaan ensimmäinen maailmansota oli nimenomaan Saksan syytä. Syyskuulle 1914 päivätyissä papereissa luonnosteltiin sotaa koskevia tavoitteita, joiden Fischer päätteli hallinneen jo heinä-elokuun päätöksiä. Max Hastings on samaan tapaan asettanut syyllisyyden Saksan ylle. Toisaalta Niall Ferguson pitää käsittääkseni syypäänä Iso-Britanniaa sen epäselvän ulkopolitiikan vuoksi ja Christopher Clark Serbiaa sen vähintäänkin suvaitseman terrorismin vuoksi. Ensimmäistä maailmansotaa koskevia julkaisuja on kymmeniä tuhansia, joten teorioissa on valinnanvaraa.

* * *

Kirjassaan July 1914: Countdown to War (2013) yhdysvaltalainen Sean McMeekin tuo keskusteluun ”uuden” syyllisen, Venäjän. Venäjä oli saanut itävaltalaisittain tarkoin varjellun ultimatumin perussävyn tietoonsa jo ennen sen julkaisua ja käynnisti salaisen (osittaisen) mobilisoinnin 24. heinäkuuta, eli ennen kuin Serbia oli vastannut Itävalta-Unkarin esittämään uhkavaatimukseen. Liikekannallepano hyväksyttiin 25. heinäkuuta ministerineuvostossa. Se oli McMeekinin mukaan jo sotatoimi, joka osoitti halun ja valmiuden Balkanin konfliktin eskaloimiseen.

July 1914: Countdown to War on mielenkiintoinen ja hyvin sujuva, mutta sen ratkaisevat johtopäätökset tuntuvat lepäävän toisen käden tietojen tai rohkeiden oletusten varassa. Ohjasiko Venäjän toimintaa laajempi strateginen ajattelu jo ennen ultimatumia? Päätettiinkö sodasta heinäkuussa Pietarissa Ranskan presidentin vierailun aikana, kun Itävalta-Unkari vielä sorvasi uhkavaatimustaan? Enpä tiedä.

McMeekin kokoaa tarkan kronologian ja jäljittää parhaansa mukaan, mitä kukakin tiesi minäkin ajankohtana. Kuvaus ei tietenkään ole kattava, mutta se kuvaa ongelmia tiedonkulussa. Diplomaattien ja poliitikkojen viestit piti salata koodiksi, lähettää ja purkaa ne, joten viestinnässä oli huomattava viive samalla, kun tapahtumat kehittyivät erittäin nopeasti. McMeekinin mukaansBritannian ulkoministeri Edward Grey, Ranskan pääministeri René Viviani ja itse keisari Vilhelm II reagoivat 27. päivänä kaksi päivää vanhoihin tietoihin.

Kun sitten keisarit Vilhelm ja Nikolai sähköttelivät toisilleen kaikessa ystävyydessä 30. heinäkuuta, ”Nikke” joutui tunnustamaan, että hän oli käynnistänyt liikekannallepanon jo viisi päivää aiemmin. ”Ville” oli järkyttynyt. Saksa käynnisti liikekannallepanonsa viimeisenä; sitä edelsi vielä Venäjän liikekannallepanotietojen vahvistaminen ja virallinen sodanjulistus. Schlieffen-suunnitelman vaatima Belgian miehitys toi tietysti pienen maan puolueettomuuden takaamiseen sitoutuneen Iso-Britannian mukaan sotaan.

Itävalta-Unkari leipoi Serbiaa koskevia vaatimuksiaan melkein koko heinäkuun, joten arkkiherttua Franz Ferdinandin murhan aiheuttama poliittinen myötätunto ehti laimeta. Kaksoismonarkian yhtenäinen ja tehokas ulkopolitiikka kompastui Unkarin vastustukseen. Toisaalta elonkorjuuloma esti joukkojen valmistamisen sotaan.

Pariisissa Sarajevon laukaukset peittyivät keväällä alkaneeseen poliittiseen skandaaliin. Entisen valtiovarainministerin Joseph Caillaux'n puoliso Henriette ampui Le Figaron toimittajan maaliskuussa 1914. Lehti oli julkaissut Caillaux'n yksityistä kirjeenvaihtoa ajalta, kun Henriette oli vielä ”toinen nainen”. Caillaux'n tahraaminen oli tietysti harkittua. Presidentti Raymond Poincaré oli saanut vuoden 1913 vaalikampanjaansa salaista tukea, eli rahaa, venäläisiltä. Pietarista virtasi myös rahaa ranskalaisen lehdistön lahjomiseen — toisaalta noina vuosina Le Figaroa lahjoi myös Marcel Proust.

Joka tapauksessa toimittajat ottivat mm. presidentin kilpailijan, pasifistisen ja Saksaan kallellaan olevan Caillaux'n hampaisiinsa. Vaalien jälkeen Venäjän lähettiläs Alexander Izvolski saattoi kertoa Pietariin, että Venäjä oli ”turvassa [Poincarén] seitsenvuotisen virkakauden ajan Caillaux'n kaltaisilta valtion päämiehiltä”. Sattumaa tai ei, Poincaré oli Saksalle vuonna 1871 menetetyssä Lorrainessa syntynyt venäläisten ystävä, joka kytki maansa sotilasliittoon Venäjän kanssa.

Myös Lontoossa keskityttiin ”omiin asioihin” eli Irlantiin. Keväisen Curragh-välikohtauksen käynnistämät laineet hallitsivat julkista keskustelua vielä kesälläkin. Hallitus oli kaavaillut toimia Irlannin itsehallintoa vastustavia ulsterilaisia joukkoja vastaan, mistä kehittyi poliittinen skandaali. 

* * *

Margaret Macmillan on epäillyt, ettei ensimmäiselle maailmansodalle kenties koskaan löydy selkeää syytä tai selitystä. Hän onkin tarkastellut, miksi pitkään kestänyt rauha ja diplomatian perinne epäonnistuivat. Taustalta löytyi suurvaltaunelmia, poliittisten toimijoiden henkilökohtaisia motiiveja sekä aikakauden arvoja ja ihanteita, jotka ovat kenties meille vieraita.

McMeekinin kirjaa lukiessani aloin ajatella, että Tuchmanin The Guns of August pitäisi lukea uudestaan. Kuten Max Hastings myös McMeekin mainitsee sen puutteista tai epätarkkuuksista huolimatta inspiraation lähteeksi.

Sean McMeekin, July 1914: Countdown to War. Basic Books, New York, NY, USA, 2013.
--
Kuva: ”Franz Ferdinand ja hänen vaimonsa Sophie lähdössä Sarajevon raatihuoneelta kesäkuun 28. päivä 1914. Heidät ammuttiin hetkeä myöhemmin.” (Wikimedia / creative commons)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti