keskiviikko 3. tammikuuta 2018

The Zimmermann Telegram



Vaikka ensimmäisen maailmansodan syttyminen oli kansainvälisen diplomatian kohtalokas epäonnistuminen, ulkopoliittinen kompastelu ei suinkaan loppunut siihen. Tammikuussa 1917 brittien purkama salattu Zimmermann-sähke paljasti Saksan yritykset lietsoa Meksiko sotaan Yhdysvaltoja vastaan, jolloin puolueettomana pysytellyt suurvalta liittyi mukaan sotaan ympärysvaltojen puolelle. Kuten Britanniaa vastaan käydyssä laivaston kilpavarustelussa, Saksa näin sotki kahdenväliset suhteensa saamatta vastineeksi mitään.

Yhdysvaltalaishistorioitsija Barbara W. Tuchman aloittaa kirjansa The Zimmermann Telegram (1958) Englannin kanaalista, missä kaapelialus CS Telconia katkaisi saksalaisten viisi vedenalaista kaapelia muutama tunti sen jälkeen, kun Britannia oli julistanut sodan Saksalle 5. elokuuta 1914. Tuchmanin tiedot perustuvat eläköityneen laivastoupseerin haastatteluun. Sittemmin on käynyt ilmi, että operaatiosta vastasi postialus CS Alert, mutta lopputulos oli joka tapauksessa sama: kommunikoidessaan Euroopan ulkopuolelle Saksa joutui käyttämään langattomia lähettimiä, joita saattoi kuunnella kuka tahansa. Britanniassa tämä kuka tahansa oli Kuninkaallisen laivaston alaisuudessa toimiva ”Huone 40”.

Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson oli myöntänyt Saksalle rajoitetun oikeuden käyttää Atlantin ylittävään kommunikointiin yhdysvaltalaista diplomaattiyhteyttä. Tämä oli osa Wilsonin itsepintaista rauhansuunnitelmaa, jolla tuhoisa Euroopan vallannut kuolemantanssi saataisiin päättymään. Suunnitelma antanut sotaa käyvien maiden poliittisen todellisuuden asettua ihanteiden tielle: Ranska ei voinut jättää maansa pohjoisosia valloittajan käsiin, Saksa ei voinut perääntyä kalliiksi käyneestä sodasta ilman merkittäviä valloituksia, ja kaikki pelkäsivät tappion tai laimeankin rauhan johtavan sosialistien vallankumoukseen. Pelko ei ollut kaikilta osin aivan aiheeton.

Presidentti Wilson ei kuitenkaan tiennyt, että ”Huone 40” kuunteli kaikkea Atlantin ylittävää kaapeliliikennettä, myös puolueettomien maiden. Kun sitten Saksan ulkoasiain sihteeri Arthur Zimmermann lähetti yhdysvaltaisten diplomaattikanavaa pitkin Saksan Meksikon suurlähettiläälle Heinrich von Eckardtille ohjeet neuvotella Meksikon liittymisestä sotaan akselivaltojen puolelle, Britannia joutui vaikean ongelman eteen. Zimmermannin ohjeet toisivat Yhdysvallat varmasti mukaan sotaan, kuten Britannia oli toivonut jo pitkään, mutta sähkeen sisällön käyttäminen paljastaisi erityisesti Saksalle, ettei sen käyttämä salaus ollut enää turvallinen. Venäläiset olivat saaneet saksalaiset koodikirjat uppoavalta SMS Magdeburg -risteilijältä ja antaneet kopion briteille. 
 

Kiusallisempaa oli tietenkin, että britit olivat myös purkaneet amerikkalaisten käyttämän salauksen, jonka sisällä saksalaisten salaama viesti kulki. Britit kokosivat amerikkalaisten koodikirjan antamalla Lontoossa Yhdysvaltain suurlähettiläälle viestejä, jotka lähtivät aivan oletetusti Atlantin yli Washingtoniin länsienglantilaisen viestiaseman kautta salatussa muodossa. Peittääkseen jälkensä britit väittivät saaneensa Zimmermann-sähkeen käsiinsä vasta Meksikossa ja lavastivat sikäläisen lennätinoperaattorin mukaan juoneensa. Tuchmanin mukaan ”Huoneen 40” johtaja antoi lisäksi ymmärtää, että sähke oli lähetetty Yhdysvaltoihin kolmea reittiä: langatonta lähetintä käyttäen sekä ruotsalaisten että amerikkalaisten omistamia mutta tietysti Englannin kautta kulkevia kaapeleita pitkin. Tämäkin on myöhemmin osoittautunut hämäykseksi: viesti kulki vain amerikkalaista kaapelia pitkin. Britannia ei halunnut paljastaa kuuntelevansa tulevan liittolaisensa tietoliikennettä.

Salaisten tietojen käyttäminen politiikassa herättää aina keskustelua ja epäilyksiä aitoudesta. Ne kuitenkin tässä tapauksessa yllättäen hälvenivät, kun Zimmermann tunnusti kirjoittaneensa sähkeen yrittämättä kiistää sen todenperäisyyttä. Saksa oli aikeissa käynnistää rajoittamattoman sukellusvenesodan Atlantilla ja upottaa siten kaikki Englantiin suuntaavat alukset. Yhdysvaltojen puolueettomuudella ei ollut enää arvoa, minkä Wilson joutui karvaasti myöntämään. Tuchmanin mukaan juuri kohtalokas sähke muutti Wilsonin suhtautumisen sotaan, eikä esimerkiksi Lusitanian upottaminen tai rajoittamaton sukellusvenesota. Vaikka Meksikon lietsominen Yhdysvaltoja vastaan oli tietysti viimeinen oljenkorsi, sähke ei itsessään ollut kompastelua. Sokea luottamus salausjärjestelmään oli vakava virhe, samoin sisällön paljastuttua sähkeen todenperäisyyden tunnustaminen. 

Vaikka uudempi tutkimus ja avautuneet arkistot ovat korjanneet joitain The Zimmermann Telegram:in tietoja, se ei himmennä Tuchmanin tarjoamaa lukunautintoa. Päiväkirjojen ja kokousmuistioiden yksityiskohdat kääntyvät hänen käsissään jännittäväksi kertomukseksi. Sujuva kerronta ripottelee taitavasti ironiaa arvaamattomien käänteiden ja odotettujen seurausten ylle. 

Barbara W. Tuchman, The Zimmermann Telegram: America Enters the War, 1917-1918. E-Book, Penguin Books, NY, USA, 2014.

Kuvat: 
- The National Archives and Records Administration, Zimmermann Telegram as Received by the German Ambassador to Mexico (Wikimedia Commons / public domain)
- Map of the 1858 Atlantic Cable route (Wikimedia Commons / public domain)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti