tiistai 25. syyskuuta 2018

Atlantic Unicorn


Jos ja kun sivilisaatio on energian kuluttamisen muoto, modernissa yhteiskunnassa inhimillisen arkikokemuksen ylläpitäminen nielee huomattavat määrät polttoainetta. Energian täytyy tulla jostakin, ja Juha Lehtosen (1956-2012) romaanissa Atlantic Unicorn (2002) sitä nostetaan meren pohjasta Brasilian rannikolla. Pampon öljykenttä muodostaa tietysti paitsi arvoketjun alkupään mutta myös lukijan kannalta vieraan mutta kiehtovan maailman eläimineen, laitteineen ja sanastoineen.

SS Atlantic Unicorn on öljynporauslautta São Tomén niemen edustalla. Se on merestä nouseva torni ja nimessään myyttinen puhtauden ja taikuuden symboli. Vaikka viattomuus ja puhtaus ovat kaukana öljyntuotannon arjesta, Lehtonen ei asettele näitä vastakkain tai kyseenalaista toimintaa laajemmin. Hän kirjoittaa suoraviivaista teknotrilleriä.

Atlantic Unicorn -romaanin pääosassa on Lehtosen maalaama yksityiskohtainen öljynporauslautan mikrokosmos. Sen arki järkkyy, kun huoltoalus törmää siihen ja samalla katkaisee sukellusaluksen viestintäkaapelin. Tapahtumat seuraavat toisiaan, ja kriisi leviää sekä pinnalla että pinnan alla. Vastakkain eivät ole niinkään ihminen ja luonto vaan ennemmin tekninen ja taloudellinen päätöksenteko. Lautta onkin nimessään myös Atlantis.

Tapahtumien sujuvuus nojaa Lehtosen pitkään uraan merikapteenina ja sukeltajana, vaikka kenties uskollisuus teknisille yksityiskohdille on samaan aikaan romaanin vahvuus sekä heikkous. Kukapa ei mielellään maistelisi suussaan uusia sanoja, kuten merikahvi, juotosvaha tai palolaipio, tai seuraisi hallitsematonta tulipaloa, kun ”kaasusta ja raakaöljystä koostuva punamusta leimuava neste suihkusi korkeissa kaarissa ja lensi tuulen mukana yli hyödyttömäksi muuttuneen paloseinän”.

Toisaalta tarve sitoa romaani todellisuuteen aina valmistajien nimiä myöten pysäyttää ajoittain kerronnan. Kirjoittajana Lehtonen liikkuu tietysti vaivattomasti lavasteissaan, ja lukija oppii seuraamaan tapahtumia antamatta nimien tavattomasti häiritä. Tapahtumat rakentuvat uskottavasti, mutta kriisin kärjistyessä Lehtonen tuo jatkuvasti uusia henkilöhahmoja tarjoamaan lyhyen näkökulman lautan tapahtumiin. Kaaoksen keskellä myös kerronta joutuu kaaokseen.

Toinen ja oikeastaan pahempi heikkous koskee henkilöhahmoja. Jos Lehtosella on ollut mielessään esikuvia, joita hän ei ole lähtenyt muokkaamaan, olisi selkeämpi irtautuminen niistä palvellut tarinaa. Nyt lukijalle välittyy vain ohuita ja pinnallisia hahmoja, joiden välinen kanssakäyminen on ystävyyttä tai toveruutta mukailevaa sanailua, joka ei loksahda yhtä hyvin kohdalleen kuin tekniset osat.

Tälle olisi helppo kohauttaa hartioitaan, mutta nämä puutteet ovat jyrkässä ristiriidassa romaanin vedenalaisen maailman kanssa. Sukeltajien työ on hidasta ja epämukavaa. Ennen pitkää heidän huomionsa irtautuu muista huolista ja keskittyy eksoottiseen ympäristöön, jota kerronta jäsentää erinomaisesti.
Mustekalan lonkeron kärki työntyi hapuilevasti ulos venttiilipaneelin suojapellin rakosesta. Tuuliviirin tavoin se kiertyi virrassa, laskeutui suojalevyn etupinnalle ja tunnusteli painemittareiden leväpeitteisiä laseja.
Veden alla kerronta kuljettaa edelleen teknisiä yksityiskohtia, mutta satojen metrien hiljaisessa syvyydessä henkilöhahmoihin tulee sävyjä. Siellä täällä välähtelee inhimillinen taipumus rakentaa suhde ihmiselle täysin vieraaseen ympäristöön, jota sukellusaluksesta voi enimmäkseen vain katsoa. Samalla välähtelee Lehtosen tarkkasilmäinen kerronta.

Lomalla kirjaston poistohyllystä mukaan tarttuneen kirjan selailu muuttui ahmimiseksi. Luin silti Atlantic Unicornia ehkä jollain tapaa menetettynä mahdollisuutena. Tietysti epätasaisessa kerronnassa olisi tiivistettävää ja kehitettävää, mutta romaanissa on paljon myös mahdollisuuksia. Lehtosen kuvaama maailma ja romaanin asetelma ovat kerrassaan herkullisia, joten erinomaisen teknotrillerin ainekset olisivat pientä laittoa vaille koossa. Uutta meriromaania Lehtoselta tuskin kuitenkaan nähdään, mikä on sääli.

Juha Lehtonen, Atlantic Unicorn: meriromaani. Tammi, Helsinki, 2002.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Kuoleman tanssi


Kuten usein käy, en saanut kesälomalla luettua niitä kirjoja, joita oli tarkoitus. Sen sijaan tartuin mistä lie kertyneisiin kellastuneisiin pokkareihin ja selailin niitä, kunnes lukemisen tunnusmerkit huomaamatta täyttyivät. Jean Bolinderin Kuoleman tanssi (1992) on yksi tällainen löytö.

Kirjan takakannesta selviää, ettei sen kirjoittaja ole lukenut romaania — tai että hän olisi halunnut lukea jonkin toisen romaanin. Etukäteen tätä ei kuitenkaan voi tietää. Tökerö ja harhaanjohtavaksi paljastunut takakansi oli minulle houkutus: halusin tietää, miten ”lopullinen tuomio” lankeaa karulle saarelle ja miten kuolemantanssi vetää ihmisiä ”vastustamattomasti” mukaansa.
Kutsu kohtalokkaaseen tanssiin on käynyt. Uhka ja pelko kietovat osallistujat pimeään piiriin, mutta kutsu on vastustamaton... siihen on pakko vastata myöntävästi. Ja kuitenkin taustalla on epäilys — tieto — siitä, että mikään ei tule päättymään hyvin ... tyrskyt lyövät saariston rantaan, koruton maisema on valmis kohtaamaan lopullisen tuomion — ja Kuoleman kaikkitietävä katse pyyhkii tanssijoiden yli, valmiina korjaamaan sen mikä Hänelle kuuluu.
Tapahtumat sijoittuvat Bohuslänin maakunnan pohjoisosien Kostersaaristoon, aivan Norjan rajan tuntumaan, missä taiteilija Per Ephraim Monsson tallentaa kivistä maisemaa kankaalle. Karulla saarella on jääkauden sulamisvaiheen synnyttämiä painanteita, suppia, joista alkuteos Dödisgropen on saanut nimensä.

Hidas geologinen prosessi kuvaa romaania paremmin kuin suomennoksen mainostama myöhäiskeskiajan kirkkotaiteessa esiintyvä aihe, kuolemantanssi. Monsson, taannoisen irtisanomisensa katkeroittama entinen virkamies, purkaa pahaa oloaan taiteeseen, turisteihin ja nuoreen naisystäväänsä, lihalliseen mutta hieman yksinkertaiseen Gertrudiin. Hitaasti sulavien jäiden tavoin miehen menneisyys paljastuu moraalisen painanteen. 

Kirja on pikemminkin rikosromaani kuin murhamysteeri. Vaikka Bolinder kuljettaa tyylikkäästi saariston karua ja lohdutonta sävyä, kirja ei oikein silti palkitse psykologisena rikos- tai taideromaanina. Kaikki oleellinen paljastuu takaumina — hieman kuten geologiassa — joten  jännitys on hieman väkinäistä, eikä tarina oikein imaise mukaansa.
Jean Bolinder, Kuoleman tanssi. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Dödisgropen (1990) suomentanut Sirpa Vuento. Book Studio, Hyvinkää, 1992.