Writers on Comics Scriptwriting 2

Tom Root & Andrew Kardon (2004) Writers on Comics Scriptwriting 2. Titan Books, London, UK.

Kirjoittajat Tom Root ja Andrew Kardon ovat tehneet jatkoa Mark Salisburyn ykkösosalle haastattelemalla seitsemäätoista sarjakuvakäsikirjoittajaa. Aikaa edeltäjästä on kulunut viisi vuotta, ja selvästi synkimmät sarjakuvamarkkinoita varjostavista pilvistä ovat väistyneet - ainakin kirjan vaikutelma on optimistisempi. Tällä kertaa haastattelijat penäävät enemmän tietoja kirjoittamisprosessista, suhteesta toimitukseen. Niinpä alkuun tuntuu, että joitakin ensimmäisen osan puutteita on lähdetty paikkaamaan. Ehkä tämä on illuusio, joka syntyy siitä, että ensimmäinen haastateltava, Brian Azzarello, on oikeasti mielenkiintoinen kirjoittaja. Pian kuitenkin eteen marssitetaan liuta vannoutuneita supersankarifaneja, jotka ovat kasvaneet isoiksi ja alkaneet kirjoittaa supersankaritarinoita. Eikä siinä mitään. Kysellään, miltä tuntui saada ensimmäinen julkaisu.

Käsitys sarjakuvasta ei ole kuitenkaan muuttunut: edelleen sarjakuvakäsikirjoittaminen on jotain, mitä tehdään DC:lle tai Marvelille - nyt ehkä myös Vertigolle tai Dark Horselle. Jos sarjakuvamarkkinat USA:ssa koostuvat keskeisesti 12-vuotiaista, ei tilaa kokeiluille ole. Pariin otteeseen sarjakuvan sanotaan olevan keskeisesti (paikallaan polkevaa) saippuoopperaa. Mangasta ei puhuta juuri mitään, vaikka se genre on kasvanut rajusti länsimaissa houkutellen nimenomaan uusia lukijoita - tyttöjä. Bruce Jones valittaakin: "Tiedätkö, mikä on hyvin raivostuttavaa Marvelille ja DC:lle? Ne yrittävät niin kovasti tehdä hyvää tuotetta, tiedäthän, painettuna hyvälle kiiltäväpintaiselle paperille hyvin väritettynä, ja yht'äkkiä nuoret tytöt lukevat joukoittain mustavalkoista, huonolle paperille painettua tavaraa, jota pitää itse asiassa lukea takaperin." (s. 121) Nii-in, ehkäpä sarjakuville on olemassa markkinat trikoisiin pukeuneiden lihaskimppujen ulkopuolella. Merkkinä tahtilajin vaihdosta on kirjan yksi kohokohta, Jill Thompson, joka palkattiin tekemään Manga-tulkinta Neil Gaimanin Sandmanista - mistä tuli menestys. Hänen Pelottava kummitäti -sarjakuvaa lukevat aikuisetkin - ja poliisit!

Cerebuksen tekijä David Sim on selkeä poikkeus kaartissa: hän lähti tekemään omaa sarjakuvalehteä, joka ilmestyi aluksi kaksi kertaa kuussa, sittemmin kerran kuussa, ja jatkoi julkaisua 300 numeron verran miltei 25 vuotta! Jotkin kirjoittajat ohimennen avaavat sarjakuvan rajattomia mahdollisuuksia, mutta haastattelijat eivät tartu niihin. Monet kirjoittajat ovat alunperin myös piirtäneet mutta sittemmin luopuneet siitä, koska eivät ole "niin hyviä". Kirjoittajilla olisi siis tarinoita ja kykyä tehdä niistä sarjakuvaa, mutta ammattimaiset tekemisen mahdollisuudet ovat kapea.

Yksi valopilkku on britti Peter Milligan. Hänen diletantti asenteensa sarjakuvaan, upea sanavarasto ja hyvä ulosanti herättävät toiveita kehityksestä. Hänelle supersankarisarjakuvatkaan eivät ole ongelma. Hän vertaa teräsmiehiä ikonisiin antiikin sankareihin, kuten Oidipukseen, josta Euripides ja Aristofanes kirjoittivat omanlaisensa versiot.

Vaikka sarjakuvamarkkinoita ei maalailla yhtä synkässä valossa kuin edellisessä versiossa, alamäki on edelleen tiedossa. Sen sijaan, että mietittäisiin, mikä tarjonnassa on pielessä, puhutaan sarjakuvien syklisyydestä. Tällöin hyvät ajat tulevat takaisin ilman, että tarvitsee tehdä mitään uutta. Toisaalta, kun sarjakuva on taloudellisesti suhdanteensa pohjalla, se voi kulttuurimuotona paremmin kuin koskaan - mutta tätä ei käsitellä.

Kuten ensimmäinenkin osa, tämä kirja on supersankarifanien kokoonkasaama kirja hauskoja anekdootteja. Kirjasta ei käy ilmi, keitä haastattelijat ovat. Haastattelijoiden asenne sarjakuviin välittyy, paitsi haastateltavien valinnassa, tietenkin myös kysymysten asettelussa. Kevin Smith siirtyneensä pois sarjakuvista, ja haastattelija alkaa vääntää miestä takaisin saattamaan loppuun kesken jääneet projektit. Supersankarisarjakuvaa tekeviä suitsutetaan räikeästi. Paikoin tulee mieleen Woody Allenin lanseeraama käsite: henkinen suihinotto. Edelleenkään sarjakuvan käsikirjoittamisesta ei jää käteen juuri mitään.

Writers on Comics Scriptwriting

Mark Salisbury (1999) Writers on Comics Scriptwriting. Titan Books, London, UK.

Mark Salisbury on haastatellut neljäätoista sarjakuvakäsikirjoittajaa ja toimittanut haastatteluistaan kirjan. Kirja rajaa sarjakuvat (comics) lähinnä amerikkalaiseen supersankarigenreen, ja niinpä kirjoittajat ovat kaikki entisiä tai nykyisiä DC:n tai Marvelin työntekijöitä. Joukossa on yksi nainen ja pari brittiä, muuten sarjakuvakäsikirjoituksia tuottavat valkoiset amerikkalaiset keski-ikäiset miehet.

Kirjan haastatteluilla ei ole mitään yhdenmukaista pohjaa, mutta tietyt teemat toistuvat. Tietenkin kaikilta kysytään, kuinka kauan he ovat lukeneet sarjakuvia, ja monet jatkavat kuusivuotiaana aloittamaansa harrastusta. Työskentelytapojen ja -tahdin suhteen on paljon poikkeavuuksia; jotkut lukitsevat itsensä huoneeseen kirjoittamaan, toiset soittelevat kavereilleen kalastellakseen ideoita ja mielipiteitä. Monet rykäisevät amerikkalaisen sarjakuvalehden käsikirjoituksen kasaan työviikossa. Kirjoittajat alleviivaavat kuukausittaista julkaisurytmiä ja yhteistyötä. Jotkut kirjoittajat eivät halua piirtäjän muuttavan käsikirjoitusta, toiset ovat joustavampia.

Amerikkalaista supersankarisarjakuvaa tuotetaan pilkkomalla tehtävät osiin, jolloin käsikirjoitus, lyijykynät, musteet ja tekstaus ovat eri ihmisten käsissä. Tämä tuntuu olevan kirjan olettama työskentelytapa; on poikkeavaa, jos käsikirjoittaja tekee jotain muuta. Käsikirjoittajan roolia voi ruotia vain sellaisten kirjoittajien kohdalla, jotka ainakin joissain tapauksissa kuvittavat omat juttunsa. Dan Jurgensin mukaan käsikirjoittajan pitäisi piirtää omat juttunsa, ja erillinen käsikirjoittaja pitäisi olla poikkeustapaus. Frank Miller kertoo olleensa huono yhteistyökumppani ja päätyi sen vuoksi kirjoittamaan itse -- ja nyt mies kirjoittaa paljon muille. Todd McFarlane alkoi kirjoittaa, koska hän halusi päättää itse, mitä piirtää. Hän kypsyi - yhdessä Jim Leen, Rob Liefeldin ja muiden kanssa - Marvelin tapaan tehdä sarjakuvaa ja perusti Image Comicsin.

Kirjoittajat puhuvat tarinasta, konfliktista ja hahmoista, mutta haastatteluista ei irtoa varsinaisesti mitään suoraan itse kirjoittamiseen tai tarinan kertomiseen liittyvää. Sarjakuvassa pitäisi olla vahva tarina. Sarjakuvassa pitäisi olla vahvat hahmot. Sarjakuvassa on vähän tilaa sanoille, joten kerronta pitää olla tiivistä. Tarinan jäsentäminen kuviksi on joskus kirjoittajan, joskus kuvittajan vastuulla. Kirjoittamisen tekniikoista ei puhuta mitään. Kirjoittamisen ongelmista ei puhuta mitään. Tarinankertomisesta ei puhuta mitään. Marvelin tai DC:n toimitustyötä arvostelevat vain ne, jotka ovat perustaneet oman lehden tai puljun. Ja britit. Alan Moore, Neil Gaiman ja Frank Miller nostetaan ylivertaisiksi esikuviksi, mutta Miller ja Gaiman eivät itse pidä suurta meteliä. Vain paikoin kirjoittajat käsittelevät epäonnistumisiaan.

Britit eivät suunnattomasti ihaile supersankarisarjakuvaa, ja esimerkiksi Warren Ellis ja Garth Ennis kirjoittavatkin raakaa anti-sankarimättöä. Amerikkalaisetkaan eivät ole sokeita supersankarigenrelle. Kurt Busiek tiivistää: "lihaksikkaat miehet kireissä vaatteissa hakkaamassa toisiaan naamaan samalla, kun he putoavat rakennuksista". Nelikymppisten miesten nälkä päästä kirjoittamaan Lepakkomiestä, Teräsmiestä tai Hämähäkkimiestä on hämmentävää ja oikeasti vähän surullista. Chuck Dixon kertoo kohdeyleisökseen 12-vuotiaat. Samoja kiiltokuvahahmoja ja pahiksia on pyöritelty ainakin 1960-luvulta lähtien monissa rinnakkaisissa lehdissä. Amerikkalainen sarjakuva on siis kuopassa. Frank Miller katsoo, että juuri nimeä saaneilla tekijöillä on vastuu uusien juttujen rakentamisesta, rajojen murtamisesta ja sarjakuvan kehittämisestä mediana. Kilpailu tietokonepelien, elokuvien ja internetin kanssa on kuitenkin vaikeaa. Monella menestystä saaneella on toinen jalka TV-käsikirjoittamisen puolella.

Salisburyn kirja on kokoelma anekdootteja - kirjoittajien elämäntarinat ovat ihan hauskoja - mutta opus tarjoaa vähän mitään kättä pidempää käsikirjoittamisen suhteen. Salisbury on kovin kohtelias, ja joidenkin haastateltavien kohdalla tilanne on miltei imelä. Sarjakuvan alamäkeä sivutaan allapäin, mutta katse ei juuri nouse amerikkalaisesta supersankarisarjakuvasta.

Rautahermot

Walter Jon Williams (1992) Rautahermot. Englanninkielisestä alkuteoksesta Hardwired (1986) kääntänyt Sauli Santikko. Finnish Bookhouse, Helsinki, 1992.

Williamsin Rautahermot kuvaa maailmaa, jossa kiertoradalla elävä eliitti manipuloi maassa elävää massaa. Kaikki käyttävät huumeita, kaikesta on pulaa, ja musta pörssi rehottaa. Sitten pohjoisamerikkalaiset salakuljettajat saavat tarpeekseen ja käyvät sotaan kiertorataa vastaan. Rautahermot on kyberpunk-genreä puhtaimmillaan: ajoneuvoja ohjataan linkkiplugien kautta, taitoja kehitetään mikropiirien ja fyysisiä rajoitteita rikotaan huipputeknisin proteesein.

Tarina ei ole erityisen lumoava. Kertojan ääni käyttää paikoin lyhyitä ja vajaita virkkeitä tyylikeinona. Käännös ei ole kaikkein kuumin - se kompastelee lauseenvastikkeiden ja adessiivien kanssa. Päähenkilöissä on vähän mitään mielenkiintoista, mutta tarina ei kerrokaan ensisijaisesti ihmisistä vaan heidän käyttämistään teknologisista laitteistaan. Toinen päähenkilöistä, Sarah, kiemurtelee suhteessaan veljeensä ja luottamuksessaan ihmisiin. Cowboy, tarinan legenda, on tyhjä taulu. Sivuhenkilöt ovat yhden adjektiivin persoonia.

Kirjan vahvuudet ovat kyberpunkin teknologisten visioiden maalailussa, ja Rautahermoja kannattaakin lähestyä nimenomaan tästä suunnasta. Tarina ja henkilöt on rakennettu vision ympärille.

Snow Crash

Neal Stephenson (1992) Snow Crash. Penguin Books, London, UK.

Mikä yhdistää samurai-kulttuuria, mafiaa, sumerien jumalia, luodinkestäviä pukuja, älyrenkaita, rullalautalähettejä, memeettisiä viruksia ja digitaalisia baareja? Vastaus on perin helppo Matrix-elokuvan jälkeen: kyberpunk. Neal Stephensonin kyberpunk-romaani on puhdasverinen genrensä edustaja: teknologinen kehitys on hurjaa, päähenkilöt elävät yhteiskunnan laitamilla ja viettävät merkittävän osan ajastaan virtuaalisessa maailmassa, Metaversessä.

Romaani sijoittuu tulevaisuuden Kaliforniaan, joka on pirstoutunut pieniin ja omalakisiin kaupunkivaltioihin, jotka ovat syntyneet paljolti etniseltä pohjalta. Kulttuuri on fyysisesti hyvin paikallinen, mutta digitaalisen verkon kautta globaali. Päähenkilö Hiro Protagonist on samurai-miekkoja kantava hakkeri, asuu varastotiloissa ja toimittaa työkseen pitsoja. Sitten leviää huhuja digitaalisesta huumeesta, joka saa porukan katatoniseen tilaan reaali- ja digitaalimaailmassa. Hämmennystä, mafiaa ja mystiikkaa.

Jos ajatellaan, että virtuaalimaailma on pelkkä symbolijoukko, scifikirjailijat joutuvat kamppailemaan kovasti selitellessään, miten virtuaalisen maailman tekemiset voivat vahingoittaa ihmistä reaalimaailmassa. Symbolien tulkinta pitäisi olla fyysisesti vaaratonta. Hallin Haitekstissä merkitysten maailmaan päästiin jollain tapaa kuvittelemalla; meemien tai merkitysten maailma oli kokonaan erillinen todellisuudesta, ja toistamalla, opettelemalla ja uskomalla ihminen saattoi muokata habitustaan (tulla toiseksi) molemmissa ulottuvuuksissa. Snow Crashissa loikka tehdään hieman samaan tapaan: ihmisen aivot mukautuvat kieleen, ja ohjelmoija mukautuu siten binääridataan, jolloin bittikartta voi käräyttää aivojen synapsit. Kysymys kuuluu: millä tulkintafunktiolla? Eihän visuaalinen havainto muutu binääriseksi suoraan. Scifikirjailijoille kieli, mieli ja maailma on aika vaikea maaperä. Toinen tie kouluttamattomaan mieleen kulkee sumerilaisten savitaulujen kautta, ja sen kanssa mystiikkaa puhaltavat savukoneet toimivat huomattavasti paremmin.

On hauska huomata, että Stephenson maalailee kirjassaan jo vuonna 1992 Google Earthin ja SecondLifen. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ihan menestyspokkarien tahtiin. Stephensonin kieli ei ole mitenkään hienoa: teknologiaa ja uudissanoja vilisee genrelle tyypilliseen tapaan paljon, mutta keskiössä on toiminta. Kirja olisi voinut olla tiiviimpi, mutta 440-sivua menee ihan mukavasti.

Making Comics

Scott McCloud (2006) Making Comics: Storytelling Secrets of Comics, Manga and Graphic Novels. HarperCollins, New York, NY, USA.

Scott McCloud on uudessa teoksessaan koonnut sarjakuvallisen kerronnan tekniikat yksiin kansiin. Kirja on itsessään sarjakuva sarjakuvasta, missä McCloudia kuvaava nörde kuljettaa tarinaa yli parin sadan sivun verran. Nördehahmon lisäksi sivuilla vilisee esimerkkejä muiden sarjakuvista. Tekstiä ei kerrontatekniikan vuoksi ole paljon, joskin lukujen välissä on kooste, viitteitä ja harjoitustehtäviä.

Johdannossa todetaan, että sarjakuvien piirtämiseen liittyvää opastusta on tarjolla runsaasti, mutta oppaat ovat vaiti siitä, miten tarina pitäisi pilkkoa ruutuihin, mitä ruutuihin pitäisi sijoittaa ja miten tekstin ja kuvan yhteistyö toimii. Sitten McCloud puhuu ajoituksesta, rajauksesta, kuvituksesta, tekstistä ja ruutujen välisestä liikkeestä. Koska teos on sarjakuva, McCloud pystyy esittämään asiansa tehokkaasti tavallaan kahdella tasolla: esimerkissä ja esimerkin esittelyssä.

Sarjakuvat ovat tarinoita, joilla on kirjoittaja ja lukija. Lukija lukee paitsi tekstiä ja kuvia myös hahmojen ruumiinkieltä. Hahmojen suunnittelun lisäksi kirja tuo esiin ilmeet ja ruumiinkielen merkityksen sangen ansiokkaasti. Tekstin ja kuvan suhdetta analysoidessaan McCloud jakaa yhdistelmät muutamaan kategoriaan ja tarjoilee näistä esimerkkejä ja suosituksia. Maailmojen rakentaminen tarkoittaa tunnelman luomista ympäristön kuvaamisella -- perspektiivissä tai ei. Työkaluista esitellään lyhyesti perinteiset siveltimet ja piirtimet sekä digitaaliseen tekemiseen tarvittavat välineet. Lopuksi McCloud käsittelee sarjakuvakulttuuria kokonaisuutena, pureskelee Mangan yhtäältä suosion syitä ja toisaalta kerrontamenetelmien kirjoa, ja sitten jakaa sarjakuvan tekijän karkeasti nelikenttään: klassistit (perinne, tekniikka), animistit (sisältö, tarina), formalistit (sarjakuvakerronnan mahdollisuudet ja rajat) ja ikonoklastit ("kuvainraastajat", rehellisyys, aitous, lahjomattomuus). Jako on mielenkiintoinen, vaikka todellisuudessa kukin sarjakuvan tekijä on luultavasti näiden yhdistelmä. Kirja päättyy lyhyeeseen kuvaukseen sarjakuvien ammattimaisesta tekemisestä. Tämän jälkeen seuraa erinomainen lähdeluettelo sarjakuvan tekemisestä.

Vaikka sarjakuvan tyyli on pääosin hieman kliininen, lukija saattaa silti pitää kertojan äänestä. Yksitoikkoisuutta rikkovat eri tyylien sekoittelu, otteet ja esimerkit. Yksi ongelma on, että lukujen välissä pitkät tekstikatkelmat on painettu sarjakuvakirjasimin, mikä tekee niistä silmille raskaita. Kuten kirjoittajan Understanding Comics tämäkin teos pyörii omassa teoreettisessa eetterissään, ei suuresti liimaudu aikaisempaan akateemiseen tutkimukseen. Esitys on johdonmukainen, käytännöllinen ja itse tehty. Edesmenneeseen Will Eisneriin ja McLuhaniin viitataan ahkerasti. Yhtä kaikki, Scott McCloudin teos, jos mikä, inspiroi ja ohjaa sarjakuvien tekemiseen.

Understanding Comics

Scott McCloud (1994) Understanding Comics: The Invisible Art. HarperCollins, New York, NY, USA.

Sarjakuvat kärsivät stigmasta: historiastaan johtuen niitä pidetään lasten viihteenä. Scott McCloud analysoi kirjassaan sarjakuvan alkuperää, rakennetta, keinoja, genrejä ja kerrontaa. Kirja on sarjakuvamuodossa, joten kuvat kuljettavat tarinaa ja tekstiä on vähän. Silti McCloud onnistuu siinä, mihin tähtääkin. Hän pystyy käsittelemään abstrakteja ja teoreettisia aiheita kohtuullisen sujuvasti kuvan ja tekstin yhteistyönä -- ja tämähän on juuri sarjakuvan pointti.

Alkuun etsitään sarjakuvalle määritelmää, ja päädytään termiin "sekvenssitaide" (sequential art). Sitten tarkastellaan kielen ja kuvan suhdetta. Kolmas luku käsittelee ruutujen välistä tilaa, ruutujen välistä suhdetta ja sitä, miten tarina kulkee ruudusta toiseen, vaikka ruutu vangitsee periaatteessa vain yhden hetken. McCloud löytää kuudenlaisia siirtymiä ruudusta toiseen: 1) hetkestä toiseen, 2) toiminnasta toiseen, 3) subjektien välinen, 4) kohtausten välinen, 5) aspektien välinen ja 6) non sequitur. Erityisen mielenkiintoista on eri tekijöiden käyttämien siirtymien jakauma. Länsimaisessa sarjakuvassa siirrytään pääosin toiminnasta toiseen, jonkin verran subjektien välillä ja vähän kohtausten välillä. Japanilainen manga-sarjakuva poikkeaa länsimaisesta esimerkiksi sillä, että ruutujen välillä on usein aspektisiirtymä; samaa tilannetta tai tunnelmaa maalaillaan eri kulmista.

Neljäs luku perehtyy sarjakuvan aikakäsitykseen. Aihe on monimutkainen selittää auki, mutta lukijalle se ei ole tyypillisesti ongelma. Viides luku perehtyy sarjakuvan viivan käyttöön - keskeisesti pyöritään esittämisen/muistuttamisen (resemblance) ja merkityksen maastossa. Kuudennessa luvussa McCloud tarkastelee tekstin ja kuvan suhdetta, redundanssia ja kerrontaa. Seitsemäs luku on mielenkiintoinen lähestyminen tarinan kerrontaan, sen vaiheisiin ja sarjakuvan tekemisen motiiveihin. Lopuksi katsotaan nopeasti värien käyttöä ja esiteltyjen asioiden solmimista konkreettiseksi sarjakuvaksi.

McCloudin kirja tarjoaa mielenkiintoisen teoreettisen kehikon sarjakuvan tekemiseen, minkä avulla tekijä voi sijoittaa mielessään itsensä sopivaan kohtaan perinnettä. Kirja avaa myös sarjakuvakerronnan uudella tavalla, vaikka teoreettinen esitys ei liiemmin ammenna aikaisemmasta akateemisesta tutkimuksesta. Siinä mielessä esitys on todellakin sarjakuvamainen: käytännön läheinen, itse tehty ja teoreettiselta rakenteeltaan kevyehkö.

The Sociological Study of Religion

Betty R. Scharf (1973) The Sociological Study of Religion. Hutchinson & Co., London, UK.

Sosiologia on yhteiskuntatiede, joka tarkastelee ihmisyhteisöjä ja niiden ilmiöitä. Nimensä mukaisesti Betty Scharfin kirja käsittelee uskontoa ihmisyhteisön ilmiönä ja tarjoilee teorioita uskonnon alkuperästä, määritelmästä, tehtävistä ja järjestäytymisestä. Uskonnollisia käsityksiä ja käytäntöjä on ollut kaikissa ihmisyhteisöissä. Palvontamenojen ohella ihmiset ovat myös pohtineet palvontaan ja uskomuksiin liittyviä asioita, mitä on kutsuttu teologiaksi, uskonnon filosofiaksi tai uskontotieteeksi. Wikipedia itse asiassa sijoittaa uskontososiologian eli Scharfin kirjan aiheen osaksi uskontotiedettä. Scharf erottaa teologin ja sosiologin lähestymistavan siinä, että kun edellinen työskentelee usein ensisijaisesti jonkin uskonnollisen perinteen sisällä niin jälkimmäinen sosiologi lähestyy ulkopäin yrittäen selvittää uskonnon merkitystä ja vaikutusta jollekin tietylle yhteisölle tai kulttuurille.

Sosiologia alkaa positivismin perustajasta Auguste Comtesta ja niin myös uskontososiologiakin. Comte päätyi jakamaan yhteiskunnat kolmeen tyyppiin, jotka seurasivat toisiaan ja korjasivat edeltäjiensä puutteita. Teologinen yhteiskunta oli tiukan hierarkinen ja sidoksissa sotavoimiin. Metafyysinen yhteiskunta rakentui demokratian ja tasa-arvon käsitteille. Yhteiskunnan korkein aste oli positivistinen ja sellaisena sosiologien johtama ja junailema. Positivistit vaativat tiukkaa objektiivisuutta ja ohittivat kysymykset elämän tarkoituksesta tai alkuperästä ratkaisemattomina. Heille uskonnot olivat kollektiivista harhaa tai väärinkäsitystä: primitiivisessä yhteisössä luonto saa henkien muodon (Herbert Spencer), ja vähitellen teoriaa korjataan kohti monoteismia (Edward Tylor). J. G. Frazer sijoittaa alkuun magian, josta luovutaan, koska havaitaan, ettei todellisuus ole hallittavissa, ja päädytään uskontoon -- tosin kehitys on pääasiassa oppineen eliitin harrastus. L. Hobhouse selitti uskomukset ympäristön säännöllisyyden poikkeamien synnyttämällä pelolla, ja vasta parempi kontrolli ympäristöstä mahdollistaa uskomusten kritiikin. Niinpä uskonto on järjestystä kaaosta vastaan ja velvollisuutta impulsseja vastaan, jotka nousevat inhimillisestä kokemusesta. Hobhouse ja erityisesti Émile Durkheim irtautuvat positivistien traditiosta esittämällä, että uskonto ei ehkä olekaan fantasiaa tai harhaa. Durkheimin mukaan jotain uskonnoissa on kohdallaan, koska ne toimivat. Uskonnon kautta yksilö kokee yhteisön normit ja arvot yksilöstä riippumattomiksi; se tarjoaa auktoriteetin, jonka sanaan voi nojata. Uskonto on aina jonkin ryhmän uskonto, ja uskonto määrittää siten ryhmän. Yksilöt ovat riippuvaisia yhteistöstä, ja tämä suhde vahvistetaan rituaaleissa. Durkheim, kuten kaikki evolutionaarisen kehityksen kannattajat uskoivat, että tutkimalla kaikkein primitiivisimpiä uskontoja voidaan sanoa jotain yleistä uskonnosta. Monoteismiin liittyy sama uskonnollinen kokemus kuin primitiivisiinkin uskontoihin, se vahvistaa jonkin erityisryhmän aseman ja se vahvistaa yhteisöä. Durkheim väitti, että uskonnon totuus on sen kyvyssä synnyttää luottamusta ja mukautumista, jotka ovat muotoilleet primitiivisten yhteisöjen mekaanisen solidaarisuuden monimutkaiseksi velvollisuuksien verkoston määrittämäsi orgaaniseksi solidaarisuudeksi, jossa on työjakoa, erikoistumista ja lakeja. Näin pyhäinhäväistys muuttuu iskuksi lakien synnyttämää solidaarisuutta vastaan. (huom. Neuvostoliitto oli periaatteessa ateistinen, ja kun poliittinen valta romahti, ihmisiltä puuttui yhteinen arvopohja, jonka esimerkiksi uskonto olisi voinut tarjota.)

Uskonnon alkuperän jälkeen Scharf siirtyy esittelemään määritelmiä uskonnolle. Alkuun lyödään pöytään Tylorin baseline: "uskonto on uskoa henkimaailman asioihin". Radcliffe-Brown kiinnitti enemmän huomiota rituaaliin, jonka kautta yhteisö ilmaisi riippuvuutta itsensä ulkopuolisesta voimasta. Durkheim muotoili hieman samaan sävyyn: "uskonto on yhtenäinen pyhiin asioihin liittyvä uskomus- ja käytäntöjärjestelmä, joka sitoo siihen uskovat yhdeksi moraaliseksi yhteisöksi" (sana pyhä jää epäselväksi). Amerikkalainen J. M. Yinger määrittelee uskonnon uskomusjärjestelmäksi, jonka avulla ihmiset kamppailevat perimmäisten ongelmien kanssa. Järki ei paljasta elämän tarkoitusta, ja uskonto tarjoaa vaihtoehdon epätoivolle. (huom. Timo Airaksisen H. P. Lovecraftin filosofian tutkimuksessa uskonto palautuu joukoksi sanoja, joilla ihminen voi kuvailla epätoivoaan). Clifford Geertz työstää määritelmää symbolien suuntaan ja esittää, että uskonto on joukko symboleja, jotka synnyttävät laaja-alaisen ja pitkäaikaisen vaikutuksen ihmisissä selittämällä olemassa olon perusasiat ja pukemalla ne tosiasioiksi, jolloin selitys vaikuttaa realistiselta. Tosiasioiksi pukeminen tapahtuu kollektiivisten rituaalien kautta, eikä symbolien tarvitse olla hengellisiä. Geertzin määritelmä pätee kommunismiin, fasismiin ja nationalismiin yhtä lailla. Magia erotetaan uskonnosta määritelmästä riippumatta (uskonto ei yli-inhimillisen palvontaa, magia sen manipulointia), joskin keinot ja motiivit ovat usein päällekkäisiä. Uhraaminen voi olla uskonnollista ylistystä tai maagista kaupankäyntiä. Uskonnon ero tieteeseen, filosofiaan ja etiikkaan seuraa rituaalin tai tunteen painotuksesta. Scharf erottaa kolme tekijää, joiden kautta uskonto kiinnittyy yhteisöön. Ensiksikin yhteisön rituaaleihin osallistuminen ja uskomusten tunteminen määrää yhteisöön kuulumisen (yksilöt ja yhteisöt voivat toki täydentää rituaaleja). Toiseksi rituaalit ja uskomukset ovat ominaisia juuri tietylle yhteisölle (suurissa yhteisöissä ei ole homogeenisuutta). Kolmanneksi rituaalit ja uskomukset viittaavat yhteisön menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Primitiivisissä yhteisöissä papit eivät välttämättä eroa muista jäsenistä, mutta jo antiikissa papit erikoistuvat omaksi luokakseen. (erikoistumisesta ks. Patricia Crone, Pre-Industrial Societies)

Durkheimin vaikutus on ollut kestävintä primitiivisten pienyhteisöjen uskonnon tutkimuksessa. Durkheim näki, että rituaalien pyhyys seuraa pienyhteisön käyttämästä vallasta nostaa ne siihen asemaan. Uskonto on keskeinen osa sosiaalista järjestystä. Rituaalit myös ylläpitävät yhteisön solidaarisuutta, ja siten rituaalit ovat tärkeämpiä kuin uskonnollisten uskomusten sisältö. (Maagiset rituaalit ja maagiset objektit nojasivat pyhyyteen vääristäen ne antisosiaalisiin tarkoituksiin.) Durkheimille totemismi oli klaanin yhtenäisyyden ja voiman pyhä symboli. Radcliffe-Brown, joka on pitkälti Durkheimin linjoilla, nostaa esiin totemismille kaksi ehtoa: (a) metsästäminen ja keräily ruoanhankkimisen keino, ja (b) segmentoitunut, esim. klaanipohjainen yhteisö. Ensimmäinen ehto sitoo symbolit ruoanlähteisiin. Jälkimmäinen assosioi segmentin ja ruoanlähteen, ja tämä sidos ilmaistaan rituaaleissa. Nykyaikaisissa uskonnoissa suhde luonnonvoimiin jää oikeaoppisuuden varjoon. Suhde luontoon on sosiaalinen ja moraalinen ennemmin kuin rituaalinen. Edeltäjiinsä nojaten Malinowski esitti, että rituaali on tapa muuttaa levottomuus varmuudeksi. Kun magia ritualisoi optimismin, uskonto tarjoaa rauhan, onnellisuutta, harmoniaa ja tarkoituksen - absoluuttisesti. Täten uskonto myös johtaa konflikteihin muiden uskomusten tai empiiristen havaintojen kanssa. Uskontoa harjoitetaan ryhmässä, magiaa yksin. Evans-Pritchard kritisoi primitiivisten uskontojen tutkijoita epäsympaattisuudesta, kun nämä pitivät uskontoa ja magiaa fantasiana ja illuusiona, jolla oli kuitenkin sosiaalinen funktio. Uskomuksia pitäisi käsitellä kokonaisena järjestelmänä, koska silloin ne paljastuvat samalla tavalla rationaalisina suhteessa koko uskomusjärjestelmään kuin tieteelliset teoriat koko tieteen alaan. Pritimitiiviset uskonnot reagoivat ulkoiseen paineeseen mahdollisesti kolmella eri tapaa: apokalyptinen (Ghost Dance), reformoiva (Great Message) tai passiviinen (Peyote-kultti). Yhtä kaikki, ulkoiset kontaktit heikentävät sosiaalista rakennetta: perinteisistä avioliittotavoista (myötäjäiset, kihlat) kieltäydytään tai tunnustetaan vieraiden 'väärät jumalat'.

Kirjan neljäs luku käsittelee uskonnon funktionaalisia teorioita eli sitä, miten uskonto palvelee yhteisön toimintaa ja olemassa oloa. Yleisesti on ajateltu, että universaali uskonnollisuus selittyy ainoastaan jollain vastaavasti universaalilla inhimillisellä piirteellä. Positivistien näkemys, että uskonto syntyy väärinkäsityksestä, on hylätty. Yinger esittää, että uskonnot tarjoavat vastauksia elämän ja kuoleman perimmäisiin kysymyksiin tarjoten näin sen, mihin empiirinen tiede ei pysty vastaamaan. Näitä vastauksia - tai uskoa näihin vastauksiin - vahvistaa yksilön lojaliteetti ryhmää kohtaan, ja vastaukset muuttuvat vakaumukseksi. Berger ja Luckmann lähtevät siitä, että ihminen on tyytymätön "raakaan kokemukseen" ja pyrkii rakentamaan johdonmukaisia merkitysjärjestelmiä (system of meaning), joissa kokemus jäsentyy suhteessa tavoitteisiin, haluihin ja muistoihin. Tällainen merkitysjärjestelmä on jaettu, sosiaalinen, ja kehittyy kielen ja kulttuurin välityksellä. Merkitysjärjestelmä näyttää siis olevan olemassa riippumatta yksilöstä. Kaaos on ihmiselle pelottava asia. Se tarkoittaa kokemusta, joka ei jäsenny tai jota ei pysty tulkitsemaan minkään merkitysjärjestelmän puitteissa. Bergerin mukaan ihmisillä on synnynnäinen merkityksettömyyden pelko, joten ihmiset takertuvat tarjolla oleviin, sosiaalisesti rakennettuihin merkitysjärjestelmiin. Merkitysjärjestelmään liittyy myös uskottavuusrakennelma (plausibility structure), jonka pitäisi periaatteessa mukautua muutoksiin kokemuksissa (sosiaalisiin, teknologisiin, taloudellisiin jne.) ollakseen toimiva. Bergerin mukaan kristinuskon hiipuminen on seurausta vanhasta mallista, jossa kirkko jakaa merkitysjärjestelmät ylhäältä alas. Se ei toimi nykyaikaisessa maailmassa. Lukemann tuo esiin uskollisen ja sosiaalisen rakenteen dialektisuuden. Jos kirkko ritualisoi optimismin liian vahvasti, se voi vaientaa epäoikeudenmukaisuuden ja tarpeettoman kärsimyksen vastustuksen. Jos kirkko sakralisoi sosiaaliset normit, se ei ehkä pysty sopeutumaan muuttuvassa maailmassa. Sosiaalisen muutoksen myötä uskonnollisten instituutioiden (ja uskomusten) kirjo lisääntyy. Marx esittää, että sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ydin on uskonnossa: Luokkajako johtaa vieraantumiseen, koska ihmiset alkavat pitää yhteiskunnan tuotoksia osana todellisuutta, johon hänellä ei ole valtaa, ja niin hän alistuu ja menettää oikeudet valmistamiinsa tuotteisiin ja sitä kautta aidon ihmisyytensä. Absoluuttiset uskonnolliset järjestelmät ovat tyypillisiä alistetulle luokalle; heidän uskonsa legitimoi heihin kohdistuvan vallankäytön, vallitsevat omistussuhteet ja asemat. Palkkiona kaikesta on tarinoita tuonpuoleisesta. Miksi sitten hallitseva luokka voi toimia toisin? Marx ja Engels tuntuvat esittävän, etteivät hallitsijat ole tosiuskovaisia vaan näkevät uskonnon hallintakeinona. Syy alkukantaisten heimojen uskonnollisuuteen on tietämättömyys ja luonnonvoimien pelko; tiede on lääke näihin molempiin. Uskonnollisuuden hiipuminen länsimaissa noista päivistä on kuitenkin osoittanut, ettei uskonto ole pidättänyt valtavia massojen voimia takanaan. Sigmund Freud nojaa uskontokäsityksissään Frazeriin ja rotumuistiin. Alitajunnasta välittyy syyllisyyteen, aggressioon ja rangaistuksiin liittyviä oidipaalisia fantasioita, joista kaikki eivät kasva eroon.

Viidennessä luvussa käsitellään kirkkoja (church), lahkoja (sect) ja (tunnustuksellisia) mystisistisiä uskonlahkoja (denomination). Lähtökohta erojen tekemiselle oli Ernst Troeltschin teos vuodelta 1919, jossa hän käsittelee kristittyjen organisoitumisen historiaa. Kirkko on hänen mukaansa instituutio, jolla on lunastuksen kautta oikeus messuta ja joka tekee oppiensa suhteen kompromisseja laajentaakseen kuulijakuntaansa. Lahko on vapaaehtoinen ankaraa (kristillistä) elämää harjoittavien joukko, jota sitoo uusi kaste eikä niinkään kirkas teologia tai oppineet pohdiskelut. Mystisismi puolestaan ei rakenna pysyvää palvontaa, vaan uskonnollisuus jää sisäiseksi ja henkilökohtaiseksi kokemukseksi. Vaikka luterilaisuus on kirkkomainen kaikille aukinaisine ovineen ja kompromisseineen, usko eristätyy pahasta maailmasta lahkolaisuuden tapaan - ainoastaan politiikassa se piti kosketuksen maailmaan nauttiessaan hallitsijoiden suojelusta. Werner Stark puolestaan pyrkii selittämään lahkolaisuuden valtion ja kirkon suhteen avulla. Vakiintuneet kirkot nauttivat valtioiden niille tarjoamista erikoisoikeuksista ja vastineeksi tekevät muutaman opillisen kompromissin. Tämä ei miellytä moralisteja ja erikoisoikeuksien ulkopuolelle jääviä, ja tämä turhautuneisuus synnyttää toisinaan lahkoja. Scharf piiskaa Starkin näkemyksiä ja tarjoilee sitten Niebuhria, Herbergin ja Wilsonia.

Seuraava, kuudes luku liikkuu samoilla leveyspiireillä tarkastellessaan kirkon ja valtion suhdetta. Scharf rajaa tarkastelun kristinuskoon, islamiin ja buddhalaisuuteen. Kaikissa kolmessa alkuun jotkut yksilöt ovat olleet tyytymättömiä ympäröineeseen yhteiskuntaan ja saarnasivat samoin ajatteleville, jolloin syntyi yhteisö. Saarnoilla oli kuitenkin laajempaa vetoa, mutta se nousi yhteiskuntakritiikistä eikä niinkään filosofisesta polyteismin kumoamisesta tai maailmanvallan siemenestä. Scharfin mukaan tällainen kauaskantoinen yhteiskuntakritiikki voi syntyä vain suurissa yhteiskunnissa, joissa muutos on yleistä, joissa kauppa rikkoo yhteisöllisiä rajoja ja synnyttää eriarvoisuutta. Niissä olosuhteissa syntyy myös kulttien, myyttien ja uskomusten vertailua, josta voidaan päätyä monoteismiin. Kristinusko liitti Jeesuksen, juutalaisen monoteismin ja kreikkalaisen filosofian, mikä edellytti siteiden katkaisemista juutalaiseen perinteeseen. Jotta uskonnosta voi tulla unversaali, sen täytyy vedota hallitsijoihin, jotka pyrkivät yhdistämään ja yhdenmukaistamaan laajoja alueita ja yhteiskuntia.

Seitsemäs luku tarkastelee Max Weberin uskonnonsosiologiaa, joka pohti erityisesti uskonnollisten käsitysten ja käytännön etiikan (erit. talouden) suhdetta Länsimaissa 1500-luvulta tähän päivään. Weber pyrki osoittamaan, että tietyntyyppinen protestantismi (kalvinismi) suosi kapitalismin esiinnousua -- kapitalismi ei siis syntynyt tyhjästä. Hänen mukaansa protestantit näkivät kovan työnteon Jumalan ylistämisen keinona, ja siten työtä oli tehtävä "katolisen munkin" hartaudella. Työ ei ollut Aatamin ylleen saama kirous, vaan sillä oli itseisarvoa. Synninpäästö tuli jatkuvasta toimeliaisuudesta. Kapitalismi edellyttää säästämistä (Huom. ainakin silloin kun rahavaranto on sidottu kultakantaan), mihin kalvinistinen askeettisuus tarjoaa oivan motiivin. Protestantin askeettisuus, tai "sisäinen askeettisuus" poikkeaa katolisen munkin askeettisuudesta siinä, että protestantti ei vetäydy maailmasta, perheestä, suvunjatkamisesta tai politiikasta, vaan näkee nämäkin tapana toteuttaa Jumalan tahto. Buddhismi, taolaisuus ja hindulaisuus ovat katolisen munkin tapaan tuonpuoleista askeettisuutta ja arvostaneet vähemmän täällä maanpäällä tapahtuvaa tointa. Weber pitää islamia soturien uskontona, eikä se suosi askeettisuutta - poikkeuksia ovat mm. sufi-veljeskunnat, mutta ne ovat vaikutusvallaltaan heikkoja. Juutalaisuus Weberin mukaan ei näe askeettisuudessa hohtoa, ja siten se pystynyt tuottamaan vain poliittista tai "seikkailukapitalismia", jotka ovat olleet tyypillisiä keskiajalle, eivät niinkään modernille Euroopalle tai Amerikalle. Scharf käsittelee Weberin rationaalisuuskäsityksiä usean sivun verran.

Kahdeksas luku tarkastelee uskonnon asemaa teollistuneissa maissa. Yhdysvaltalaisten uskonnollisuus ja korkea teknologinen ja taloudellinen kehitys poikkeaa Eurooppalaisesta ja erityisesti Pohjois-Eurooppalaisesta uskonnollisuudesta.

Kirjan kirjoittamisen aikaan (1970) Scharf on ollut sosiologian lehtori London School of Economicsissa. Scharf ripottelee lukuisia esimerkkejä rituaaleista ja uskomuksista tekstin sekaan. Teksti on selkeää, hyvää ja kulkee eteenpäin kuten johdanto-oppikirjan tuleekin.