Euroopan keskiajan sosiaalihistoria

Otto Brunner, Euroopan keskiajan sosiaalihistoria. Alkuteoksesta Sozialgeschichte Europas im Mittelalter (1958) suomentanut Tapani Hietaniemi. Vastapaino, Jyväskylä, 1992.

Otto Brunner oli itävaltalainen keskiaikaan erikoistunut historioitsija. Hänen työssä keskeinen ajatus on, että keskiaikaista yhteiskuntaa ei voi ymmärtää suoraan nykyaikaisin käsittein vaan keskiaikaisten instituutioiden kautta. Sosiaalinen rakenne on ymmärrettävä jatkeena germaanien patriarkaaliselle valtarakenteelle herruuspiireineen ja uskollisuuksineen - historialliset käsitteet on siis käsitettävä ehdollisina. Eurooppalainen kulttuuriperintö on levinnyt monin tavoin eri puolille maailmaa osin halliten tai korvaten paikallisen perinteen. Euroopan keskiajan sosiaalihistoria tarkastelee Euroopan poikkeuksellisen kehityksen alkumetrejä, tutkii yhteiskunnallisia käsitteitä keskiaikaisten lähteiden kautta ja pohtii syitä myöhempään kehitykseen.

Kristikunta oli roomalaisen kirkon ja sen paavin alainen yhteisö. Vaikka 'katolinen' tarkoittaa 'yleistä, kaikkia koskevaa', keskiajalla se oli lopulta kuitenkin vain latinalainen ja länsimainen. Niin rajaseuduilla kuin Euroopan sydänmailla kirkon aseman haastoivat kerettiläiset, skismaatikot sekä maallinen valta. Ihmiset olivat kahden valtapiirin jäseniä, ja valtapiirien huiput pysyivät erillisinä. Niinpä "vahvistuva dualismi kirkon ja maailman välillä sulki pois mahdollisuuden sakraalisesti perustellun absolutismin syntyyn, jonka tunnemme muista kulttuureista". Maallisen vallan juuret juontuvat talonpoikaissoturikansojen perinteisiin, suojelun ja avunannon suhteisiin. Suhde on epäsymmetrinen (toinen erikoistuu suojeluun, toinen palveluun), jolloin voidaan puhua herruussuhteista, jota säänteli kaksisuuntainen uskollisuus, fides.

Kun talonpoikassoturikansat perustivat kuningaskuntia, germaanien soturieliitti yhdistyi galloromaaniseen eliittiin ja valjasti olemassa olevat yhteiskunnalliset rakenteet omaan käyttöönsä -- tai ehkä paremminkin asettui olemassa oleviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Syntyi sisäkkäisiä vallan piirejä, missä talon herra piti korkeinta valtaa oman räystääntippumansa piirissä, mutta nautti isomman maanherran suojelusta ja maksoi siitä palveluksina. Herruussuhteet, esim. kartanonherran ja alustalaisten suhteet, olivat immuuneja ulospäin - alustalainen oli ensisijaisesti oman herransa alustalainen. "Valtiokansalaisuus" on paljon myöhempää perua. Länsimainen työeetos, joka oli vieras niin germaaneille kuin antiikillekin, perustui yhtäältä kristinuskon kannattamaan työn arvostukseen ja luostarien esimerkkiin sekä toisaalta siihen, että herruuspiirien muodostama yhteiskunnallinen järjestelmä mahdollisti itsetietoisen, talouteen suuntautuneen talonpojan.

Kuningas pyrki koko keskiajan kitkemään perinteisen itseavun ja korvaamaan sen kuninkaan oikeudella (~väkivaltamonopoli). Kansan keskuudessa oli kuitenkin "monia alkuperältään erilaisia valtaoikeuksia ja niitä vastaavia erillisrauhoja, joiden herrat saattoivat harrastaa "oikeutettua väkivaltaa"". Jotta itseapu voitiin korvata, tarvittiin toimiva oikeuslaitos. Germaanit olivat jakaneet oikeutta heimokuntien piirissä. Valloitettujen alueiden roomalaisten komissaareista, comites, tulee germaanikreivejä ja kreivikunnista tuomiopiiriverkosto, joka kehittyi kaupunkien ympärille. Koska paikallisilla ylimyksillä oli mahdollisuus nousta vastarintaan, kuningas tarvitsi tiukemman herruuspiirin käyttöönsä. Niinpä hän perusti virkamieskoneistonsa omaan "taloonsa", jossa hän käytti talonvaltaa. Tätä voi pitää myöhempien aikojen hallintokoneiston alkumuotona.

Hallinnollinen rakenne oli historiallinen jatkumo oikeudellisen rakenteen tapaan. Vaikka feodalismi eli läänityslaitos syntyi frankkien käsissä, sen edellyttämä maaomaisuus ja siihen liittyvät herruusoikeudet olivat jo olemassa ennen sitä. Kehittyessään läänityssuhteet kietoivat yhteen hallinnolliset ja oikeudelliset rakenteet. Alamaisuudenvala sitoi vasallit kuninkaan alaisuuteen, ja tämä oli valtakuntaa yhdistävä tekijä. Kuningas oli rauhan takaaja, mihin hänellä oli käytössään sotajoukot ja oikeusistuimet. Läänityslaitos ei tosin tuottanut oppikirjojen kaunista pyramidia. Valta tosin keskittyi uskollisuussuhteiden kautta: alamaiselta edellytettiin uskollisuutta vain yhdelle herralle. Toisaalta, koska läänityssuhteilla ja maanomistuksella oli pitkä historia, feodalismi oli kokoelma päällekkäisiä rakenteita, missä valtasuhde ei aina ollut yksikäsitteinen. Valta keskittyy, ja maanomistajain keskuuteen muodostuu ylempää ja alempaa aatelistoa.

Varhaiskeskiajalla Länsi-Eurooppa oli keskeisesti agraarinen ja paikallinen, ja antiikin kaupungit ovat taantuivat. Vasta 900- ja 1000-luvuilla sinne alkaa muodostua keskiaikaisia kaupunkeja, joiden asukkaat (civis) ovat immuuneja maaomistuksen herruusjärjestelmälle. Kaupunkilaiset olivat kehittyvään kauppaan ja vaihdantaan erikoistuneita kauppiaita ja käsityöläisiä. Etelä- ja Pohjois-Euroopalla oli eroja. Etelässä, missä kaupunkeja oli vanhastaan, aateliset maanomistajat muodostivat merkittävän osan porvaristosta. Pohjoisessa germaaneilla oli perinteisesti kaupunkeja vähemmän. Kauppiaat harjoittivat kulkukauppaa, ja turvatakseen asemansa he muodostivat toveruusjärjestöjä, jotka aikaa myöten saivat kuninkaan suojeluksen. Siellä, missä kaukokaupalle oli edellytykset, linnoitusten tai katedraalien kylkeen syntyi kauppiaiden ja heitä palvelevien käsityöläisten yhdyskuntia, jotka olivat "vapaan kaupunkitalouden" alueita. Sekä etelässä että pohjoisessa tulos oli autonominen organisoitunut kokonaisuus. Rikkaat porvarit sulautuivat maa-aateliin. Ammattikunnat muodostivat valaliittoja, kiltoja, jotka tulivat paikoin osaksi kaupungin hallintoa.

Paavin johtama kirkko löysi helposti liittolaisia läänityslaitoksen pirstomasta Euroopasta kamppaillessaan keisaria vastaan vallasta. Samaan aikaan keisarit ja kuninkaat yrittivät pönkittää valtaansa sakraalis-maagisin perustein. Maallinen ja hengellinen valta erosivat ja joutuivat vastakkain. Paavi sai käsiinsä yhtenäiskirkon johdon, mutta seuraksena katkesivat välit Itä-Roomaan. Kirkon maallinen valta kasvoi, mikä herätti kirkon sisällä kritiikkiä (mm. fransiskaanit). Tämä puolestaan antoi sysäyksen opillisen järjestelmän kehittämiselle (skolastiikka, yliopisto).

Brunnerin teksti on tiivistä, suorastaan ahdasta. Jokainen virke sisältää uuden väittämän, eikä hän tapaa koota, toistaa tai antaa esimerkkejä. Kirjan yksi kantava ajatus on käsitteiden ymmärtäminen aikalaisten näkökulmasta, joka on yhtäältä germaaninen ja toisaalta romaaninen. Niinpä Brunner kehittää oman käsitteistönsä, ja siten teksti on hieman raskasta. Kääntäjä Tapani Hietaniemi on kirjoittanut kirjan loppuun erinomaisen, noin kolmikymmensivuisen johdannon Brunnerin ajatteluun.

Aivopesu

Michaël Wächter, Aivopesu - tutkielma käyttäytymisen valvonnasta. Alkuteoksesta Hjärntvätt. En studie i beteendekontroll (1965) suomentanut Ape Kuronen. Gummerus, Jyväskylä, 1968.

Michaël Wächter oli kirjan kirjoittamisen aikoihin psykologian lehtori Tukholman yliopistolla. Aivopesu on parisataasivuinen johdanto väljästi ymmärrettyyn joukkoon tekniikoita, joilla ihmisen persoonallisuutta voidaan muokata. Ensin persoonallisuus tuhotaan, ja sitten se kootaan uudestaan.

Alkuun Wächter luo katsauksen historiaan. Saksan valtiopäivätalo paloi vuonna 1933, ja kiinnisaatu Marius van der Lubbe istui passiivisesti oikeudenkäyntinsä lukuunottamatta hetkeä, jolloin hän tulisesti julistautui ainoaksi syylliseksi. Neuvostoliiton puhdistuksia tarkastellaan parin ulkomaalaisen syytetyn - erityisesti Alex Weissbergin - muistelmien kautta. Syytetyistä puristetaan ulos mielettömiä tunnustuksia alati kiihtyvissä kuulusteluissa, joissa syytetty väistämättä ennen pitkää murtuu. Weissbergin pelasti ystävien vetoomukset, neuvostoliittolaisille kohtalotovereille oikeus ei ollut yhtä armollinen. Muutaman muun esimerkin jälkeen Wächter toteaa, ettei kidutus ole aivopesua, koska se pelkästään pakottaa syytetystä tietoja ulos, mutta ei kokoa uutta persoonallisuutta.

Tilanne oli toinen Korean sodan amerikkalaisvangeille: ne, jotka selvisivät pohjoiskorealaisten käsistä kiinalaisille leireille, kohtasivat psykologisesti kehittyneen sotavankeuden. Kiinalaiset kehittivät 1940-luvulla aivopesumenetelmiä ("xǐ nǎo", 洗脑), joilla puolueen linjat saataisiin pidettyä suorina -- kaikkien piti voida nähdä kommunismin meriitit (Mm. Robert Cialdini on kirjassaan Influence kirjoittunut näistä manipulointimenetelmistä amerikkalaisten sotavankeuden aikana). Korean sodassa amerikkalaisvangit pelattiin tekemään myönnytyksiä, tavoittelemaan mitättömiä etuja ja omaksumaan propagandaa. Keinoina olivat kuulustelut, oppitunnit, toisto, keinottelu yksilön tarpeilla, kritiikki ja itsekritiikki sekä indoktrinaatio, joka johti viattomasta kysymyksestä "Oletko sinä rauhan kannalla?" uskon horjuttamiseen yhdysvaltalaisia instituutioita kohtaan. Tuloksena 15% kotiutetuista oli kommunistien yhteistoimintamiehiä, 5% vastustajia ja 80% siltä väliltä. Kiinalaisten kaaderien koulutus on samaan tapaan toistojen, ryhmädynamiikan ja uhan kautta tehokasta.

Kirjan toisessa osassa tarkastellaan historiallisia menetelmiä suhteessa aivopesuun. Inkvisitio käytti surutta pakkokeinoja, kuten kidutusta, kitkiessään harhauskoa kirkon helmasta. Kidutus oli myös käytössä noitavainoissa. Myöhemmin 1700-luvulla John Wesley onnistui puolestaan käännyttämään kansaa joukkoina hysteeriseksi yltyvän tunnemyrskyn voimalla. Samaa tekniikkaa kehitti myöhemmin mm. Adolf Hitler.

Pavlov tutki koirien ehdollistumista mittaamalla syljeneritystä ruokakellon kumahdellessa. Joskus koirat saivat ruokaa, toisinaan ei. Parhaiten ehdollistuminen toimi eristyksissä ja rauhallisissa oloissa. Alkuun behavioristit lähtivät Pavlovin tulosten ja esittivät, että ihmisen käytökseen vaikuttavat normit, asenteet ja ajattelutavat ovat ehdollistuneet ja toimivat samoin kuin refleksit -- menetelminä toisto, kasvatus, ryhmädynamiikka. Myöhemmin behavioristit muuttivat ajattelutapaansa. Lopuksi Wächter käy läpi lyhyesti muita menetelmiä: nälkä, sosiaalinen paine, propaganda ja lääkeaineet.

Kolmas osa koostuu Wächterin omista näkemyksistä. Hän pitää kasvatusta systemaattisena uudelleenkouluttamisprosessina, joka on pitkälti aivopesua ja indoktrinaatiota. Kaikki yhteiskunnat tarvitsevat indoktrinaatiota pysyäkseen pystyssä. Demokratioissa kasvatus ei ole eliitin masinoima kuvio, vaan se on dynaaminen ja osin hallitsematon prosessi. Silti lehdistö, radio ja televisio puhuvat auktoriteetin äänellä. Mainokset manipuloivat ihmisten tärkeiksi kokemia asioita, ehdollistavat ihmiset tietyntyyppiseen elämään ja arvoihin. Koska Wächter asettelee sanansa vielä varovaisesti, vielä 1960-luvulla media ja mainonta eivät ilmeisesti olleet päässeet vauhtiin. Yhtä kaikki, aivopesua vastaan puolustautuminen on vaikeaa. Kidutukseen luhistuvat kaikki ennemmin tai myöhemmin - niinpä voi vain pyrkiä välttämään sellaista tilannetta. Ymmärrys, keskustelu ja avoin yhteiskunta vievät indoktrinoinnilta joitain työkaluja, mutta jos voidaan hallita ihmisen ympäristöä, peli on pelattu.

Wächterin kirja on tavattoman mielenkiintoinen, mutta toivottoman hajanainen. Johtopäätökset on ripoteltu sinne tänne, joten varsinaista kokoavaa näkemystä ei synny.

Keskiajan kevät

Tuomas M. S. Lehtonen (toim.), Keskiajan kevät: kirjoituksia eurooppalaisen kulttuurin juurista. WSOY, Juva, 2001.

Tuomas M. S. Lehtonen on historian dosentti, Suomen Kirjallisuuden Seuran pääsihteeri ja entinen Renvall-instituutin johtajana. Hän on toimittanut muutaman kulttuurihistoriaa käsittelevän kirjoituskokoelman, joista yksi on Keskiajan kevät. Kirja pureutuu kristilliseen yhteiseurooppalaiseen kulttuuriperintöön ja sen keskiajalla tapahtuneisiin käännekohtiin 10 kirjoituksen voimin. Kirjoittajat ovat pääosin suomalaisia historian, teologian ja kirjallisuustieteen tutkijoita.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen tarkastelee sydänkeskiajan (n. 1000-1300) opillista murrosta tai "heräämistä". Samalle ajanjaksolle on sijoitettu myös aineellisen kulttuurin kehittyminen, eivätkä nämä kaksi linjaa kulje erillään. Luostareiden ideologinen valta ja linnanherrojen maallinen valta liukui kasvavan taloudellisen toiminnan myötä maaseudulta kaupunkeihin. Kasvava kaupankäynti ja keskittyvä valta tarvitsivat maallista oppineistoa.

Kirjan toinen osa keskittyy fransiskaaniliikkeeseen ja naisten asemaan kirkon piirissä. Kasvava rahatalous herätti kriitiikkiä. Jeesuksen esimerkki aiheutti opillisia kiistoja vaurastuvan katolisen kirkon piirissä. Köyhyyslupaus aiheutti myös juridisia ongelmia: mikä on omaisuus, miten fransiskaani voi olla omistamatta mitään ja silti asua jossain? Eivätkö lahjoitukset, erityisesti ruoka, siirtäneet lahjan saajan omaisuudeksi? Seurasi hienojakoista rajankäyntiä omistus- ja hallintaoikeuksien välillä. Fransiskaanit irtisanoutuivat omistuksesta sallien itselleen ainoastaan omaisuuden käyttämisen itsensä ylläpitämiseksi. Kerjäläisveljeskuntien piirissä myös naisille asetetut ihanteet ja toisaalta naisten hurskaus sai vähin erin hyväksyttyjä muotoja.

Kolmas osa kertoo liikkuvuudesta ja viestinnästä. Euroopan yhtenäiskulttuuri perustui matkustukseen ja kulttuurivaihtoon. Yhtäältä saarnatekstit kiersivät pitkin poikin Eurooppaa. Toisaalta tavalliset maallikot tekivät pyhiinvaellusmatkoja, jotka toivat kaukaiset paikat hieman lähemmäksi vaikutteineen ja tapoineen.

Kirja on otsikonsa mukaisesti joukko kirjoituksia, ja niinpä kirjoittajien tekstit pureutuvat pääasiassa sangen kapeisiin ilmiöihin, jotka Lehtonen punoo laajempaan kontekstiin kukin osan alkuun kirjoittamallaan johdannolla. Kieli on siistiä asiatekstiä, ja kirjoitukset ovat tukevasti lähdeviitoitetut.

Poltetun Njállin saaga

Poltetun Njállin saaga. Islanninkielisestä alkuteoksesta Brennu-Njáls saga kääntänyt Antti Tuuri. Esipuheen kirjoittanut Njörður P. Njarðvík. Otava, Keuruu, 1996.

Saagakirjallisuus syntyi viikinkiajan lopulla, islantilaisen vapaavaltion loppumetreillä 930-1260 -luvuilla. Islantilaissaagoja voidaan pitää romaanikirjallisuutena, jota on siis ollut olemassa kauan ennen Cervantesin Don Quijotea. Poltetun Njállin saaga kertoo verikostojen kierteestä kuningas Haraldr Harmaaturkin (961-976), Islannin kristinuskoon kääntymisen (999) ja Clontarfin taistelun (1014) aikaan. Esipuheen mukaan saaga on todennäköisesti kirjoitettu 1200-luvun lopulla.

Saagoille tyypilliseen tapaan kieli on napakan toteavaa, ja moraaliset johtopäätökset jäävät lukijan tehtäviksi. Pahoja ihmisiä ei ole, vain huonoja ja riidanhaluisia. Verikostokierteen molemmat osapuolet voivat esiintyä suoraselkäisinä ja rehellisinä, mutta riidat saavat usein kuitenkin alkunsa kateudesta, solvauksista tai perintöriidasta. Aikana, jolloin maassa ei ollut kuningasta, oikeuden jakaminen perustui käräjöintiin ja - koska kaikkia eivät henkisakot tyydyttäneet - oman käden oikeuteen. Ennusmerkit ja unet varoittavat edessäolevista onnettomuuksista, mutta islantilaiset tuntuvat kohtaavan ne kovin tyynesti. Enemmän huolta kannetaan omasta nimestä, maineesta ja sukulaisista.

Tarinassa henkilöitä on paljon, mutta monikaan ei elä kovin pitkään. Rivien välistä pilkottavat yhteiskunnalliset instituutiot, kuten avioliitto, adoptio ja oikeuslaitos. Tuurin käännös kulkee mukavasti. Nimistö on kokonaan käännetty, ja kirjan lopussa on erikoisten sanojen selityksiä sekä pari karttaa.

Justinian's Flea

William Rosen, Justinian's Flea : Plague, Empire & the Birth of Europe. Pimlico, London, UK, 2008.

Yhdysvaltalainen William Rosen toimi yli kaksi vuosikymmentä kustannustoimittajana ennen kuin itse julkaisi tämän ensimmäisen teoksensa. Justinian's Flea kertoo ensimmäisestä tunnetusta pandemiasta, tai, kuten kirjan takakannessa maalaillaan, "maailman pienimmän organismin törmäyksestä maailman mahtavimman imperiumin kanssa". Kirja on samalla Justinianuksen ja Theodoran elämäkerta, epidemiologinen johdanto ja myöhäisantiikin historia. Sivuilla vilahtavat myös Belisariuksen voittoisat taistelut, St. Sofian rakentamiset, Persian köydenveto Bysantin kanssa, silkkitien ekonomia ja islamin nousu ruton heikentämässä Lähi-Idässä.

Kirjan keskeinen viesti on, että juuri, kun Belisarius oli palauttanut Pohjois-Afrikan ja Italian takaisin Itä-Rooman tai siis Bysantin huostaan, ja uusi kultainen aikakausi oli luomassa ensi säteitään, tuli rutto, joka tappoi noin neljänneksen itäisen Välimeren populaatiosta. Seurasi inhimillinen tragedia, työvoimapula, verotulojen romahdus, sotilaallisen voiman heikkeneminen, ja Bysantti joutui kontilleen juuri nousevan islamilaisen vallan edessä - menettäen esimerkiksi Syyrian heti alkuunsa. Seuranneina vuosisatoina taistelussa oli myötä- ja vastoinkäymisiä, mutta lopulta 1453 Konstantinopoli päätyy ottomaanien huostaan, ja Itä-Rooma lakkaa olemasta. Niinpä pandemiaa voi pitää syynä islamin nopeaan leviämiseen, ja Eurooppa tai Kristikunta joutui määrittelemään itsensä sen vastavoimaksi. Rutolla on varmasti ollut vaikutusta, mutta ihan maaliin asti Rosenin argumentti ei kanna.

Rosen on taitava kirjoittaja, mutta jotkin hieman sekavasti järjestetyistä luvuista herättävät huomaamaan eron tietokirjailijan ja historioitsijan välillä. Missä historioitsija tyytyisi asiatekstiin, Rosen kutoo tarpeettomia analogioita luonnontieteisiin ja luonnonmullistuksiin kuvatessaan tapahtumien vaikutuksia tai vaikeaa ennustettavuutta. Paikoin hän (yli)kirjoittaa jännityskertomusta, jossa vasta pitkän ja hieman monimerkityksisen henkilökuvauksen päätteeksi kerrotaan, kenestä on kyse. Aihe on kuitenkin mielenkiintoinen, ja Rosen herättää ruokahalun Bysanttia ja erityisesti Justinianuksen valtakautta kohtaan.

Kirjasta sen verran, että Pimlicon pehmeäkantisten niteiden selät ovat yhden lukukerran jälkeen kovin, kovin kuluneita.

The Invasion of Europe by the Barbarians

J. B. Bury, The Invasion of Europe by the Barbarians (1928). W. W. Norton Co., New York, NY, USA, 2000.

John Bagnell Bury toimi historian professorina Cambridgessa 1900-luvun alussa. The Invasion of Europe by the Barbarians perustuu Buryn pitämiin luentoihin germaaniheimojen vaelluksista ja Länsi-Rooman romahduksesta nimenomaan germaanien näkökulmasta. Kirjan viisitoista luentoa kattavat tapahtumat 300-luvulta 500-luvulle. Germaanit käsittivät lukuisia paimentolaisheimoja, jotka elivät Reinin ja Tonavan pohjoispuolella. Väestönkasvu, migraatiot "Germaniassa" ja hunnien saapuminen idästä sysäsivät liikkeelle vuosisatoja kestäneen kansainvaellusten ajan.

Bury korostaa, että Länsi-Rooman romahdus oli ennen kaikkea sisäinen. Armeijoiden perustaminen ja väennosto muodostuivat ongelmaksi, kun ydinalueiden väestö ei ollut Buryn mukaan sotaväkeen sopivaa. Vähin erin germaaneja otettiin legiooniin, ja niin käynnistynyt "germanisoituminen" täytti kasvavan osan sotilaseliitistä germaaneilla. Germaaniheimot, jotka muuttivat Imperiumin alueelle, arvostivat roomalaista valtiojärjestelmää, pyrkivät pääsemään osaksi olemassa olevaa järjestelmää, ja pääosin noudattivat lakeja ja Itä-Rooman keisarin tahtoa. Visigoottien ja ostrogoottien kuninkaat halusivat osaksi Roomaa, uuden kodin kansalleen, ja virallisen aseman roomalaisten ravintoketjussa. Pystyvien armeijoidensa kanssa germaanit toki saattoivat käyttää neuvotteluasemaansa hyväkseen, eivätkä aina välttäneet ryöstelyäkään.

Länsi-Rooman romahduksena on pidetty vuotta 476, vaikka Romulus Augustuluksen syrjäyttäminen ei poikennut 400-luvun tapahtumista mitenkään erityisesti. Ensinnäkin Länsi-Rooma ei ollut enää yhtenäinen imperiumi vaan hallinnollinen tilkkutäkki. Toiseksi jurisisesti Itä-Roomassa edelleen hallitsi keisari Zeno ja Länsi-Roomassa Julius Nepos, ja niinpä Romulus Augustulus oli vallananastaja, jonka Odovacar (Odovacer, Odoacer) yksinkertaisesti syrjäytti sotilaskapinassa. Kapinan jälkeen Odovacar pysyi lojaalina Itä-Rooman keisarille (Julius Nepos kuoli) ja toimi ensimmäisenä ei-roomalaisena Italian kuninkaana. Buryn ensimmäisistä luennoista on jo yli sata vuotta, mutta edelleen Rooman historiaa luetaan nöyrästi roomalaisten historioitsijoiden näkökulmasta.

Visigoottien onnistui pitää Italiaa hallussaan joitain vuosia, mutta päätyivät valloittamaan Akvitanian ja osan nykyistä Espanjaa. Akvitania meni myöhemmin frankeille ja Espanja maureille. Ostrogootit valloittivat Italian Odovacarilta, mutta Theodoricin kuoltua valtakunta hajosi. Vandaalit valloittivat Pohjois-Afrikan, mutta Itä-Rooma polki valtakunnan jalkoihinsa. Vandaalien, ostro- ja visigoottien saavutusten lyhytaikaisuus selittyy Buryn mukaan osin heidän uskonnollaan. Hehän olivat kristittyjä, mutta noudattivat Ariuksen opetuksia, jotka Nicean kirkolliskokous tuomitsi harhaoppina. Arianismi erotti germaanieliitin valloitettujen alueiden kansasta, eikä se herättänyt katolisten piispojen myötätuntoa.

Kirja on tiivis ja se etenee reippaasti. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta monin paikoin Bury viittaa suoraan aikalaiskirjoittajaan. Frankkien historian kohdalla tämä johtaa tekstien problematisointiin. Tietenkin kirja on jo hieman vanha. Myöhempi tutkimus ja erityisesti arkeologia on varmasti täydentänyt tai korjannut joitain kirjan tietoja. Toinen ongelma on karttojen puute. Tapahtumien jäsentämistä auttaisivat kartat ja monipolvisia vaelluksia kuvavaat nuolet. Yhtä kaikki, maallikolle Buryn teksti on herkkua.

Escape from Freedom

Erich Fromm, Escape from Freedom (1941). Holt Paperpacks, New York, NY, USA, 1994.

Erich Fromm (1900-1980) oli saksalais-amerikkalainen sosiaalipsykologi, joka kouluttautui Saksassa, mutta muutti Yhdysvaltoihin 1934, kun natsit pääsivät valtaan. Escape from Freedom (suom. Pako vapaudesta) on Frommin ensimmäinen näkyvyyttä saanut teos. Se tutkii syitä ja mekanismeja, joiden takia ja joiden kautta moderni ihminen on sosiaalisessa ja kulttuurillisessa kriisissä. Fromm lataa keskeisen pointin aivan kirjan alkuun ja työstää sitä kolmisen sataa sivua. Pointti on yksinkertaisuudessaan seuraava: moderni, yksilöä ja vapautta korostava kulttuuri luo turvattomuuden tunteen. Ihmiset eivät tiedä, keitä he ovat, mitä varten he elävät ja mitä mieltä heidän tulisi olla. Turvattomuuttaan lääkitäkseen he auliisti hyväksyvät ulkopäin tulevat valmiit vastaukset ja mallit. Poliittinen, kulttuurinen ja sosiaalinen kriisi syntyy siitä, että ihmiset ovat taipuvaisia omaksumaan autoritaarisia näkemyksiä, jotka suoraan tai peitellysti kampanjoivat yksilöä ja vapautta vastaan.

Kiekkoa lähdetään hakemaan hieman kauempaa, aina keskiajalta asti. Esiteollinen yhteiskunta oli tiukasti säännelty. Kaikki elämänalueet olivat joko sosiaalisten instituutioiden, kiltojen erioikeuksien, aatelisten privileegioiden, kirkon oppien tai suvun sanelemia. Ammatti, sääty ja suku sanelivat liikkumavaran. Typistetyistä mahdollisuuksista kuitenkin seurasi, että ihmisellä oli paikka yhteiskunnassa; sitä ei tarvinnut etsiä tai epäillä. Uskonpuhdistus siirtää uskon yksilön omaksi asiaksi, ja orastava kapitalismi murtaa perinteistä säätyjakoa. Yksilöllinen vapaus alkaa muovautua. Luterilaisuus tai kalvinismi eivät kuitenkaan helli yksilöä. Pelastus ei riipu teoista vaan uskosta (Luther) tai kohtalosta (Calvin). Tiukalla velvollisuuksien noudattamisella ja kovalla työllä ihminen voisi kuitenkin todistaa itselleen (ja muille) olevansa pelastuksen tiellä. Ehkä kyse on pelastuksesta tai kenties voimattomuuden repressiosta. Joka tapauksessa reformaatio ja renessanssi aloittavat poliittisen ja taloudellisen vapautumisen.

Vapautuminen on lisännyt negatiivista vapautta (=vapautta perinteisistä auktoriteeteista, "vapautta jostakin") ja positiivista vapautta (=vapautta toteuttaa halujaan ja taipumuksiaan, "vapautta johonkin"). Negatiivisen vapauden kasvaessa ihmiset kokevat eristymistä, yksinäisyyttä ja levottomuutta. Yhteisö ei jaa enää samoja arvoja, joten jäsenten välillä kytee epäluottamus. Positiivisella vapaudella ei puolestaan osata tehdä mitään. Taloudellinen vapautuminen tuottaa epävarmuutta, ja erikoistuminen ja työnositus vieraannuttaa ihmisen työstään. Näistä seuraa pelkoa, joka on yksilölle kestämätöntä.

Pelon torjumiseksi on toki keinoja. Ensimmäinen niistä on autoritarismi. Autoritaarinen luonne korvaa riippumattomuutensa jollain ulkoisella vahvistaakseen sisäistä heikkouttaan. Auktoriteetin valtaan alistunut vaihtaa turvattomuuden ja pelon varmoihin vastauksiin. Tätä Fromm kutsuu masokismiksi. Sadisti puolestaan alistaa muut valtaansa tekemällä itsestään muille korvaamattoman, käyttämällä muita hyväkseen tai mahdollisesti satuttamalla muita. Vaikka sadistin riippuvuus ei ole yhtä ilmeistä kuin masokistin, hän on samaan tapaan riippuvainen muista ja tarvitsee muita torjuakseen yksinäisyyttään. Vaikka riippuvuudelle on psykologinen selitys, se ei ratkaise yksilön ongelmaa. Mielenterveys edellyttää, että voimat löytyvät ihmisestä itsestään.

Toinen keino on destruktivismi. Destruktiivinen luonne muistuttaa sadistia, mutta siinä missä sadisti haluaa jotain itselleen, destruktivisti vain tuhoaa sen, mitä ei voi hallita.

Kolmas keino on konformismi, mukautuminen, joka on näistä yleisin. Yksilö pelkää erottua ja tehdä omia ratkaisuja. Jotta yksilö voittaisi muiden hyväksynnän, hän mukautuu ympäristön odotuksiin ja tiedostamattaan omaksuu ympäriltään normatiivisia uskomuksia sekä ajatusmalleja pitäen niitä ominaan. Samassa yksilö menettää yksilöllisyytensä ja on vaarassa kadottaa omantuntonsa.

Fromm analysoi natsien ideologiaa Mein Kampfin pohjalta, ja toteaa Hitlerin autoritaariseksi luonteeksi, koska tämä haluaa palauttaa kansalle itsetunnon ja varmuuden tulevaisuudesta. Tietenkin Hitler halusi myös alistaa muut valtaansa.

Lopuksi Fromm tarkastelee modernia demokratiaa. Vaikka selvää auktoriteettia ei entiseen tapaan ole, ihmisiä hallitsevat asiantuntijalausunnot ja mainokset. Vain spontaani itseilmaisu ja käytös johtaa vapaisiin yksilöihin, koska se kytkee ihmisen ympäristöönsä ja muihin positiivisen vapauden kautta. Kun yksilöt toimivat näin, Frommin mukaan epäily itseen ja omaan asemaan liittyen katoaa. Ihminen saa uudenlaista (tervettä) turvaa spontaaniudesta.

Frommin teksti on siistiä ja hyvin jäsenneltyä. Se ei ehkä yllä brittiläisten oppineiden loisteliaseen ylätyyliin, mutta sitä on helppo lukea. Analyysi jättää lukijaan jälkensä, joskaan spontaani elämänasenne ratkaisuna yksilön ongelmaan ei ihan vakuuta, mikä voi johtua historian ruokkimasta pessimismistä. Olemme sivilisaationa maalanneet itsemme nurkkaan. Ehkä tuotantotapamme ja taloudelliset rakenteet todellakin johtavat epäluottamukseen ja epävarmuuteen, ja nämä voisi korjata. Ehkä edessä oleva niukkuus (à la peak oil & ilmastomuutos) voitaisiin puskuroida, jos saisimme kunnon kansalaiset tekemään oikeita valintoja. Miten saadaan aikaan kulttuurinen steiner-koulu, jossa ihmiset eivät lankea helppoon? Kuka haluaa mielenterveyttä, jos sen hintana on kulutusyhteiskunnan romahdus? Ihmiset tapaavat valita Barabbaan.