Kirjeet

J. R. R. Tolkien, Kirjeet. Toimittanut Humphrey Carpenter apunaan Christopher Tolkien. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Letters of J. R. R. Tolkien (1981) suomentanut Tero Valkonen. WSOY, Juva, 2009.

Englantilainen fantasiakirjailija ja filologi J. R. R. Tolkien (1892-1973) oli tuottelias kirjeiden kirjoittaja. Humphrey Carpenterin kokoama kirjeotos kommentteineen ja hakemistoineen ilmestyi suomeksi liki kolmekymmentä vuotta alkuteoksen jälkeen. Kirjeet käsittää noin 350 kirjettä nuoruusvuosilta liki kuolemaan saakka, joskin säilyneistä kirjeistä tai niiden luonnoksista valtaosa on kirjoitettu 1955 jälkeen, kun Tolkien teki niistä itselleen hiilikopioita. Vaikka kirjeistä on jätetty pois henkilökohtaisuudet, Tolkienin kirjeet perheenjäsenille, kustantajalle, ystäville ja lukijoille välittävät kuvan lämpimästä ja rakastavasta perheenisästä, hartaasta katolisesta, jäykästä konservatiivista ja kovin pedanttisesta tai hieman saamattomasta kirjailijasta. Toistuva valittelu heikosta terveydentilasta asettaa valittelun kirjoittamista jarruttavista velvollisuuksista ja muista töistä hieman hassuun valoon: Tolkien ei julkaissut erityisen mitenkään paljon tieteellistä tai kaunokirjallista tekstiä. Hän toki luennoi ahkerasti elättääkseen perheensä.

Vuonna 1937 julkaistu Hobitti oli vielä selvästi lasten satukirja, mutta vuosina 1954-55 julkaistu Taru sormusten herrasta ei niinkään. Se oli omituinen anakronismi. Sen kerronta ja tyylikeinot olivat vanhahtavia, nimet vieraita, päähenkilöt idealisoituja, eikä se istunut Jane Austenin aloittamaan, psykologista herkkyyttä pursuavaan romaaniperinteeseen. Sille ei ollut kategoriaa! Kirjeistä välittyy myös kuvittajien ja kuunnelma- sekä animaatiokäsikirjoittajien hämmennys, kun Tolkien tuskastelee heidän tekemiensä tulkintojen kanssa. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä kirjalla pitäisi tehdä tai miten sitä pitäisi lukea? Vaikka kirja oli heti myyntimenestys, sen vastaanotto oli ja on edelleen kahtiajakautunut.

Miten Tarua sormusten herrasta pitäisi sitten lukea ja arvostella? Tolkien ei itse pitänyt Taru sormusten herrasta -teosta romaanina, vaan romanttisena sankaritarinana. Hänen kirjalliset esikuvansa olivat islantilaisia tai anglosaksisia. Hän inhosi kirjallisuuskritiikkiä, joka yritti sovittaa teoksen piirteet tekijän henkilökohtaiseen historiaan ja psykologiaan. Tällöin itse tarina jäi sivuun.

"Runouteni" ei juuri ole saanut ylistystä osakseen - jopa joidenkin ihailijoiden kommentit ovat monesti pilkallisia (viittaan nyt kirjallisina itseään pitävien veikkojen arvosteluihin). Ehkäpä se johtuu suurelta osin nykyajan ilmapiiristä - missä "runouden" on määrä heijastaa vain henkilökohtaisia mielen tai sielun kärsimyksiä, ja ulkoisia seikkoja arvostetaan vain omien "reaktioiden" kautta - mutta juuri kukaan ei tunnu oivaltavan, että kaikki S. h:n runotovat perusluonteeltaan dramaattisia: ne eivät kuvasta vanhan professoriparan itsetutkiskelua, vaan niiden tyyli ja sisältö on sovitettu niitä tarinassa laulavien tai lausuvien hahmojen maailmaan ja tarinan tilanteisiin (s. 495-96)

Tarina pitää lukea ja käsittää siitä itsestään käsin, eikä pilkkoa ja projisioida sen osia tarinan ulkopuolelle. Tolkien lainasi usein Gandalfin sanoja: "Ja se joka hajottaa esineen saadakseen selville mikä se on, on hyljännyt viisauden tien." Erityisesti Tolkien vastusti teoksiensa lukemista vertauskuvina. Tarun sormusten herrasta ja toisen maailmansodan välille alettiin piirtää viivoja jo heti ilmestymisestä. Tolkien katsoi, että örkkejä oli molemmin puolin sotaa, ja Mordor oli enemmän maailmankuva kuin maantieteellinen paikka.

Kuitenkin pojalleen Christopherille kirjoittaa: "Tuntuu näet todennäköiseltä, etten koskaan kirjoita järjestelmällistä elämäkertaa - sellainen on vastoin luontoani, joka ilmaisee syvimmin kokemansa asiat tarinoissa ja myyteissä." (s. 527) Mene ja tiedä. Tolkien sai viktoriaanisen ja tiukan katolisen kasvatuksen, minkä takia hän katseli -omien sanojensa mukaan- turvallisen maailman ja sen järjestyksen vähittäistä vajoamista 21-vuotiaasta asti. Sama väheneminen on läsnä hänen pääteoksissaan. Kirjallisen menestyksen hän kohtasi vasta yli 60-vuotiaana. Hän oli monella tapaa ajalleen vieras.

Frank Stella halusi maalata kuin Velazguez, mutta koska ajalla ja taiteella on suunta, Stella tyytyi maalaamaan viivoja ja lippuja. (Post)Moderni ei tunnusta kertaustyylejä. Kirjoittaessaan 1900-luvulla mytologiaa Englannille tai Luoteis-Euroopalle, Tolkien haki työkalunsa ja tekniikkansa menneisyydestä ja teki sen, mistä Stella haaveili.

Kirjeet on juuri sitä henkilöhistoriaa, jota vasten teoksia ei tulisi Tolkienin mukaan lukea. Suomennos huolellinen, ja kirja muistuttaa tyylikkyydessään Teos-kustantamon niteitä.

Framed ink

Marcos Mateu-Mestre, Framed Ink: Drawing And Composition for Visual Storytellers. Design Studio Press, Culver City, CA, USA, 2010.

Syntyjään espanjalainen Marcos Mateu-Mestre on kokenut animaatioelokuvien tekijä ja sarjakuvataiteilija. Framed Ink on lyhyt johdanto kuvalliseen tarinankerrontaan, missä Mateu-Mestre havainnollistaa kuvan komposition, rajauksen, tekstuurin, rytmin ja peräkkäisten kuvien jännitettä omin, taitavasti piirretyin esimerkein suhteessa kuvien välittämään viestiin.  Vaikka teos keskitty elokuvien story-boardien tekemiseen, kirjan lopussa yksi luku on varattu sarjakuville. 

Framed Ink on siinä mielessä harhaanjohtava nimi, että piirrokset on selvästi tehty digitaalisesti eikä varsinaisesti musteella. Mateu-Mestren piirrosjälki on kuitenkin ilmiömäinen.

Reinventing Comics

Scott McCloud, Reinventing Comics: How Imagination and Technology Are Revolutionizing an Art Form. Perennial, New York, NY, USA, 2000.

Scott McCloud on yhdysvaltalainen sarjakuvantekijä, joka on tullut kuuluisaksi sekä sarjakuvia koskevista tietokirjoistaan että sarjakuvaan liittyvistä keksinnöistään (24-hour comics, Infinite Canvas). Periaatteessa Reinventing Comics jatkaa siitä, mihin Understanding Comics jäi. McCloud lukee auki sarjakuvan historiaa, muotoilee sarjakuvan määritelmää uudelleen ja etsii taidemuodon kehityssuuntia.

Sarjakuvakustantajat Yhdysvalloissa päättivät suunnata sarjakuvat pääasiassa lapsille, jolloin sarjakuvan sisällölle asetettiin tiukat reunaehdot (Comics Code). Tämä on jarruttanut sarjakuvan kehitystä ja synnyttänyt paitsi yksipuolisen myös pääomavaltaisen julkaisukulttuurin. Keskeiset kehityssuunnat tai "vallankumoukset", joissa McCloud näkee oman sukupolvensa epäonnistuneen liittyvät sarjakuvan arvostukseen kirjallisuutena, sarjakuvan arvostukseen taiteena, tekijänoikeuksiin, uusiin innovaatioihin, suuren yleisön näkemykseen sarjakuvista, sensuuriin, tekijöiden ja tarinoiden sukupuoli- ja kulttuurijakaumaan ja genren yksipuolisuuteen. Monet asiat ovat 1980- ja 1990-luvuilla muuttuneet hieman parempaan suuntaan, mutta McCloudin mielestä sarjakuva ei ole lähelläkään niitä ilmaisun ja kerronnan potentiaaliaan.

McCloudin mukaan digitaalisuus on avain näiden ongelmien ratkaisemiseksi. Digitaaliset työkalut mahdollistavat uudenlaiset kuvallisen kerronnan tavat (tehosteet, 3D-mallinnus) ja vielä vuonna 2000 melkein kaikki digitaalista sarjakuvaa tekevät olivat "uudisasuttajia" digitekniikan suhteen. Toiseksi internet mahdollistaa uudenlaisen, suoran jakelun, jossa katoavat kustantajan, levittäjän ja vähittäismyyjän roolit. Tällöin julkaisukynnys madaltuu. Sarjakuva voi olla alusta loppuun digitaalinen, jolloin missään vaiheessa mitään fyysistä ei tarvitse siirtää. Kolmanneksi sarjakuvan digitaalisuus avaa uusia mahdollisuuksia sarjakuvan rakenteelle, kun ruutuja ei tarvitse järjestää painetun sivun muotoon.

McCloud onnistuu jäsentämään sarjakuvakerronnan ongelmia ja ratkaisuja olematta kuiva. Kirjan eetos tarttuu lukijaan, ja vaikka digitaalisen sarjakuvan innovaatiot eivät ehkä lumoa kaikkia, alalla on runsaasti tilaa erilaisille kokeiluille. Reinventing Comicsin piirrosjälki ei ole tosin aivan yhtä terävää kuin Understanding Comicsissa ja erityisesti Making Comicsissa.

The Ascent of Money

Niall Ferguson, The Ascent of Money: A Financial History of the World. Penguin Books, London, UK, 2009.

Skotlantilainen Niall Ferguson toimii Harvardin yliopistossa, Harvard Business Schoolissa professorina ja London School of Economicsissa professorina. Hän on on erikoistunut talous- tai oikeastaan rahoitushistoriaan, ja monet hänen aikaisemmista kirjoistaan ovat käsitelleet brittiläisen imperiumin ja ensimmäistä maailmansotaa edeltäneiden vuosikymmenten käänteitä.  The Ascent of Money julkaistiin vuonna 2008 juuri, kun rahoitusmarkkinat ajautuivat ongelmiin Yhdysvaltain johdolla. Niinpä kirja ei käsittele viimeaikaisimpia käänteitä, mutta esittelee ongelmiin johtaneiden sijoitusinstrumenttien lisäksi keskeiset pilarit, joiden varaan rahoitusala perustuu.

Ensimmäinen on vaihdannan väline, raha, joka eliminoi hyödykkeiden vaihdantaan liittyvät tehottomuudet ja kömpelyydet. Alkuun Kaksoisvirranmaassa savenpalasille kirjattiin transaktioita, esim. maanomistaja talletti viljaa palatsin tai temppelin varastoon, jolloin hänelle syntyi saamisia ja varastolle velkaa (toisin päin viljaa ostettaessa). Vaikka jossain vaiheessa rahoiksi lyötiin harvinaisia metalleja, rahalla ei ole arvoa vaihdantajärjestelmän ulkopuolella, so. arvoa sinänsä. Ferguson tiivistää: raha on kirjattua luottamusta. Pankkijärjestelmän kehittyessä luotto muodostuu yhä keskeisemmäksi politiikan ja taloudellisen toiminnan välineeksi.

Rahoitusjärjestelmän siunauksellisuudesta voi olla monta mieltä, mutta Fergusonin keskeinen ajatus on, että köyhyys on seurausta heikosti toimivasta rahoitusjärjestelmästä. Raha on edistyksen väline. Glasgown huonostoalueiden ihmiset ovat pankkien ja rahoituslaitosten muodostaman järjestelmän ulkopuolella ja ajautuvat siten koronkiskurien syliin kohdatessaan ongelmia.  Kiskurikorot johtuvat lainanantajan heikosta kyvystä kantaa velallisten epäonnistumisia ja velallisten vähäisistä vaihtoehdoista.

Joukkovelkakirjat kuten pankitkin kehittyivät poliittisesti hajanaisessa Italiassa. Firenze rahoitti sodankäyntiään rikkailta kaupunkilaisiltaan nostamilla lainoilla, joita saattoi myydä eteenpäin. Joukkovelkakirjojen avulla riskiä voitiin hajauttaa, eivätkä velallisen (esim. hallitsijan) ongelmat kasautuneet yhden velanantajan harteille (esim. Fugger, Bardi, Peruzzi). Yksinvaltiaiden hallinnot olivat alttiimpia konkursseille, ja niinpä Espanjan kruunu joutui maksamaan kovempaa korkoa kuin piskuinen Hollanti. Uudelta mantereelta virtaava hopea ja kulta eivät synnyttäneet Espanjassa painetta uudistuksiin, kun Hollanti (ja Englanti) puolestaan kehittivät edustuksellista päätöksentekoa, virkamiehistöä.

Joukkovelkakirjasta maksetaan lainapääomalle korkoa, ja valtioiden koronmaksun kannalta veronkanto on aivan ensisijaista. Sivumennen sanoen sanottakoon, että verotuksen kannalta tehtäväänsä palkatut, hallinnolle uskolliset virkamiehet ovat ylivertaisia aatelisiin tai vuokraparoneihin nähden (eikä edustuksellisesta päätöksenteostakaan ole haittaa). Espanja ja Ranska jäivät jälkeen Hollannista ja Englannista 1500-luvulta alkaen osin juuri tästä syystä. Huolimatta maahan virtaavasta kullasta ja hopeasta Espanja teki kymmenisen konkurssia vuosien 1557 ja 1662 välillä, kun samanaikaisesti Hollannin joukkovelkakirjojen korko laski, vaikka se velkaantui nopeasti. 

Luottamus valtioiden kykyyn vastata velkakirjojen rasitteista tietenkin muuttuu aikaa myöten. Muutokset voidaan diskontata joukkovelkakirjan hintaan, ja ns. jälkimarkkinoilla niitä voidaan ostaa ja myydä luottamuksen heilahdusten ja ennusteiden asettamien hintojen mukaan. Nathan Rothschild rikastui pelaamalla joukkovelkakirjojen hinnoilla Waterloon taistelun edellä.

Osakeyhtiö kehittyi hollantilaisten kauppakomppanioista (engl. company). Kauppalaivojen matkat kestivät kauan, ja ne olivat vaarallisia. Riskien jakamisen vuoksi kauppiaat yhdistivät voimavaransa ja jakoivat tuottoa sijoitettujen resurssien mukaan. Nämä hankkeet yhdistettiin yhdeksi Itä-Aasian kauppakomppaniaksi, jolle Hollannin parlamentti vuonna 1602 antoi vielä Aasian kauppamonopolin. Kauppakomppanian osuuksia saattoi pian ostaa ja myydä, jolloin syntyi Amsterdamin pörssi (1609). Kun kauppakomppanian osakkeita alettiin hyväksyä lainojen vakuutena, osakemarkkinoiden ja luottomarkkinoiden välinen kytky alkoi muodostua.

Ensimmäinen osakekupla syntyi kuitenkin Ranskassa, kun skotlantilainen peluri John Law osti Mississippi Companyn, so. Louisianan kauppakomppanian, osakkeiden arvo nousi rajusti Louisianan mahdollisuuksiin liittyvien huhujen ja valheellisen markkinoinnin myötä.  Law oli perustanut myös pankin, joka laski liikkeelle paperirahaa ja jonka takaajaksi asettui Ranskan kruunu (jolloin Law oli samalla keskuspankkiiri). Osakkeiden suosion vuoksi ja osinkojen maksamiseksi rahaa piti painaa enemmän kuin mitä pankilla oli metallirahavarantoa, ja kun louisianafantasiat paljastuivat kangastukseksi, seurasi osakekurssin romahdus, talletuspako (bank run), konkurssiaalto ja Ranskan valtion rampautuminen aina vallankumoukseen (1789) asti.

Kaksi skotlantilaista pappia, Wallace ja Webster, kehittää ensimmäisenvakuutusrahaston vuonna 1744. Toki vakuutuksia oli ollut aikaisemminkin, mutta papit sovelsivat ensimmäistä kertaa vakuutuksien hinnoitteluun uusia käsitteitä kuten todennäköisyys, elinajanodote, luottamusväli, normaalijakauma ja utiliteetti. Wallace ja Webster esittivät, että vakuutusmaksut tulisi rahastoida ja sijoittaa järkevästi, jolloin korvauksia maksettaisiin paitsi preemioista myös tuotoista. Keskeinen havainto oli, että vaikka yksittäistä onnettomuutta ei voi ennustaa, riittävän suuresta aineistosta voidaan kohtalaisen tarkasti laskea odotusarvo -- riski, joka voidaan hinnoitella. Suuruuden ekonomia on vakuutusalalla valttia. Vähin erin kehittyy hyvinvointivaltio, jossa kansalainen on "vakuutettu" kaikenlaisia onnettomuuksia vastaan. 

Omistusasuminen on uudehko trendi. Ennen viime vuosisataa pienviljelijöiden lisäksi hyvin harva omisti taloa tai huoneistoa, vaan maksoi asumisestaan vuokraa. Maan ja kaupungeissa rakennusten omistaminen oli pitkään yksi keskeisimpiä vaurauden lähteitä. Vuokraloordien hegemonia alkaa rakoilla laman runtelemassa Yhdysvalloissa 1930-luvulla, kun valtio ryntää tukemaan asuntolainamarkkinoita. Laina-ajat pitenevät ja korot laskevat, kun koko maan kattavat toimijat pystyvät hinnoittelemaan riskinsä vakuutusalan tapaan. Asuntonsa omistavasta kansalaisesta tulee ihanne. Asunnon omistamisesta tulee osa amerikkalaista unelmaa, joka nauttii valtion suojelusta.   2000-luvulla omistusasumista yritettiin laajentaa entisestään poliittisista ja taloudellisista syistä ihmisille, jotka olivat olleet luottomarkkinoiden ulkopuolella. Ferguson kaivaa kuitenkin lukuisia esimerkkejä, joissa asunnot eivät ole olleet se turvasatama, joina niitä tavallisesti pidetään.

Chimerica on Fergusonin termi, jolla hän kuvaa Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä epävarmaa symbioosia. Yhdysvallat ostaa kiinasta tuotteita velaksi, ja Kiina sijoittaa saamansa dollarit Yhdysvaltain joukkovelkakirjoihin, mikä pitää USA:n korkotason matalana. Hän vertaa lännen ja kehittyvien maiden taloudellista epätasapainoa viime vuosisadan alkuun ja senaikaiseen globalisaatioon, jolloin sijoittajat pitivät Britannian ja Saksan suhdetta Chimerican kaltaisena. Chimerica ja sen epätasapainot eivät ehkä ratkea kivuttomasti. Ferguson tiivistää, että 1) mittava sota voi alkaa huolimatta pitkälle kehittyneestä taloudellisesta globalisaatiosta, 2) mitä pidempään rauha kestää, sitä epätodennäköisempänä sotaa pidetään (ja sen vuoksi se mahdollisesti syttyy helpommin) ja 3) hyviin vuosiin tottuneisiin (sanoisinko vallitsevan ideologian kyllästämiin) sijoittajiin kriisit osuvat pahemmin. Viime vuosien kriisit ovat osoittaneet, miten lyhyt historiallinen tietämys sijoittajilla on.

Loppusanoissa Ferguson piirtelee analogian evoluution ja ihmisten taloudellisen toiminnan välille. Kaikenlaista kokeillaan, mutta aikaa myöten kilpailu karsii epäterveet hankkeet.

The Ascent of Money on hyvin helppolukuinen, jos paikoin jopa jaaritteleva. Lukujen sisällön Ferguson sitoo yhtä hyvin historiaan kuin tähän päiväänkin ja erityisesti käynnissä olevaan kriisiin ja havainnollistaa esimerkiksi joukkovelkakirjojen hinnoittelua yksinkertaisin laskelmin. Historian tuntemus ja analogioiden tunnistaminen tuovat Fergusonin ääneen syvyyttä, eivätkä esille nostetut ennakkotapaukset ole kovin valoisia.

Silmarillion

J. R. R. Tolkien, Silmarillion. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Silmarillion (1977) suomentanut Kersti Juva. WSOY, Porvoo, 1980.

J. R. R. Tolkien (1892-1973) oli englantilainen kielitieteen professori, joka tuli tunnetuksi Keskimaahan sijoittuvista tarinoistaan. Hobitti eli sinne ja takaisin julkaistiin 1937 ja Taru sormusten herrasta vuosina 1954-55. Kuitenkin Silmarillion on kirja, jota Tolkien kirjoitti nuoruudestaan aina kuolemaansa saakka saamatta sitä koskaan valmiiksi. Tolkienin kustantaja ei osannut nähdä Silmarillionille kiinnostunutta lukijakuntaa. Tolkienin poika Christopher kokosi muistiinpanoista ja tarinoiden eri versioista yhtenäisen tiivistelmän, joka julkaistiin vasta Tolkienin kuoleman jälkeen 1977.

Kun pettyneet, kokonaisten ikäluokkien tuhon todistaneet ensimmäisen maailmansodan veteraanit palasivat kotiin, moni kirjoitti puki sanoiksi epätoivonsa, pettymyksensä ja menetyksensä. Tolkien otti kokonaan toisen suunnan: hän alkoi kirjoittaa fantasiatarinoita luoden kokonaan uuden, toissijaisen maailman, jossa mytologia ja historia välittyy paitsi tarinana myös osana kansojen kieltä. Vaikka maailma on mielikuvituksen tuote, se on sisäisesti johdonmukainen ja erittäin kiehtova.

Silmarillion on haltioiden kertoma tarina maailman synnystä, sen alkuvaiheista ja tapahtumista aina Sormusten sotaan asti. Maailma syntyy jonkinlaisten jumalhahmojen laulusta, ja kuoron soraääni tuo maailmaan varjoja ja pahuutta. Maailman asuttavat ensin haltiat, ja heitä seuraavat ihmiset.  Molemmat sortuvat erilaisiin heikkouksiin, sukusurmiin ja petoksiin. Taistelu pahuutta vastaan tuottaa sankareita, mutta missään mikään ei ole helppoa, mikään ei tule ilmaiseksi ja vuosi vuodelta aikanaan suurten huoneiden voimat vähenevät, veret laimenevat ja uljaus hiipuu. Kehityksellä on suunta, eikä se ole kohti entisaikaista loistoa kuin hetkittäin.

Kirja ei kerännyt aikalaiskriitikoiden kiitosta, ja siinä mielessä Tolkienin kustantajan epäluulo oli perusteltua. Silmarillion on vanhahtavaa, saagojen ja Vanhan testamentin kerrontaa, jota kuormittavat pitkä tapahtumaketju ja lukuisat vieraat maiden, kansojen ja henkilöiden nimet. Se on mytologia, jolla ei ole tietyssä mielessä yleisöä -- sanalla sanoen: se on anakronismi.  

Edellisestä lukukerrasta ehti vierähtää parikymmentä vuotta. Tällä kertaa lukukokemusta vahvistivat Yhdysvaltalaisen kirjallisuuden professorin Corey Olsenin Tolkien-podcastit, erityisesti hänen Washington Collegessa keväällä 2010 pitämänsä Tolkien-kurssin luennot. Olsen kuorii tarinasta uusia kerroksia, toistuvia rakenteita ja ilmiöitä, ja joissain kohden, joskin vastentahtoisesti, liittää tarinaan Tolkienin elämänkerrannallisia käänteitä.

Silmarillion on erinomaisen kiehtova teos, ja Kersti Juvan käännöstä on ilo lukea.

Lunastuksen arkki

Alastair Reynolds, Lunastuksen arkki. Englanninkielisestä alkuteoksesta Redemption Ark (2002) suomentanut Hannu Tervaharju. Like, Keuruu, 2006.

Walesilaisen tieteiskirjailijan Alastair Reynoldsin Lunastuksen arkki on jatkoa Ilmestysten avaruudelle ja Kuilukaupungille, joskin jälkimmäinen on enemmän itsenäinen tarina.

Resurgam-planeetan lähellä kokonainen kaasujättiläinen tuhoutuu ennennäkemättömällä tavalla. Syyllisiksi paljastuvat tukahduttajat,  pienten älykkäiden koneiden armeija, jotka uhkaavat älyllistä elämää kaikkialla maailmankaikkeudessa.  Ihmisten toivo lepää muinaisissa, huipputeknisissä aseissa, jotka lepäävät sulautumisruton vääristämässä avaruusaluksessa Resurgamin järjestelmässä. Aseiden käyttöön on eriäviä näkemyksiä, ja niin käynnistyy takaa-ajo tähtien välisessä avaruudessa.

Reynoldsin korkealentoinen avaruusooppera ja sen teknisen termistön virittämä maailma, joka Ilmestysten avaruuden sivuilla piti lukijaa ehkä hieman etäällä, tarraa nyt mukaansa heti alkuun. Tarina etenee usean kertojan kautta. Jotkut päähenkilöistä elävät teknologian pidentämää jatkoaikaa, mutta puhkiammuttua omaatuntoa nanobotitkaan eivät pysty korjaamaan. Vuosisatoja vanhat synnit ajavat ihmisiä hulluuden partaalle etsimään sovitusta.

Rocannonin maailma

Ursula K. Le Guin, Rocannonin maailma. Englanninkielisestä alkuteoksesta Rocannon's World (1966) suomentanut Jyrki Iivonen. Avain, Jelgava, Latvia, 2010.

Yhdysvaltalaisen Ursula K. Le Guinin ensimmäinen romaani Rocannon's World vuodelta 1966 on nyt viimein suomennettu. Se kertoo etnologista, joka tutkii syrjäisen planeetan esiteollisia kulttuureja. Kulttuurit joutuvat tähtien välisten sotien näyttämöksi, mutta heillä ei ole edes sanoja laser-aseille, avaruusaluksille ja tuhoisille, mielivaltaisille pommituksille. Kun etnologin oma alus tuhoutuu, hän hakeutuu lähimmälle ansibelille, tähtien väliselle radiolaitteelle, apunaan paikallisten ystäviensä neuvokkuus ja sitkeys.

Le Guin esittelee oudon planeetan kulttuureita, jotka ovat vieraita jopa toisilleen. Niiden säädyt, instituutiot ja yksityiskohdat välittyvät nimissä, tavoissa, uskomuksissa ja tarinoissa. Rocannonin maailma on kiehtova tieteisromaani, vaikka tarinan kaikki elementit eivät loksahdakaan aivan kohdalleen.