GULAG : A History of the Soviet Camps

Anne Applebaum, Gulag: A History of the Soviet Camps. Penguin Books, London, UK, 2004.

Anne Applebaum on yhdysvaltalainen toimittaja ja tietokirjailija. Hän opiskeli Yhdysvaltojen ja Britannian eturivin yliopistoissa venäjän historiaa ja kirjallisuutta sekä kansainvälistä politiikkaa ennen toimittajan uraansa mm. Sunday Telegraphissa, Evening Standardissa, The Economistissa, Washington Postissa ja Slatessa. Applebaum on kirjoittanut muutaman tietokirjan, joista Neuvostoliiton vankileirejä käsittelevä Gulag: A History of the Soviet Camps voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2004 ja rautaesiripun alkuvaiheisiin pureutuva Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe, 1945-1956 National Book Awardin.

Gulag: A History of the Soviet Camps -kirjan johdannossa Applebaum hämmästelee, kuinka hakaristi on muodostunut tabuksi kun taas sirppi ja vasara edustavat lännessä harmitonta nostalgiaa, vaikka molempien symbolien edustamat totalitaristiset valtiot tappoivat miljoonia kansalaisiaan tehtävään varta vasten rakennetuissa leireissä. Stalinin ajan vankileirejä tai nälänhätiä ei ole tuomittu samaan tapaan kuin natsien julmuuksia. Neuvostoliiton vankileireillä oli yleensä noin kaksi miljoonaa vankia; vuodesta 1929 vuoteen 1953 noin 18 miljoonaa ihmistä kärsi vankeustuomion leireillä. Lisäksi noin kuusi miljoonaa ihmistä karkotettiin Kazakstanin autiomaihin tai Siperian metsiin, missä nämä "uudisasukkaat" joutuivat pakkotyöhön.

Kirja käsittää kolme osaa. Ensimmäisessä osassa Applebaum käy läpi vankileirien syntyä ja taustaa aina toiseen maailmansotaan asti. Vankileirien perinne ulottuu tsaarinajalle, mutta bolsevikit ottivat ne käyttöön vuoden 1917 vallankumousten jälkeen etsiessään paikkaa maahan jääneille poliittisille vastustajilleen, kumotun hallinnon virkamiehille, upseereille ja eliitille. Alkuun vankileireillä katsottiin olevan myös korjaava tai koulutuksellinen tehtävä - työn kautta vanki oppisi arvostamaan työtä yhteisön hyväksi ja vapautuisi harhaoppisista näkemyksistään. Myös aiemmin vankeudessa olleet osasivat painostaa vartijoita ja vankiloiden johtoa tekemään myönnytyksiä, joten käytännöt eri vankiloissa olivat hyvin erilaisia. Vähitellen kommunistihallinto selvisi 1920-luvun sekasorrosta ja kokeiluista.

Vuonna 1929 Stalin käynnisti teollistamisohjelman ja samaan aikaan kiristi myös surullisen kuuluisaa maatalouden kollektivisointia, jota seurasi miljoonia tappanut nälänhätä. Seuraavana vuonna perustettiin Neuvostoliiton sisäasiain kansankomisariaatin eli NKVD:n leiriasioiden keskusvirasto Glavnoje upravlenije lagerei, joka lyhennettiin Gulag. Leirien oloja yhdenmukaistettiin, uusia leirejä perustettiin eri puolille ja pakkotyöstä tuli merkittävä osa kansantaloutta. Vangit tekivät töitä kaivoksissa, louhoksissa, metsätyömailla, rakensivat maanteitä ja rautateitä ja mm. kuuluisan Stalinin kanaalin. Leirien pakkotyö ei ollut kuitenkaan tehokasta, vangit olivat heikkoja, ruoka oli vähäistä, työkalut huonoja ja koko leirijärjestelmä kauttaaltaan tappiollinen, mitä ylin johto kieltäytyi tunnustamasta. Stalinin vainojen aikaan 1937-38, kun maan hallintoelimiä puhdistettiin, leirien vankimäärä kasvoi. Samalla erilaisiin erikoisleireihin (šaraška) tuotiin vangittuja asiantuntijoita, kuten myöhemmin Neuvostoliiton avaruusohjelman pääsuunnittelijana toiminut Sergei Korolev, joiden tehtävä oli tehdä tutkimusta, keksintöjä ja uutta teknologiaa.

Kirjan toisessa osassa Applebaum keskittyy leirielämään pidätyksestä vapautumiseen (tai kuolemaan). Alkuvuosina pidätettyjä kuulusteltiin pitkään ja heidät kidutettiin tekemään perättömiä tunnustuksia ja ilmiantoja. Rikoslain 58. pykälä tarjosi syyttäjälle liikkumavaraa, mikä oli tarpeen erityisesti vainojen aikaan, kun pidätys- ja teloituskiintiöitä piti täyttää. Syytetyn ei ollut välttämätöntä edes syyllistyä mihinkään, pelkkä epäilys riitti tuomioon. Tarinat tuomioista ovat karmeaa luettavaa.

Vaikka pidätysselleissä olot olivat huonot, myös siirtyminen sellistä vankileirille oli hengenvaarallista. Kuljetukset olivat huonosti järjestettyjä, vartijat eivät välittäneet "karjasta" eikä määränpää ollut välttämättä edes millään tavalla valmistautunut uusiin vankeihin. Vankeja kuoli jalkamarsseilla ja täyteen ahdetuissa karjavaunuissa kylmään, nälkään, väsymykseen ja tauteihin. Leireillä ihmiset jaettiin ryhmiin työkyvyn mukaan. Ne, joiden työkyky oli heikko, saivat vähän ruokaa ja kuolivat melko pian.

Pakkotyö pyöri kiintiöiden ympärillä. Koneita oli vähän, ja raskaaseen ruumiilliseen työhön tottumattomien kaupunkilaisten oletettiin yltävän ammattilaisten, esim. metsurien, päivittäiseen tuotantoon. Ne, jotka selviytyivät urakasta, saivat enemmän ja parempaa ruokaa kuin muut mutta edelleen liian vähän. Pitkän päälle ainoa toivo oli joko kevyemmät työtehtävät tai työsuoritusten väärentäminen. Naisten osa ei ollut helppo; raiskaukset olivat tavallisia. Silti naiset selvisivät leireistä paremmin, koska he pitivät itsestään parempaa huolta ja löysivät paremmin toisistaan tukea.

Vankileireillä oli sekaisin eri kansallisuuksia ja eri rikoksista tuomittuja. Rikolliset (urki) tekivät vähemmän ruumiillista työtä, kohdistivat mielivaltaa muihin vankeihin ja nauttivat leirijohdon luottamusta. Poliittisten vankien taustat olivat monenlaisia. Vielä 1920-luvulla joukossa oli anti-bolsevikkeja, 1930-luvulla muutama trotskilainen ja 1940-luvulla ukrainalaisia, baltialaisia ja puolalaisia partisaaneja, mutta valtaosa oli epäpoliittisia kansalaisia, jotka oli tuomittu syystä tai toisesta rikoslain 58. pykälän perusteella. Kansallisuudet perustivat omia porukoitaan, jotka valvoivat yhteistä etua. Erityisen vahvoja olivat ukrainalaiset, joita leireillä oli paljon ja jotka eivät sulautuneet. Venäläiset jäivät näissä piireissä heikoille. Kirja kuvailee pitkästi leirin dynamiikkaa, ammattirikollisten kieltä, sairaalojen toimintaa, lääkärien asemaa, vankien selviytymisstrategioita, kapinoita ja pakoja.

Kolmannessa ja viimeisessä osassa Applebaum tarkastelee Gulagin historiaa toisesta maailmansodasta eteenpäin. Vaikka Stalinin vainot muistetaan vuosista 1937 ja 1938, vankileirit saavuttivat huippunsa vasta 1952, jolloin Stalin kuoli. Pian tämän jälkeen käynnistettiin selvityksiä uhrien määrästä ja leirilaitoksen kannattavuudesta, ja seuraavana vuonna uusi hallinto armahti ei-poliittiset vangit, joiden tuomio oli alle viisi vuotta. Armahdukset kiihtyivät ja päätyivät koskemaan myös poliittisia vankeja Hruštšovin valtakaudella. Tämän suojasään aikana Solzenitšyn julkaisi Ivan Denisovitšin päivän, joka kirvoitti kritiikkiä kulttuurieliitiltä (kirjassa ei ollut ideologian mukaista sankaria) mutta sai kiitosta Gulagin uhreilta ja heidän omaisiltaan. Vaikka virallisesti Gulag lakkautettiin, 1960-luvulla konservatiiviset voimat ottivat vallan ja Neuvostoliitto alkoi sulkea toisinajattelijoita työleireille.

Kirjan lopussa Applebaum pohtii vankileirien ja Venäjän suhdetta. Venäjä tekee selvän eron Neuvostoliittoon, vaikka perikin sen instituutioita, ulkomaanvelkoja jne. Venäjä rehabilitoi vankeja kaikessa hiljaisuudessa 1990-luvulla, mutta se ei ole virallisesti käsitellyt vankileirejä millään tavalla. Se ei ole perustanut totuuskomissiota, kuten Etelä-Afrikassa tehtiin.

Historiassa on tehty karmeita asioita, joista on kirjoitettu loistavia kirjoja. Applebaumin kirja on loistava. Kerronta polveilee taitavasti tilastojen ja yksittäistapausten välillä. Historioitsijoiden tavoista poiketen Applebaum kertoo siellä täällä omakohtaisia kokemuksiaan entisten vankien haastatteluista ja vierailuista entisten leirien alueella.

The Comic Toolbox

John Vorhaus, The Comic Toolbox: How to be funny even if you're not.  Silman-James Press, Beverly Hills, CA, USA, 1994.

John Vorhaus on yhdysvaltalainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Hän on opettanut kirjoittamista eri puolilla maailmaa ja toiminut käsikirjoituskonsulttina. Vorhaus on kirjoittanut esseitä, kirjoittamisoppaita, pokerioppaita ja romaaneja. Hän on ollut käsikirjoittamassa televisiosarjoja kuten Pulmuset.

The Comic Toolbox on komedian kirjoittamisopas. Sen keskeinen ajatus on, kuten aliotsikostakin käy ilmi, että hauskan tekstin tuottaminen on opittavissa. Komedian kirjoittaminen vaatii muutaman säännön ja rakenteen omaksumista -- ja sen jälkeen kovaa työtä.

Vorhausin mukaan komedia perustuu sen esittämän todellisuuden ja oikean todellisuuden väliseen eroon. Kuten tarinoissa yleensä, komedioissakin ytimessä on konflikti, joita on monen tasoisia. Tarina kuitenkin kulkee henkilöhahmojen kautta, ja näillä hahmoilla tulee olla tarinaan koominen näkökulma (esim. neuroottinen Woody Allen, seksistinen Austin Powers tai viiksekäs Tom Selleck). Komediaan kuuluu liioittelu, jota Vorhausin mukaan ei voi olla liikaa: kaikki nupit on väännettävä kaakkoon, koska "vähän" tai "jonkin verran" ei ole kenestäkään hauskaa. Kasvavat panokset ja kiinnostavat henkilöhahmot lataavat komedian; ilman niitä ketään ei kiinnosta.

Vorhaus purkaa auki tarinan vaiheet yksinkertaiseksi listaksi, jotka toistuvat elokuvissa ja kirjoissa systemaattisesti. Ensin esitellään päähenkilö ja motiivit, sitten avataan mahdollisuus onneen, heitetään tielle vaikeuksia, käydään pohjalla ja sitten lopetellaan. Vorhaus kuvailee joukon erilaisia kikkoja (esim. kolmen sääntö eli ks. yllä, ovikelloilmiö eli "toivottavasti nyt vaan ovikello ei soi" eli pahin tapahtuu pahimpaan mahdolliseen aikaan) ja sudenkuoppia (esim. jokoids (vs. joke) eli laimeat puolivitsit).

The Comic Toolbox on erittäin helppolukuinen, eikä se sisällä erikoissanastoa tai -fraaseja. Vorhaus pudottelee tekstin sekaan jatkuvasti vitsintynkää, joista osa toimii, ja osa on niitä toisenlaisia. Kirja ei sisällä mitään mullistavaa teoriaa tai viisautta, mutta se jäsentää komedian rakenteen ja tekniikat sujuvasti alle 200-sivuiseksi kokonaisuudeksi.

Lumen taju

Peter Høeg, Lumen taju. Tanskankielisestä alkuteoksesta Frøken Smillas fornemmelse for sne (1992) suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi, Helsinki, 1993.

Tanskalainen Peter Høeg ehti ennen kirjailijan uraansa työskennellä mm. näyttelijänä, merimiehenä ja balettitanssijana. Høegin toinen romaani Lumen taju oli englanninkielisen käännöksen myötä kansainvälinen menestys.

Kirjan päähenkilö on 37-vuotias jäätutkija Smilla Jaspersen. Hän on äitinsä puolelta grönlannineskimo, ja kaikissa kohtaamisissaan Smilla kantaa  muassaan lapsuutensa avaraa, jäistä maisemaa ja kovaa kasvatusta. Hyvinvoiva Tanska on hänelle vieras.

Samassa talossa asuva pikkupoika putoaa katolta ja kuolee. Smilla lukee katolle lumeen painuneista jalanjäljistä eri asiat kuin poliisit ja päätyy tutkimaan kuolemaa omin päin. Kerronta kerää pian vauhtia, ja Høeg punoo kulttuurihistoriasta, luonnontieteestä, biologiasta ja 1990-luvun alun Tanskasta upean jännitystarinan.

Odysseia

Homeros, Odysseia. Kreikankielisestä alkuteoksesta suomentanut Pentti Saarikoski. Otava, Helsinki, 2012 (1972).

Homeroksen, antiikin Kreikan myyttisen runoilijan, katsotaan kirjoittaneen kaksi eeposta. Ilias kertoo Troijan eli Ilionin kaupungin kymmenvuotisesta piirityksestä. Odysseia puolestaan kertoo Troijan sodasta palaavan kreikkalaisen kuninkaan Odysseuksen kymmenen vuotta kestäneistä harharetkistä.  Molemmat teokset on kirjoitettu heksametriseen runomittaan käyttäen joonialaista murretta. Pentti Saarikoski (1937-1983) oli runoilija ja suomentaja, joka käänsi aikalaiskirjallisuuden ohella muutamia teoksia antiikin kreikasta, muiden muassa Odysseian.

Esipuheessaan Saarikoski hän toteaa, että Otto Manninen on jo heksametrikäännöksen tehnyt, joten sellaiselle ei ole tarvetta. Niinpä Odysseia on proosakäännös, jossa on, kuten H. K. Riikonen käännöstyötä käsittelevissä jälkisanoissa toteaa, "rytmisiä piirteitä ja alkusointuja". Odysseian alkuperästä on jonkin verran kiistaa, eikä ole varmaa, onko kirjoittajia ollut yksi vai useampi mahdollisesti pidemmän ajanjakson aikana. Saarikoski valitsi käännöksen lähtökohdaksi Victor Bérardin edition, joka on hieman suppeampi kuin esim. Mannisen käyttämä editio.

Odysseia kuitenkin alkaa Ithakasta, missä Odysseuksen paluuseen uskoo enää harva ja missä Odysseuksen vaimoa Penelopeiaa piinaa rietas kosijajoukko. Odysseuksen poika Telemakhos lähtee etsimään isäänsä löytämättä tätä. Kertoja siirtyy Odysseukseen, joka on nymfin vankina kaukaisella saarella. Jumalat sopivat Odysseuksen vapauttamisesta, ja sankari päätyy faiaakien saarelle, missä hän kertoo matkastaan aina Troijasta lähtien. Kirjan kolmas osa käsittelee Odysseyksen kotiinpaluuta ja kostoa kilpakosijoille.

Odysseia on kiehtova tarina, tosin maallikko tietenkin ihmettelee sankarten sankaruutta, kun erityisesti "kiilakatseinen" Athene on auttamassa ja loitsimassa vähän joka käänteessä. Omin voimin ei sankari paljon jaksa. Saarikosken käännös maistuu suussa sujuvuutensa ja erityisesti vanhahtavien ilmaustensa ansiosta.

Kirjan kansi herättää kuitenkin ihmetystä. Miten täystakiloidun laivan masto liittyy kirjan tapahtumiin? Yhtä hyvin kannessa olisi voinut olla vesiskootteri.

Moby Dick

Herman Melville, Moby Dick. Oxford University Press, Oxford, UK, 2008.

Herman Melville (1819-1891) oli yhdysvaltalainen kirjailija, runoilija, esseisti ja novellisti. Hänen romaaninsa Moby Dick on yksi merkittävistä yhdysvaltalaisista teoksista ja maailman kirjallisuuden klassikoista. Teos ei ollut kuitenkaan välitön menestys. Vuonna 1851 julkaistun romaanin 3000 kappaleen ensi painos ei myynyt loppuun Melvillen elinaikana. Vasta 1920-luvulla lukeva yleisö heräsi arvostamaan Melvillen teoksia.

Moby Dick sijoittuu 1800-luvun puoleen väliin, kun valaita vielä pyydettiin  traanista valmistettavan öljyn vuoksi. Ishmael, kirjan kertoja, pestautuu Nantucketissa valaanpyyntialukselle Pequodille. Laivan päästyä avomerelle rampautunut ja omaperäinen kapteeni Ahab julistaa purjehduksen päämääräksi metsästää ilkeä valkoinen kaskelotti, Moby Dick. Kapteeni vannottaa miehistön mukaan katkeraan jahtiin, ja niin Pequod lähtee seilaamaan maailman valtameriä.

Melvillen englanti on kaunista mutta koukeroista. Valaanpyyntitarina katkeaa heti merille päästyään luentoihin laivoista, valaista ja luonnonhistoriasta. Pequodin kannella käydään vain hetkittäin, ja tarinan maaninen kapteeni ja hänen fanaattinen ajojahtinsa huuhtoutuvat polveilevan, jos kohta kaunopuheisen valastusoppaan alle. Tarina Moby Dickistä onkin itsessään valas, joka viettää pinnan alla pitkiä aikoja ja nousee pintaan vain hetkeksi palkiten kärsivällisen lukijan. Kapteeni Ahabin kärsimättömyys, epätoivo ja mania tarttuvat myös kärsivälliseen lukijaan, joka haluaa Moby Dickin hengiltä aivan yhtä kiihkeästi. Ovelaa, mutta raskasta.

Dirt: The Erosion of Civilizations

David R. Montgomery, Dirt: The Erosion of Civilizations. University of California Press, Berkeley, CA, USA, 2012.

David R. Montgomery on geologian professori Washingtonin yliopistossa Seattlessa. Hänen erityinen kiinnostuksen kohteensa on geomorfologia eli maanmuodot ja niitä muokkaavat prosessit. Montgomery on kirjoittanut paitsi maanmuotojen muuttumisesta myös lohen ylikalastuksesta ja vedenpaisumuksen historiasta. Dirt: The Erosion of Civilizations on sen sijaan katsaus luonnolliseen ja ihmisen aiheuttamaan maaperän kulumiseen eli eroosioon.

Maaperä on kallioperän päällä lepäävä irtomaakerros. Se koostuu kiinteästä aineesta, nesteestä (vesi) ja kaasusta (ilma).  Kiinteä aines puolestaan koostuu suurelta osin kallioperästä rapautuneesta kiviaineksesta, kuten, savesta ja hiekasta, sekä orgaanisesta aineesta, kuten elävistä ja kuolleista kasveista. Maaperä kuluu tuulen, sateen, jään ja tulipalojen seurauksena, ja sitä syntyy kasvien hajoamisesta.

Charles Darwin herätti huomiota vanhoilla päivillään julkaisten hieman ennen kuolemaansa kirjan kastemadoista. Hän oli kirjoittanut aikaisemmin samasta aiheesta, mutta ajatukset eivät olleet saaneet erityisen lämmintä vastaanottoa. Hän oli kuitenkin tiedemies JA maanomistaja, joka oli pitkien ulkomaanmatkojensa ajan pitänyt peltonsa kesannolla. Kun peltoja alettiin kyntää uudelleen, aura kulki esteettä, missä se oli aikaisemmin kolhiutunut kiviin. Darwin ihmetteli, miten maaperä oli paksuuntunut. Hän oli aikaisemmin päätellyt, että syy oli kastemadoissa, jotka söivät kuollutta kasviaineista ja ulostivat humusta. Darwin tutki kastematojen esiintymistiheyttä ja nopeutta, jolla ne tuottavat uutta "multaa" kirjoittaen  ensimmäiset tieteelliset tulokset maaperän muokkauksesta, jota myöhemmin kutsuttaisiin bioturbaatioksi.

Huolimatta teknologisesta neuvokkuudestaan ihminen on edelleen riippuvainen ympäröivästä maaperästä. Viljeltävän maaperän laatu ja määrä säätelevät ruoantuotannon laatua ja määrää tällä planeetalla. Kirjan keskeinen teema on, että ihmisen aiheuttama, erityisesti maanviljelyksestä syntyvä eroosio kuluttaa maaperää monta kertaa nopeammin kuin se ehtii uusiutua. Eroosiota voi torjua, mutta usein viljelijät ovat markkinaideologian, velan tai nälän ahdistamia niin, ettei maan muokkausta ja maaperän parannusta ole mahdollista tehdä.

Huolenaiheena eroosio ei ole mitenkään tuore. Kaksoisvirtainmaa, maanviljelyksen kehto, oli ollut aikoinaan kirjallisten lähteiden ja arkeologisten kaivausten perusteella hedelmällistä seutua, kun se nykyisin on suurelta osin kuivaa aavikkoa. Kuivuudesta on syytetty ilmastonmuutosta, mutta paikalliset olosuhteet heikkenivät pääosin ihmisen toimien seurauksena. Maatalous nosti väkilukua, mikä edellytti suurempia satoja. Tulvat olivat epäsäännölliset, joten peltoja kasteltiin. Sitten pitkään jatkunut kastelu nosti pohjavettä ja sen mukana suolaa, mikä heikensi satoja, kunnes pellot olivat paikoin hedelmätöntä valkoista aavikkoa. Populaatio piti kuitenkin ruokkia, joten kesantoja ei enää pidetty, mikä nopeutti suolaantumista, ja raivattiin metsäisiin rinteisiin uusia peltoja, joista oli iloa vain hetkeksi. Suojaavien kasvien raivaaminen altisti maaperän rankkasateille ja tuulelle, jotka vähin erin söivät rinteiden maaperää tehden siitä lopulta hedelmättömän.

Sama prosessi on toistunut usean sivilisaation kohdalla. Antiikin Kreikan ja Rooman oppineet huokailivat viljavan maaperän katoamista. Pohjois-Afrikka oli vilja-aitta, kunnes laajamittainen yhden viljalajin jatkuva viljely heikensi maaperän tuottavuutta pysyvästi (eli ihmisen mittakaavassa hyvin pitkäksi aikaa). Paikoin talonpojat oppivat huolehtimaan maaperän hedelmällisyydestä (lanta, pengerrys, kiertoviljely), mutta suurtilalliset, jotka tuottivat orjatyövoimin rahakasveja, ajoivat tällaisen ylimääräisen työvaiheen markkinoilta. Väestö kasvoi, ja nälkäisten piti ajatella vain lyhyen tähtäimen tuottoa: kaadetaan metsää, raivataan peltoja ja viljellään rinnepalstoja muutama vuosi, kunnes se muodostuu eroosion vuoksi hyödyttömäksi. Poikkeuksen muodosti Niilin laakso, jonne säännölliset tulvat toivat uusia ravinteita, ja maanviljelys saattoi jatkua tuhansia vuosia. Assuanin pato teki kuitenkin lopun kestävästä viljelystä. Nyt padosta saatua energiaa käytetään lannoitteiden tuottamiseen. Montgomery esittelee tapaus tapaukselta Etiopian, Neuvostoliiton, Uuden Englannin, Yhdysvaltojen Etelävaltioiden, Manner-Euroopan, Kiinan ja Englannin eroosio-onnettomuuksia. Montgomery  esittelee myös Jared Diamondin tapaan Tyynen valtameren saarten, Islannin ja Karibian meren saarten maatalouden kohtaloita.

Esimerkiksi Pohjois-Amerikan uudisasukkaat huomasivat tupakan ja myöhemmin puuvillan köyhdyttävän maaperän jo yhden viljelijän elinaikana. Maassa vierailevat eurooppalaiset maatalousoppineet päivittelivät huolettomuutta, jolla maata käytettiin. Etelävaltioissa yhtä lajia viljelevät maatilat eivät pitäneet karjaa, joten lantaa ei ollut tarjolla, eivätkä kiertoviljelyt istuneet orjatyövoimaa käyttävien isäntien pirtaan. Lääniäkin oli paljon, ja oli halvempaa raivata uusi pelto kuin jäädä säätämään apiloiden, lannan ja kalkin kanssa. Kun John Deere kehitti uuden auratyypin preerian kyntämiseen,  hetken aikaa Keski-Lännessä nähtiin maatalousbuumi. Sitten tuli kuiva kausi, ja suojaton, kuiva humus lensi kirjaimellisesti taivaan tuuliin.

Koneellisen maatalouden, torjunta-aineiden ja lannoitteiden käyttöönotto käynnisti ns. vihreän vallankumouksen, jonka seurauksena populaatio kasvoi rajusti, maatalous pääomavaltaistui ja teollistui. Vallankumouksen hedelmät on kuitenkin syöty. Lannoitteiden käytön lisääminen ei lisää enää satoja. Rajallisen geenipoolin jalostaminen tarjoaa todennäköisesti enää marginaalisia hyötyjä. Teknofantasiat geenimanipuloiduista lajeista ovat tutkimusten mukaan edelleen lunastamatta: steriilit lajikkeet eivät kasvata satoja, mutta ovat jyvien tuottajalle hyvää liiketoimintaa. Halpa öljy, josta lannoitteet ja koneistettu maatalous riippuvat, on kallistumassa. Ruokaa vieviä maita on enää kourallinen. Uutta, hedelmällistä, kestävään viljelyyn sopivaa peltoalaa ei ole. Köyhemmissä maissa  raivataan uutta peltoalaa marginaalista, metsäisiltä rinteiltä tai trooppisista metsistä, jotka kestävät viljelykäytössä vain muutaman vuoden. Ilmaston lämpeneminen lisää kuivuutta ja pahentaa eroosiota kiihdyttäviä rankkasateita. Viljeltävä pinta-ala per capita pienenee kaiken aikaa: vuonna 2050 se on Montgomeryn mukaan reilusti alle sen, mitä yhden ihmisen ylläpito edellyttää. Tuottavuuden pitää nousta, viljeltävän pinta-alan kasvaa tai populaation pienetä.

Muutoksia tarvitaan, mutta kriisi ei ole väistämätön. Montgomery peräänkuuluttaa uutta maataloudellista ajattelua, joka ei perustu nykyiseen, teolliseen malliin vaan maanviljelijän henkilökohtaiseen suhteeseen maahan perintönä. Ajattelun tulisi olla biologinen ja ekologinen pikemminkin kuin kemiallinen ja geneettinen. Maa tulisi olla yksityisissä käsissä (absentee-viljelijät eivät ole kiinnostuneita maaperästä) ja pienissä, helposti sopeutuvissa yksiköissä. Montgomery esittelee menetelmiä, joilla eroosio on pystytty pitämään kurissa ja suitsuttaa luonnonmukaisen viljelyn taloudellisuutta (pienemmät kulut) ja vähäistä eroosiota. Jotkut tutkijat ovat todenneet kyntämisen olevan vahingollista maaperälle ja ovat saaneet hyviä tuloksia vaihtoehtoisin menetelmin. Kuuba, yksipuoluediktatuuri, onnistui siirtymään ruoan suhteen omavaraisuuteen Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa uudenlaisen kulttuurin turvin. Miten muutos onnistuu vapaassa markkinataloudessa, joka diskonttaa vaikutuksia ajan ja etäisyyden suhteen, joka elättelee ajatusta vaihtoehdoista (maaperälle) ja joka on ideologisesti solmussa rajallisten resurssien hinnoittelun kanssa?

Dirt: The Erosion of Civilizations on erinomainen tietokirja. Kertojan ääni on sujuva ja kiihkoton. Montgomeryn historiakatsaus on avartava. Vaikka maailman historia ei palaudukaan eroosioon tai suolaantumiseen, sivilisaatioiden elinkaari näyttää tottelevan nopeutta, jolla maaperää "louhitaan", ja maaperän hedelmällisyyden muutokset näkyvät pitkän aikavälin tapahtumissa. Kirjan tarjoama näköala tulevaisuuteen on lukujen valossa synkkä. Oma sivilisaatiomme seuraa vääjäämättä aikaisempia epäonnistumisia huolimatta kaikesta tieto-taidosta. Oman elinajanodotteeni puitteissa pääsen luultavasti näkemään edessä olevat muutokset ja sopeutumiset.

Wuthering Heights

Emily Brontë, Wuthering Heights. Penguin Books, London, UK, 2003.

Emily Brontë (1818-1848) oli keskimmäinen Brontën kirjailijasisarista. Yorkshiren nummilla kasvaneet papin tyttäret saivat muodollista opetusta, kristillistä kasvatusta mutta vähän painostusta avioliittoon. Emily Brontë kirjoitti vain yhden romaanin,  vuonna 1847 salanimen Ellis Bell suojissa julkaistun Wuthering Heightsin (suom. Humiseva harju). Se ei saanut osakseen suunnatonta suosiota heti alkuun; sitä pidettiin outona, sen hahmoja vastenmielisinä ja sen kuvaamaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa raakana. Vuosien mittaan se on vakiinnuttanut paikkansa klassikoiden joukossa.

Wuthering Heights kertoo samannimisestä yorkshirelaisesta kartanosta. Sen isäntä Earnshaw tuo markkinoilta kotiin orpolapsen nimeltä Heathcliff ja kasvattaa tämän omien lastensa Catherinen ja Hindleyn rinnalla. Lapsuuden idylli murtuu, kun pihapiirin ulkopuoliset käsitteet alkavat säädellä ottosisarusten välejä, erityisesti Heathcliffin ja Catherinen. Ikävät sanat ja kylmä kohtelu määräävätkin sitten Wuthering Heightsin ja sen naapuritalon kohtaloita kahden polven ajan, eivätkä kuolleet lepää rauhassa.

Tarina kulkee pääosin vanhan palvelijan kertomuksena: Vieras mies päätyy Wuthering Heightsin vuokralaiseksi ja ihmettelee isännän töykeyttä. Kun mies sairastuu jouduttuaan palaamaan vuokraisäntänsä talosta lumimyrskyssä, vanha palvelija kertoo henkilöiden ja tapahtumien taustan.

Wuthering Heights ei käsittele asioita kahden talon, hautausmaan ja nummien ulkopuolella, mutta niiden ja yhteiskunnan säätyjen rajaamassa kehässä ottavat yhteen luonto ja sivistys, maskuliinisuus ja feminiinisyys, rakkaus ja intohimo, sekä kaikkeen kietoutuva kostojen kierre. Kieli on mehukasta romantiikan ajan englantia.