Musiikin kieli 3

Jorma Kontunen, Musiikin kieli 3: tyylipiirteet. WSOY, Porvoo, 1994.

Tutustuminen musiikkiin jatkuu musiikinhistorian parissa. Musiikin kieli -oppikirjasarjan kolmannessa osassa perehdytään eri aikakausien ja alueiden sävellystapoihin. Kirja käy läpi sävellystapojen tyyliä keskiajalta 1900-luvun alkuun. Viime vuosisadalla kehitys lähtee sitten niin moneen suuntaan niin nopeasti, että kirjoittaja Jorma Kontusen mukaan se edellyttäisi kokonaan omaa teostaan.

Kirjan tarkoitus on antaa lukijalle käsitys tyylin kehityksestä ja keinot tunnistaa eri aikakausien sävellyksiä pelkästään nuottikuvaa katsomalla tai näytettä kuuntelemalla. Kontunen esittelee kuusi tyylisuuntaa sekä mm. niiden melodiset, rytmiset ja harmoniset piirteet. Musiikki kehittyy kuitenkin pienin muutoksin, joten selvärajaiset tyylisuunnat ovat tietenkin abstraktio. Kuten sarjan edellisessäkin osassa, tekstin seassa kulkee viljalti nuotein kirjoitettuja esimerkkejä.

Läntisen Euroopan keskiaikainen musiikki pohjautui antiikin musiikkiperinteeseen. Säilyneessä ja kirjoitetussa musiikissa yksiäänisyys oli hallitsevaa 700-luvulle ja vallitsevaa 1200-luvulle asti. Merkittävin ja kehittynein laulutyyli oli kirkon virallinen, gregoriaaninen laulutyyli, joka oli modaalista (kirkkosävellajeihin perustuvaa), säestyksetöntä ja yksiäänistä. Musiikki oli osa jumalanpalvelusta. Kirkollisen musiikin rinnalla kehittyy maallinen musiikki, josta on tallentunut trubaduurien esittämä ritarilaulut, jotka koostuivat rakkaus-, tanssi- ja kertomalauluista.

Moniäänisyyttä on varmasti ollut jo varhain, mutta sitä tallennettiin vasta keskiajalla. Aluksi äänet kulkivat rinnakkaisintervalleissa, mutta aikaa myöten ne alkoivat liikkua vapaammin. Polyfonisen sävellyksen pohjana kulki cantus firmus, melodiaääni, joka otettiin usein gregoriaanisesta sävellyksestä. Muut äänet, ns. vastaäänet, kulkivat itsenäisesti melodiaäänen rinnalla.

Renessanssin aikana vokaalipolyfonia kehittyy huippuunsa. Rinnakkain kulkevia ääniä ohjaa kontrapunkti. Italialaisen Giovanni Pierluigi da Palestrinan ankarat äänenkuljetussäännöt loivat säveltämisen mallin, joka tuotti silti ilmavia, asteittain kehittyviä ja joustavia äänikudoksia. Maallinen musiikki alkaa kulkea kohti (duurin ja mollin hallitsemaa) tonaalisuutta ja soitinmusiikkia.

Barokin aikana melodiat liikkuvat aiempaa vapaammin. Polyfonian äänet imitoivat sävellyksen mahdollisesti yhtä teemaa, kun renessanssin aikaan teemoja oli monta. Sävellyksiä tehdään eri soittimille, mutta basso continuo luo sävellysten tonaalisen pohjan. Tahtiviivat tulevat käyttöön, ja kirkkosävellajit väistyvät taka-alalle. 

Rokokoon galanttityyli kääntää huomion barokin pyörittelemistä teemoista huomion kontrasteihin asettaen vastakkain kaksi sävellajia, motiivia tai teemaa. Kontrapunkti menettää otteensa, ja melodiat kehittyvät yksinkertaisina. Rokokoota seurannut klassismi rakentaa motiiveista yhdistelemällä mosaiikkimaisia melodioita ja nostaa ne entistä korostetumpaan asemaan. Sinfoniat, sonetit ja orkesterit alkavat saada muotonsa. Aikakauden musiikkia sanotaan myös wieniläisklassismiksi, kun Haydn, Mozart ja Beethoven vaikuttavat Wienissä.

Romantiikka on Kontusen mukaan vaikeampi määritellä tyylipiirteiden kautta. Säveltäjien välillä on suurempia eroja kuin aikakausien välillä. Säännöt väistyvät ja tunne tai tunnelma nousee etusijalle tuottaen yksinkertaisia melodioita. Lied eli taidelaulu nousee uudeksi sävellystyypiksi. Debussyn impressionismi sitten siirtyy tonaalisuudesta osin takaisin modaalisuuteen ja kertovuudesta kuvallisuuteen. Impressionismi ei ollut valtavirtaa, mutta antoi kimmokkeen myöhemmille suunnille.

Musiikin kieli 3 on kiehtova mutta aiheen laajuuden huomioon ottaen kovin tiivis. Keskiaikaa ja renessanssia möyhitään melko pitkälti verrattuna klassismiin ja romantiikkaan, mikä tietenkin sopii minulle. Kerronta on edellisen osa tapaan siistiä asiaproosaa. Edelleen: kuunneltavista ääninäytteistä olisi ollut maallikolle kovasti iloa.

Musiikin kieli 2

Jorma Kontunen, Musiikin kieli 2: sävellysmuodot. WSOY, Juva, 1992.

Kuvittelin pitkään säveltämisen prosessiksi, jossa jumalaisen inspiraation vallassa raapustetaan kuumeisesti nuotteja - joko kuolinvuoteella tai pianon ääressä - ennen kuin ilmestyksen äänet katoavat. Sitten Metallican Some kind of monster -dokumentissa soiteltiin, ääniteltiin ja liimailtiin katkelmia muun riitelyn lomassa. On selvää, että sävellyksillä on rakenne, mutta sen syvyys ei helposti ainakaan dramatisoinnissa välity. Ilman opastusta sitä ei oikein sävellyksistä osaa etsiäkään.

Jorma Kontusen Musiikin kieli 2 on sävellysmuotoja käsittelevä yleisesitys. Sävellysmuotona pidetään "sellaista vakiintunutta musiikin hahmoa, joka koostuu selkeistä, kokonaisuuden kannalta merkitysosista", kuten sävelmateriaalin laajuus, organisointi, käsittelytapa sekä yhtenäisyys, vastakohtaisuus, jäsentely jne. Kirja keskittyy barokin ja wieniläisklassismin yleisimpiin sävellysmuotoihin. Esimerkeistä suurin osa on Bachilta, Mozartilta ja Beethovenilta.

Kontunen esittelee alkuun keskeiset rakennetyypit, jotka esiintyvät sävellyksissä ikään kuin arkkitehtonisina hahmoina. Keskeisesti niissä on peräkkäisiä osia, jotka toistavat samoja piirteitä tai liittyvät toisiinsa jotenkin muuten -- esim. jälkimmäinen osa purkaa ensimmäisen osan jännitteen.  Tonaalinen (duurin ja mollin hallitsema) musiikki on tyypillisesti kaksi- tai kolmijakoista, jossa esitellään, kehitellään varioimalla mahdollisesti usein eri tavoin ja lopetellaan. Rakenteellisia hahmoja voi esiintyä kaikilla tasoilla säkeistä säeryhmiin, osioihin ja aina sävellysmuotoihin asti.

Sitten kirja tutustuttaa sävellyksen muodon tuottaviin materiaaleihin: motiiviin (pienin melodinen, rytminen tai harmoninen rakenneosa), teemaan (melodinen, motiivia kehittelevä kokonaisuus), taitteeseen (lyhyehkö rakenneosa, joka sisältää motiivi- ja teema-aineistoa) ja jaksoon (kahden tai kolmen taitteen muodostama osakokonaisuus). Kirjan tarjoama sävellysmuotojen kuvailu perustuu sitten näiden materiaalien analyysille. Siitä selviää mm. fuugan ja kaanonin ero, sinfonian alkuperä ja erilaisten laulusävellysmuotojen tyypit.

Kontunen kirjoittaa huolellista asiaproosaa. Kerronnalla on rakenne, joka palvelee sen tarkoitusta hyvin. Tekstin seassa kulkee runsaasti nuottikirjoitusta tarjoten erimittaisia esimerkkejä käsiteltävästä aiheesta. Ummikkokin pysyy kyydissä kohtuullisen hyvin. Toki multimediateos ääniesimerkkeineen olisi ollut poikaa. Kirjan pohjalta säveltäminen alkaa vaikuttaa melko kurinalaiselta puuhalta, jossa taidepuolella tottakai rikotaan vakiintuneita sääntöjä.

Musiikinteoria 1

Aarre Joutsenvirta ja Jari Perkiömäki, Musiikinteoria 1. Modus Musiikki, Kokkola, 2008.

Omistan muutamia kirjoja ja joitain levyjä, mutta musiikki lienee heti kirjallisuuden jälkeen laajin kulttuurin alue, mistä tiedän hyvin vähän tai en mitään. Olen niitä nokkahuilukokeiden traumatisoimia maallikoita, jotka tietämättään esittivät John Cagen sävellystä 4'33". Musiikin teorian ja historian suhteen olen unohtuneiden peruskoulutietojen varassa. Olen aikeissa paikata musiikin historian tuntemustani, mutta ennen varsinaista pulahdusta lienee paikallaan hakea jotain teoreettista pohjaa.

Joutsenvirran ja Perkiömäen Musiikinteoria 1 -kirja pyrkii esipuheen mukaan kuromaan umpeen taide- ja rytmimusiikin hieman eriytyneitä käsitteitä. Kirja on tarkoitettu musiikinopiskelijoille. Alkuun kirja esittelee notaation, sävelten nimet ja nuottikirjoituksen perusteet. Sitten siirrytään sävellajeihin ja intervalleihin, asteikkoihin ja sointuihin. Viimeistään funktionaalisuuden kohdalla (esim. dominanttisuus ja kvinttikierto) kaltaiseni maallikot putoavat kyydistä. Lopuksi kirja käy läpi rytmiin, aika-arvoihin ja tahtiin liittyvät yleiset käsitteet.

Käsitteiden esittelyyn kirja on ihan mukiinmenevä. Kirjoittajat olisivat hyötyneet toimitustyöstä: Käsitteitä käytetään monesti ennen kuin niille annetaan määritelmää. Joitain yksityiskohtia kerrotaan kahteen kahteen kertaan kertaan. Musiikin peruskäsitteistön tunteville, joille kirja on kirjoitettu, kirja avannee joitain solmuja. Maallikoille anti on hieman laihempi.

Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta

 Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne (toim.), Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta. Finn Lectura, 2013.

J. A. Hollo, Jyrki Mäntylä ja Antti Tuuri ovat suomentaneet useita nimekkäistä saagoista, mutta työmaata riittää. Muinaisislannin kurssilla Helsingin yliopistossa opiskelijat onnistuivat heille annettujen katkelmien käännöksissä sen verran hyvin, että Helga Hilmisdóttir päätti järjestää käännöstalkoot. Tuloksena syntyi seitsemän muinaissaagan ja parin katkelman käsittävä Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta. Talkoisiin osallistui toistakymmentä kielen ja historian harrastajaa ja ammattilaista.

Muinaissaagat ovat satua. Ne pohjautuvat germaaniseen kertomusperinteeseen ja sijoittuvat ehkä noin 400-800 -luvuille. Tarinoissa on kytkyjä todellisiin paikkoihin, hallitsijoihin ja taisteluihin, mutta maantiede tai historialliset yksityiskohdat eivät rajoita tapahtumia. Sankarit kohtaavat jättiläisiä, kääpiöitä, hirviöitä, kirouksia, loitsuja, petosta ja suunnattomia aarteita. Tarinat eivät pureudu sankareiden psykologiaan vaan keskittyvät sanomisiin ja tekemisiin. Imperfekti vaihtuu hetkessä preesensiin, kun miekat alkavat heilua.

Kokoelma on samantyyppinen kuin aiemmin lukemani Seven Viking Romances. Itse asiassa Bósin saaga (Bósa saga ok Herrauðs) sekä Egill Yksikätisen saaga (Egils saga einhenda ok Ásmundar berserkjabana) esiintyvät molemmissa. Tarinoissa vilisee myös muista saagoista tuttuja henkilöitä, kuten Nuoli-Odd, Ketill Lattanenä ja kuningas Gautrek. Kirjan lopussa on nimilista, joka sisältää saagoissa esiintyvät henkilöt lisänimineen ja alkuperäisasuineen. Lisänimet ovat ylistäviä (Sviði Uljas, Ólafr Merikuningas, Ìngjaldr Julma), kuvaavia (Brynjólfr Kameli, Ása Määräilevä, Hergill Nappiahteri) tai hauskoja (Ragnarr Karvahousu, Ketill Makoilija, Thormóðr Katkera). Luku- tai käännöspiirissä on varmasti naurettu. Tarinat ja niiden henkilöt todistavat, että huumori ei ole moderni keksintö. Romantiikkakaan muinaissaagoille vierasta.

"Mitä sinä haluat?" kysyi tytär.
"Haluaisin kastaa varsani viinilähteessäsi", hän sanoi.

Työssä on tähdätty kaunokirjalliseen lopputulokseen ja se näkyy: käännökset ovat sujuvia. Paikoin harhaileva kerronta ja nimien luettelointi ovat elimellinen osa "saagatekniikkaa". Kirjan toimittajat ovat kirjoittaneet saagakirjallisuutta, kääntämistä ja valittuja tekstejä täydentävän esipuheen. Kirjan taittoon ja ulkoasuun on nähty erityisesti vaivaa. Painojälki on kaksiväristä; teksti on mustaa, otsikot punaisia. Taitto on siisti, teksti nähdäkseni virheetöntä ja jokaisen tarinan käynnistää Eva Eskelisen mustavalkokuvitus. Mikä ihmeellisintä, kirja on lankasidottu. Lankasidottu!

Toivottavasti näitä tulee lisää.

Usherin talon tuho

Edgar Allan Poe,  Usherin talon tuho. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Fall of the House of Usher (1839) suomentanut Jaana Kapari. Teoksessa Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Teos, Jyväskylä, 2008.

Nimettömäksi jäävä kertoja saa kutsun ystävältään rapistuneeseen Usherin suvun kartanoon. Suku on vanha, mutta se ei ole koskaan haarautunut; sukupolvesta on aina jäänyt henkiin vain yksi jälkeläinen. Roderick Usher, kertojan ystävä, on sukunsa tavoin lahjakas ja hauras. Hänen siskonsa Madeleine kärsii omituisesta sairaudesta, jolle lääkärit eivät osaa tehdä mitään. Kertojan osaksi jää todistaa Usherin kartanon omituinen tuho.

Poen kauhunovelli on gotiikkaa: siinä on karmiva maisema, rapistuva talo, omituinen sairaus ja myrsky. Kertojan pelko ja pakokauhu kiihtyvät sitä mukaa, kun talon ja Usherin sisarusten tilanne hänelle aukeaa. Suvun ja talon nimi on sama (verbinä to usher tarkoittaa näyttää tai opastaa). 

Novelli on tiivis ja kiehtova. Kaparin käännös kulkee erinomaisesti. Boxallin 1001 kirjan lista ei nähtävästi koostu yksinomaan romaaneista.

Under This Unbroken Sky

Shandi Mitchell, Under This Unbroken Sky. Orion Publishing, London, UK, 2009.

Suvuissa kulkee tarinoita, joista on kaksi totuutta. Täyttäessään kahdeksantoista vuotta kanadalainen Shandi Mitchell sai kuulla, ettei isoisä kuollutkaan influenssaan. Vuosien mittaan hän alkoi tutkia tapahtunutta mutta teki vähän löytöjä. Arkistojen ja muistojen välillä oli ristiriitoja. Sitten hän löysi lehtileikkeen. Siitä kasvoi kuvitteellinen tarina kahden ukrainalaisen perheen kohtaloista Kanadassa ennen toista maailmansotaa.

Under This Unbroken Sky on Shandi Mitchellin, kanadalaisen kirjailijan ja elokuvantekijän, esikoisromaani. Se alkaa perhevalokuvasta 1930-luvulta. Vanhemmat istuvat jäykkinä kirkkovaatteissaan hirrestä rakennetun vilja-aitan edessä ympärillään viisi lasta ja kymmenen senttiä lunta. Sivulla kolme kirja paljastaa tarinan suunnan.

There is a black-and-white photograph of a family: a man, woman, and five children. Scrawled on the back, in tight archaic script, are the words, Willow Creek, Alberta, 1933. This will be their only photograph together. [...]
   Within three years, this farm will be foreclosed. Two years later, one will die. Two others, of whom there is no photograph, will be murdered.

Teodor palaa perheensä luo vuonna 1938 kärsittyään kahden vuoden vankeusrangaistuksen itse viljelemänsä viljan varastamisesta. Perhe oli paennut Stalinin kovaotteista pakkokollektivisointia viljelymaata tarjoavien julisteiden perässä Kanadaan. Puna-armeijan sotilaat olivat sanoneet: "Sinä et omista mitään", ja Kanadassa häneltä huijattiin heti rahat ja maatila. Teodorin käsitys omaisuudesta on moraalinen pikemminkin kuin juridinen.

Myös Teodorin sisko Anna on muuttanut Kanadaan. Anna valitsi kilpakosijoidensa joukosta sosiaalista nousua lupaavan upseerin Stefanin. Valinta oli kuitenkin huono. Stefan joutuu huonoon huutoon, joutuu lähtemään maasta, eikä hän ole maanviljelijä vaan joutilaisuuteen, viinaan, huoriin ja armeijan takaamaan sosiaaliseen asemaan tottunut roisto. Hän piipahtaa kotona vain rahojen loppuessa.

Rikoksesta tuomittu ei voi pitää uudisraivaajapalstaa. Teodorin sisko kuittaa maan, jolle Teodor tekee vuokralaisena vaadittavan raivaustyön, mutta kaksi sosiaalista luokkaa tai kaksi omaisuuskäsitystä ei mahdu samalle maa-alalle. Vuokrasopimus tulehtuu, kun Stefan palaa kotiin. Vaatimusten symmetria käynnistää tragedian, jota ruokkivat heikkous, niukkuus ja ahneus. Lapset, jotka eivät täysin ymmärrä tapahtumia, joutuvat tietämättään sen välikappaleiksi.

Kirjan kerronta kulkee preesensissä. Sen sävy palvelee hyvin hidasta ja ahdistavaa luisumista. Näkökulma kiertää vanhempien sekä lasten kautta piirtäen taitavasti perhedynamiikkaa ja pienviljelijäelämän arkea. Talven yli selviäminen on jatkuvaa työntekoa. Ahtaiden mökkien seinät kaatuvat päälle talven pitkinä iltoina, ja vuosien mittaan koetut menetykset kasautuvat. Kauniisti brodeeraratuista hameista tehdään riepuja. Entisestä kotimaasta muistuttavat enää haikeat laulut. Tytöt ehtivätkin haaveilla Clark Gablesta kitkiessään rikkaruohoja.

Kanadan preeria näyttäytyy lohduttoman upeana. Ympäröivä Albertan syrjäinen seutu huokuu mahdollisuuksia, vaaroja ja epävarmuutta. Horisontin takana on vielä vaarallisempi yhteiskunta, jonka asenne on vihamielinen ja tavat vieraita. Mitchell on sijoittanut tekstin sekaan viranomaiskirjeenvaihtoa ja pari tapahtumiin liittyvää uutista.

Lähellä kuolon rantaa

Tuure Vierros, Lähellä kuolon rantaa - Jaakko Pentinpoika Ilkan ja Klaus Eerikinpoika Flemingin kertomukset Pinonäsin herran Hannu Hannunpoika Fordellin muotoilemina. WSOY, Porvoo, 1967.

Tuure Vierros (1927-2012) oli lukuisia oppikirjoja ja historiallisia romaaneja kirjoittanut historian opettaja. Lähellä kuolon rantaa on nuijasodasta kertova romaani. Hannu Fordell, nuijasodan aikainen nimismies ja talonpoikien edustaja Tukholmassa, on Vierroksen pyynnöstä haastatellut kahta nuijasodan keskeistä hahmoa iäisyyden puolella ja koonnut heidän näkemyksensä sodan tapahtumista narratiiveiksi.

Jaakko Ilkka kertoo riidoistaan isänsä kanssa, ajastaan sodassa ratsusotilaana ja nimismiehenä Pohjanmaalla. Vauras ja arvostettu talonpoika nousee aseelliseen vastarintaan linnaleirejä ja sotaväen mielivaltaa vastaan. Vierros ei kuvaile tapahtumia ennen talonpoikien kapinaa, vaan motiivi vastarintaan leimahtaa yllättäen. Jaakko Ilkka on idealisoitu talonpoikaissotapäällikkö. Hän katselee huolestuneena miesten rosvoamista ja mielivaltaa. Väkivallan kierre näyttäytyy ulkoapäin tuodulta, ja Ilkka miestensä ja tilanteen uhrilta.

Klaus Flemingin henkilössä on enemmän sävyjä. Hän on suomenkielinen sotapäällikkö ruotsinkielisten keikareiden ja vaikeiden poliittisten vehkeilyjen keskellä. Hänellä on itseironiaa, mielipiteitä ja ajatuksia. Marski esiintyy myös idealisoituna johtajana, joka näkee talonpoikien ongelmat, mutta valmistautuu loppuotteluun samalla koko valtakunnan tulevaisuudesta, eikä koe tarpeelliseksi puuttua väärinkäytöksiin. Hän tahtomattaan joutuu kurmoottamaan harhaanjohdettuja talonpoikia. Johtajien välille kasvaa vaikeasti perusteltu arvostuksen tunne.

Vierroksen kerronta kulkee enimmäkseen dialogina, jolloin tapahtumat etenevät paljolti puheessa  näytelmien tapaan. Missä suoraa kerrontaa on, preesens ja imperfekti kieppuvat virkkeissä viikinkisaagojen tapaan. Kirja vaikuttaa dialogimuotoon puetulta historialta; sen henkilöt tai heidän suhteensa eivät ole suunnattoman mielenkiintoisia. Kirjassa vilisee kuitenkin ihania vanhoja sanoja ja sanontoja.

Kirja jatkaa kamppailuani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.