Matka Lapissa v. 1799

Giuseppe Acerbi, Matka Lapissa v. 1799. Englanninkielisen alkuteoksen Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape, in the Years 1798 and 1799 (1802) Lappia koskevasta osuudesta suomentanut Kaarle Hirvonen. Esipuheen kirjoittanut Roberto Wis. WSOY, Porvoo, 1963.

Kun Keski-Eurooppa hehkui vielä Ranskan vallankumouksen ja sisällissotien lämmössä 1700-luvun lopulla, monet tietojaan ja kokemuksiaan kartuttavat matkailijat etsiytyivät Pohjolan eksotiikkaan ja rauhaan tuottaen pitkän rivin matkakertomuksia. Yksi tällaisista matkailijoista oli italialainen Giuseppe Acerbi (1773-1846), joka Tukholmaan saavuttuaan päätti vaeltaa Jäämeren rannalle Nordkappiin. Hän kirjoitti kirjan matkoistaan kirjan Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape in the years 1798 and 1799 (1802), jonka Suomea käsittelevä osa on julkaistu teoksena Matka halki Suomen v. 1799 (1953). Matka Lapissa v. 1799 (1963) kuvailee nimensä mukaisesti Lapin matkaa.

Kirja alkaa Könkäältä, jonne Acerbi oli saapunut ruotsalaisen eversti A. F. Skjöldebrandin (1757-1834) kanssa Tukholmasta Turun ja Oulun kautta ja josta pieni retkikunta kanssa matkusti Muonionjokea pitkin Enontekiöön ja soiden poikki Kautokeinoon. Alkutaipaleen jälkeen retkikunta vähitellen hupeni — sääsket ja muut matkan vaivat horjuttivat intoa — ja Jäämerelle suuntasivat vain Acerbi ja Skjöldebrand palvelijan ja tulkin kanssa.

En nyt tässä yhteydessä halua väsyttää lukijoita enemmillä yksityiskohdilla näiden ihmisten tavoista ja tottumuksista. Jo kerrottu riittänee antamaan melko oikean käsityksen heidän luonteestaan ja käytöksestään. Olimme joka hetki menettää kärsivällisyytemme heidän suhteensa. Mutta maantieteellisten tietojen puutteessa ja kun tarvitsimme heidän apuaa, olimme suuressa määrin heidän vallassaan ja sen vuoksi meidän oli pakko sietää koko heidän typeryytensä, laiskuutensa ja törkeytensä. 

Acerbi suhtautui suomalaisiin ihaillen, mutta tunturilappalaisista oppaistaan hän johti räikeitä rodullisia yleistyksiä, ja suomi tietysti heidän fyysisiä, henkisiä ja erityisesti moraalisia ominaisuuksiaan. Joikaamista hän piti epämelodisena kiljumisena, jolta hänen täytyi sulkea korvat. Erämaakylien kirkot rinnastuivat huonosti italialaiseen rakennusperinteeseen. Suomentaja Kaarle Hirvonen omassa esipuheessaan huomauttaa, että Acerbin tyyliä leimaa kärjistäminen ja pyrkimys "herättää sensaatiomaista kiinnostusta". Näiden vuoksi on "pikemminkin ihmeteltävä hänen havaintojensa ja tietojensa todenmukaisuutta". Jäämeren rannalla alkuperäiskansan asukkaat näyttäytyvät jälleen hyvässä valossa, vaikkakin pienet sivistyksen linnakkeet lämmittävät mieltä vielä enemmän.

Kesähelteet, sääsket ja vaikeakulkuinen maasto tuntuvat näyttelevän pääosaa matkakertomuksessa, mutta Lapin luonto tekee Acerbiin kiistattoman vaikutuksen. Vaelluksen lomassa Acerbi kokoaa jatkuvasti havaintoja lämpötiloista, kasveista ja linnuista. Kirjan loppusanoissa on maisemien kauneuden ja vaihtelun tuottamaa melankolista riipaisua, jonka erämaita jalan vaeltaneet tunnistanevat.

Tuo syvä yksinäisyys ja hiljaisuus, joka vallitsee kaikkialla, kuiskaa joka hetki kysymyksen: mitä hyvää tarkoitusta varten ovat nuo seudut olemassa? Mitä varten kaikki nuo kauniit maisemat järvineen, jokineen, puroineen ja putouksineen, jos nuo erämaat eivät koskaan, kuten asian laita näyttää olevan, joudu ihmisten asuttamiksi?

Acerbi tuntuu kirjoittavan hieman hienovaraisemman käsitteistön varassa kuin Regnard tai Outhier, mutta hänen maailmankuvansa ei pysty jäsentämään Lapin kesää, joka lyhyytensä ja haurautensa puolesta istuu vertauskuvaksi ihmisen osalle kivisellä planeetalla keskellä kylmää avaruutta.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Retki Lappiin

Jean-François Regnard, Retki Lappiin. Ranskankielisestä alkuteoksesta Voyage de Lapponie (1731) suomentanut ja johdannon kirjoittanut Marja Itkonen-Kaila. Otava, Keuruu, 1982.

Perittyään sievoisen omaisuuden ranskalainen Jean-François Regnard (1655-1709) vietti muutaman vuoden matkustellen pitkin Eurooppaa ennen komediakirjailijan uraansa. Hänen matkapäiväkirjansa julkaistiin vuonna 1681, mutta sen Lappia koskeva osuus julkaistiin vasta Regnardin kuoleman jälkeen vuonna 1731. Syyksi on arveltu, että Regnardille selvisi vasta matkan jälkeen, että hänen tiiviisti lähteenään käyttämästään Johannes Schefferuksen latinankielisestä teoksesta Lapponia (1673) olikin ilmestynyt ranskannos vuonna 1678. Retki Lappiin nimittäin upottaa Schrefferuksen tarjoamia tietoja sulavasti Regnardin matkalla kohtaamien ihmisten esitykseksi —tietysti ilman lähdeviitteitä— ja lainausten laajuuden vuoksi suomentaja Marja Itkonen-Kailan mukaan kirjaa voi pitää "eräänlaisena Lapponian kansanpainoksena".

Useinkin käy niin, että on lähtenyt käymään vaikkapa vain Hollannissa ja huomaa yks kaks joutuneensa maan ääriin. Juuri niin kävi minullekin, arvoisa herra. Amsterdamissa kuulin, että Tanskan hovi oli parhaillaan Oldenburgissa, jonne sieltä oli vain kolmen päivän matka. Olisin osoittanut hovia kohtaan suurta ylenkatsetta ja kovin vähäistä uteliaisuutta, ellen olisi päättänyt lähteä sitä katsomaan.

Matka Lappiin on päähänpisto, jota Regnard kertoo jollekulle magnaatille, jolle hän aikoi kirjansa osoittaa. Seuratessaan Tanskan kuninkaan hovia Oldenburgista aina Kööpenhaminaan hän tulee ystävineen houkutelluksi Tukholmaan, missä kuningas puolestaan ehdottaa ranskalaisille matkaa pohjoiseen. Ja niin seurue lähtee purjehtimaan kohti Torniota 23. heinäkuuta 1681 eli näihin aikoihin 335 vuotta sitten. He tapaavat paikallista eliittiä ja vierailevat hautajaisissa ennen kuin lähtevät Tornionjokea ylös aina Tornionjärvelle.

Tornio sijaitsee Pohjanlahden äärimmäisessä perukassa, 42 astetta 27 minuuttia itäistä pituutta ja 67 astetta pohjoista leveyttä. Se on maailman pohjoisin kaupunki. Siitä Nordkapiin ulottuvalla alueella asuu pelkästään villejä lappalaisia, joilla ei ole kiinteitä asumuksia.  

Regnard tietysti tapasi lappalaisia, joita kuvailee hullunkurisina kooltaan, kasvonpiirteiltään ja vaatetukseltaan: alle kolmen kyynärän mittaisia, isopäisiä, leveäkasvoisia, litteänenäisiä ja porontaljoihin ja -nahkaan pukeutuneita. Matkakertomus sivuaa heidän verotustaan, väljää sukupuolimoraaliaan ja elinkeinojaan koskevin yksityiskohdin. Eksoottiselta vaikuttava poro ja lappalaisen kulttuurin sopeutuminen sen ympärille saa myös runsaasti huomiota, joka ei selvästi ole Regnardin itse tekemää. Regnard ihailee myös mm. pulkkaa ja suksia, mutta kesäisellä matkallaan hän tuskin on nähnyt niitä itse ainakaan käytössä.

Paimentolaiskansaa verotetaan kevyesti, koska ilman kiinteää asuntoa se voi helposti siirtyä halvemman verotuksen maihin, Tanskaan tai Venäjälle. Asumukset eli kodat ja omaisuuden voi pakata varttitunnissa kuormaporojen selkään. Liikkuvaan elämään pakottavat tietysti kalastus, metsästys ja porojen laiduntaminen. Kesäisin lappalaiset asuvat Regnardin mukaan järvien ja koskien tuntumassa, mutta talvisin he liikkuvat metsissä riistaa etsien.

Regnardin omiin Lapin kokemuksiin sisältyvät oleellisesti sääsket ja paikallinen alkoholikulttuuri. Kumpaakaan ei pääse pakoon — vaikka Regnard ei Giuseppe Acerbin tavoin suuresti moralisoikaan (siitä myöhemmin). Hän yrittää myös selvittää lappalaisnoitien voimien todenperäisyyttä, mutta (humaltuneiden) tietäjien performanssit eivät tuota vastauksia. Lappalaisten pakanalliset tavat uhreineen ovat luultavasti joiltain osin Regnardin itse näkemää mutta valtaosin Schefferukselta poimittua. Regnardin kerronta on sujuvaa, käännös kulkee vaivatta, ja siellä täällä vilahtaa komediakirjailijan ilkikurisuus.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Leviathan Wakes

James S. A. Corey, Leviathan Wakes. Orbit, New York, NY, 2011.

James S. A. Coreyn moniosaisen tieteisromaanisarjan aloittava Leviathan Wakes (2011) on kerännyt kiitosta eri puolilta, mutta vasta kirjasta tehdyn televisiosarjan The Expanse suitsutus Tähtivaeltaja-lehdessä sai minut liikkeelle. Nyt sarjan ensimmäisen osan luettuani (heti viisi vuotta julkaisun jälkeen) voin todeta kiitokset aiheellisiksi: Leviathan Wakes on taidokkaasti rakennettua ja viihdyttävää tieteistoimintaa.

Fuusioenergian valjastaneet ihmiset asuttavat Maan lisäksi Marsia, asteroidivyöhykettä ja aina Neptunusta mutteivät ole edenneet aurinkokunnasta pidemmälle. Saturnuksesta jäätä asteroidivyöhykkeelle kuljettava rahtialus kääntyy reitiltään tutkimaan hätäsignaalia lähettävää hylkyä. Komentaja James Holden seuraa sukkulastaan pienen partionsa kanssa, kun sota-alus tuhoaa heidän rahtialuksensa kapteeneineen ja miehistöineen. Ideologia ja oikeudenmukaisuus edellä kulkeva Holden saa planeettojen välisen tasapainotilan nopeasti järkkymään. Samaan aikaan asteroidivyöhykkeen pienoisplaneetalla Ceresillä rikoskonstaapeli Miller saa tehtäväkseen etsiä käsiinsä rikkaan perheen tyttären ja lähettää hänet takaisin maahan. Tutkimuksen edetessä esimiehet alkavat kuitenkin asettaa esteitä hänen eteensä.

Corey (eli nimimerkin takaa Daniel Abraham ja Ty Franck) tuottaa mehevää ja nopeasti etenevää tieteisproosaa. Maan asukkaiden, marsilaisten ja "vyöläisten" maailmat, asenteet ja puheenparret kertovat erilaisten olosuhteiden tuottamista identiteeteistä. Teknologia istuu tarinaan vaivattomasti, ja tekniset yksityiskohdat ankkuroivat tapahtumat uskottavan tuntuiseen maaperään. Hahmot joutuvat käsittelemään toistensa moraalisia valintoja, ja ihmisten välillä on jännitteitä, mutta tarinan keskiössä on kuitenkin vieras ja outo. Näitä kirja ei käsittele clarkemaisen tai lemimäisen pohdiskellen vaan toimintajännärin kuumana kiinnepisteenä. Tapahtumat keräävät vauhtia aina eeppisiin mittoihin, jolloin tarinan lumous alkaa rapistua. Saa nähdä, onnistuuko sarjan toinen osa palauttamaan avaruusoopperan inhimillisiin mittoihin.

Matka Pohjan perille

Réginald Outhier, Matka Pohjan perille: 1736-1737. Ranskankielisestä alkuteoksesta Journal d'un Voyage au Nord (1744) suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Esipuheen kirjoittanut Toivo Harjunpää. Otava, Keuruu, 1975.

Lappia on kuvattu vieraana ja eksoottisena aina viikinkisaagoista lähtien, ja Lapin matkakirjallisuudesta on kasvanut kokonaan oma genrensä. Omaperäinen paimentolaiskulttuuri, sen šamaanit ja keskiyönaurinko myös vilkkuivat tietysti jo Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa (1555), mutta pian genreen osallistui kirjoittajia Pohjoismaiden ulkopuolelta.

Yksi Keski-Euroopasta napapiirille suuntautuneista varhaisista retkistä on Réginald Outhierin (1694-1774) dokumentoima luonnontieteellinen tutkimusprojekti, jonka oli tarkoitus osoittaa newtonilainen maapallon muotoa koskeva teoria oikeaksi; siis että maapallon on mandariinin (eikä sitruunan) muotoinen rotaatioellipsoidi. Ranskalainen matemaatikko ja astronomi Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698-1759) sai kuningas Ludvig XV:lta rahoituksen hankkeelleen. Niin sitten vuosina 1736-1737 hänen retkikuntansa vaelsi Tornionlaaksoon ja teki Suomen ensimmäistä kolmiomittausta. Tornion kirkontornista ja retkikunnan rakentamasta observatorioista he mittasivat Lohikäärmeen δ-tähden korkeuksia ja saivat näin meridiaanikaaren pituuden asteina.

[28. syysk.] Torstain ja perjantain välisenä yönä ilmapuntari nousi linjan [ligne, 1/12 tuumaa] verran. Taivas oli yhä pilvessä ja tuuli edelleen pohjoisesta, päivällä tuuli lauhtui hiukan ja lumi suli melkein kokonaan. Yöllä vesi jälleen jäätyi, ja lauantaina tuli viimein kaunis sää. Olimme koko päivän vaaralla. Totesimme sektorin aseman meridiaaniin nähden saman korkeuden keinolla käyttäen Grahamin heiluria, joka oli sijoitettu pieneen observatorioon. Minä aloitin pilarihuoneessa havainnot painovoimaheilurilla. Se oli hyvin kiillotettu rautatanko, joka oli alapäästään paksumpi kuin yläpäästä; yläpäässä oli aukko, josta heiluri ripustettiin terästerän varaan. Vertasin painovoimaheilurin heilahdusaikoja Julien le Roin valmistaman erinomaisen sekuntiheilurin heilahdusaikoihin. Tämä heiluri oli sijoitettu samaan huoneeseen, ja heilahdusaika määritettiin kiintotähtihavaintojen avulla.

Outhier oli katolinen pappi ja siten retkikunnan sielunhoitaja mutta myös Ranskan tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen ja ansioitunut tähtitieteilijä. Hänen kertomuksensa matkasta napapiirille Matka Pohjan perille (1744) kuvaa matkantekoon ja mittauksiin liittyviä vaikeuksia: Liikkuminen erämaassa raskaiden mittauskojeiden kanssa on kaikkea muuta kuin helppoa, ja tunturien lakien raivaaminen kiintopisteitä varten oli työlästä, vaikka retkikunta sai paikallisia sotilaita ja talonpoikia avukseen. Pakkanen, sääsket, kosket, vaikeakulkuinen maasto ja karun ympäristön niukkuus tietysti vaikeuttivat työtä. Mittaukset tehtiin vielä moneen kertaan virheiden minimoimiseksi.

Outhier ei valita tai arvostele paikallisia oloja. Hän ottaa vastaan erämaan alkeelliset väliaikaismajoitukset, ajoittain olkia sisältävän leivät ja vaunuihin tottumattomat hevoset kiitollisena — tietysti Torniossa retkikuntaa majoitettiin ja ruokittiin hyvin. Vaikka Matka Pohjan perille on ensisijaisesti tieteilijän matkapäiväkirja, tutkimustyön ohessa Outhier kuvailee myös paikallisia oloja, ruokaa, mausteita, maanviljelyä, rakennuksia ja kulkuvälineitä, kuten suksia ja poron vetämää pulkkaa. Tarkastelun sävy on innostunut, utelias ja yleisinhimillisen lämmin. Valistuksen kirkkaassa valossa sensaatiotkin väistyvät: Lappiin liittyvät myytit ovat paikallistenkin mielestä vain tarinoita.

Kirjan esipuheessa Toivo Harjunpää tarjoaa tieteellisen taustan lisäksi Outhierin tiiviin elämäkerran. Kirjassa on myös 18 Outhierin tekemää piirrosta mm. Torniosta, kolmiomittauksesta, rakennuksista ja porojen vetämästä pulkasta.

Suomalainen Maupertuis-säätiö toimittaa ja ylläpitää retkikunnan matkaan liittyvää sivustoa.

Carry Me Down

M. J. Hyland, Carry Me Down. Canongate, Edinburgh, UK, 2006.

John Egan on tavallinen 12-vuotias poika lukuunottamatta varhaista äänenmurrosta ja poikkeuksellista pituuskasvua, jotka siirtävät hänet epäselvälle maaperälle lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Hän haaveilee erityisyydestä ja kuuluisuudesta, jotka siirtäisivät hänet Guinnessin ennätystenkirjaan.

There is a pot of hot tea in the middle of the table and we each have a cup and a plate. There are ham and turkey sandwiches on the plates and, if we want more to eat or drink, there is plenty. The pantry is full.
   From time to time we stop reading to talk. It is a good mood, as though we are one person reading one book – not three people apart and alone.

M. J. Hylandin romaani Carry Me Down (2006) alkaa seesteisen perheonnen merkeissä: isä, äiti ja John istuvat keittiönpöydän ääressä ja lukevat. Tunnelma kuitenkin särkyy: Äiti ahdistuu Johnin tuijotuksesta, koska tämä "ei ole enää vauva". Nobody can relax when you stare at them like that. Pian hukutetaan tarpeettomia kissanpentuja kylpyhuoneessa. John oksentaa, mutta ei kuitenkaan tappamisen vaan hänen isänsä valheen vuoksi. Hän huomaa pian saavansa fyysisiä oireita, kun ihmiset valehtelevat. John ilmoittaa Guinnessin ennätyksiä valvovalle taholle olevansa valmis testeihin ihmisvalheenpaljastajana.

Valheenpaljastuksesta tulee hänen juttunsa, mutta vaikka hän on tarkkanäköinen hän ei ymmärrä aikuisten ajattelua pyöristettyjen tai muokattujen totuuksien takana. Tunnistetut valheet siirtävät fyysiset oireet perheeseen. Köyhyyden, työttömyyden ja asunnottomuuden piinaamat vanhemmat eivät oikein osaa suhtautua möreä-ääniseen poikaansa lapsena, mutta aikuiseksikaan John ei ole vielä valmis. Ristiriidasta kasvaa tragedia.

Johnin kertomana kasvutarina ei karkaa koskaan kauas välittömästä. Vaikka hän opiskelee valehtelun tunnistamista pitkäjänteisesti, Kanadaa, Niagaran putouksia ja kuuluisuutta koskevia fantasioita lukuunottamatta John ei ulota ajatteluaan tulevaisuuteen eikä tee suunnitelmia. Kenties hän on nuori, kenties ankea 1970-luvun Irlanti ei tarjoa tulevaisuutta. John ei osaa lukea perheriitoja, isänsä uskottomuutta tai alkoholinkäyttöä saati äitinsä masennusta, joten häntä on pidettävä epäluotettavana kertojana. Sanat ja virkkeet ovat yksinkertaisia, mutta niistä koostuu vaikuttava romaani.

The House of Seven Gables

Nathaniel Hawthorne, The House of Seven Gables (1851). Esipuheen kirjoittanut Roy Harvey Pearce. J.M. Dent & Son, London, UK, 1982.

Vanha kartano Uudessa Englannissa kummituksineen ja kirouksineen lupailee mysteeriä ja kauhua, mutta Nathaniel Hawthornen The House of Seven Gables (1851, suom. Seitsenpäätyinen talo) on gotiikan motiiveistaan huolimatta säyseä ja jäykkä kuin vanha hirsirunko. On Raamatullista syyllisyyttä, rangaistusta ja sovitusta.

Everyman's Library -laitoksen esipuheessa Roy Harvey Pearce huomauttaa, että Hawthorne nytkähtää teoksessaan symboliikan hallitsemista saduista kohti ympäröivän (todellisen) maailman ja sen ihmissuhteiden hallitsemaa romaania niin, että henkilöhahmojen merkitys on heidän teoissaan eikä niinkään heidän tarinassaan (kuten The Scarlet Letterissä). Tästä huolimatta koukeroiset ja jaanaavat virkkeet vievät kyvyn keskittyä. Ehkä tämä on Hawthornen tyyli tai ehkä hän koki, että kaunokirjallisuudessa on muodollisia vaatimuksia, jotka täyttyvät vain täyteen ladatuin virkkein. Tai ehkä kirja on yksinkertaisesti minua vahvempi.

Lyhyesti: Tarina sijoittuu 1800-luvulle vaikka tarjoilee välähdyksiä kaukaa menneisyydestä. Pyncheonin suvun vanha kartano on päätynyt Hepzibahin, vanhanpiian, ja tämän juuri vankilasta vapautuneen veljen Cliffordin käsiin. Talon historiaa ovat varjostaneet puheet petoksista, noituudesta ja kirouksista, ja jotkut talon omistajat ovat kuolleet merkillisesti. Sitten ihmiset juttelevat ja heistä riippumatta asioita alkaa paljastua. Huolimatta Pearcen esittelemistä nytkähdyksistä kirjassa kukaan ei tunnu tekevän varsinaisesti mitään. Vanhoista synneistä vapaudutaan kohtalon oikusta.

Ehkä tämä riittää Nathaniel Hawthornesta.

Anna meille siivet

Louise Erdrich, Anna meille siivet. Englanninkielisestä alkuteoksesta Love Medicine (1984) suomentanut Helene Kortekallio. Tammi, Helsinki, 1985.

Lukiessani Louise Erdrichin esikoisromaania Anna meille siivet (1984) päässäni soi Cowboy Junkiesin albumi Pale Sun, Crescent Moon (1993) ja erityisesti sen nimikkoraita Pale Sun:

Pale sun falls without contest.
Here is obedient darkness.
He will not return.

Molemmat ovat samalla tavalla haikeita ja melodisia ilman pateettisuutta tai alleviivauksia. Erdrichin alkuun rapsodiselta vaikuttava romaani sijoittuu Pohjois-Dakotaan Chippewa-intiaanien reservaattiin liikkuen edestakaisin sukupolvien välillä. Romaani on oikeastaan joukko novelleja, joiden läpi kulkee yhtenäinen lanka: lapset perivät maailman ja vanhempiensa teot, mutta kaiken aikaa ilmapiirissä tuntuu väheneminen. Paluuta ei ole.

Grass plains stretch to the horizon,
not a soul can be found on them.
They will not return.

Kanadalaisyhtyeen musiikki ja sanoitukset alkoivat suorastaan hallita lukukokemustani. Olen kulkenut Keskilännen horisonttiin asti ulottuvien autioiden ruohotasankojen halki kahteen suuntaan. Linja-autossakin niiden monta päivää kestävä tyhjyys on huumaavaa. Kaikki muu oli sävyttömän ruskeaa — kuivat ojat, kuihtunut vilja, maatilojen ja taajamien rakennukset. Romaanissa horisontti muodostui rajaksi: ne, jotka ylittivät sen, muuttuivat eivätkä pystyneet sopeutumaan oikein rajan kummallekaan puolelle. Vaarallisinta on liikkua edestakaisin, koska silloin identiteetti jää pysyvään välitilaan. Ulkopuolisen maailman laki ei istu reservaatin oikeuskäsityksen kanssa yksiin.

Old rusted pickup and a mad dog in the yard,
purple paint peels but fails to reveal
the bitterness that grows inside.

Lopulta reservaattikaan ei tunnu tarjoavan selkeää identiteettiä kuin vanhoille sedille, jotka pitävät kiinni metsästämisestä. Heidän saaliinsa eivät kuitenkaan herätä entiseen tapaan ihastusta, eivätkä heidän vanhat laulunsa palauta kuin tunteen menneestä. On vähän, mihin tarttua. Vinyyli, muovi ja joustokangas synnyttävät epämukavuutta. Ihmissuhteisiin sekoittuu opportunismia, seksi on ajanviete, alkoholi vääntää perhesuhteet sijoiltaan, ja uhkapeli siirtää omaisuuksia.

— Mikä sitten on oikein? Gerry otti kortit, sekoitti, jakoi ne uudestaan. – Yhteiskuntako? Yhteiskunta on niin kuin tämä korttipeli tässä, serkkuseni. Käsi on jaettu meille jo ennen syntymäämme, ja kun kasvamme, meidän on pelattava korttimme niin hyvin kuin osaamme.
   Me otimme korttimme.

Erdrichin vaihtaessa näkökulmaa ja kertojaa tapahtumat keriytyvät auki pala palalta, kerros kerrokselta. Vaikeista asioista ei puhuta, salaisuuksia säilötään keittiöissä, ja perhesuhteet ovat epäselviä. Pettämätön vaisto. Niihin aikoihin ne vainusivat skandaalin jo kaukaa. Kaikesta huolimatta yhteisön pohjalla on jotain yhteistä ja yhtenäistä.

Cloud of dust in the distance,
strange knock beneath my hood.
Is it better to have words left unsaid than to
have words misunderstood?

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.