Nemesis Games

James S. A. Corey, Nemesis Games. Orbit, New York, NY, USA, 2015.

Kun moottorivene pysähtyy nopeasti, se hetkeksi jää keikkumaan omaan peräaaltoonsa. Tavallaan näin käy kapteeni James Holdenille ja hänen miehistölleen, kun he pysähtyvät korjauttamaan heidän alustaan Rocinantea Tycho-avaruusasemalla. Menneisyys saa heidät kiinni, ja miehistö keksii lähteä selvittämään henkilökohtaisia asioitaan jättäen kapteeninsa valvomaan korjaus- ja muutostöitä. Alex lähtee tapaamaan ex-vaimoaan Marsiin, Amos kasvattiäitiään Maahan ja Naomi jonnekin, mistä hän ei halua puhua.

Portti uusiin maailmoihin ravistelee aurinkokuntaa. Mahdollisuus muuttaa planeetan pinnalle ja hengittää ilmaa jossakin ahtaan Maan ulottumattomissa on unelma, joka uhkaa autioittaa Marsin ja tehdä asteroidivyöhykkeen kaivostyöläisistä työttömiä. Uudisasutus ei tietenkään tarjoa kaikille samoja mahdollisuuksia: alhaisen painovoiman piirissä kasvaneet asteroidilaiset eivät voi koskaan asua planeetan pinnalla. Kaikki eivät niele muutoksia kakistelematta. Samaan aikaan alkaa omituisesti kadota avaruusaluksia, minkä Holden panee merkille korjausten lomassa. Sitten ennennäkemätön terrori-isku järkyttää aurinkokunnan elinehtoja pysyvästi.

James S. A. Coreyn The Expanse-sarjan viides osa Nemesis Games (2015) vetää tarinaa uuteen suuntaan ja hieman uudella tapaa. Kirjan tarjoama jännitys roikkuu edelleen läheltä-piti -sirkustempuista ja jotkin toistuvat tilanteet tai asetelmat alkavat tuntua maneereilta, mutta tieteisromaanin maalaama uskottava toissijainen todellisuus ei vieläkään väsytä. 

Religion in Ancient Egypt

Byron E. Shafer (toim.), Religion in Ancient Egypt: Gods, Myths, and Personal Practice. Routledge, London, UK, 1991.

Ihminen on merkitystä janoava olento, joka symbolien ja käsitteiden avulla pyrkii ymmärtämään ja jäsentämään kokemustaan. Tämä tarve yhdysvaltalaisantropologi Clifford Geertzin mukaan yhtä vahva kuin ihmisen biologiset tarpeet, sillä ihminen ei pysty elämään maailmassa, jota hän ei tunne ymmärtävänsä. Vaikka tämä ei varmaan ole antropologian viimeisin tai ainoa näkemys ihmisen olemuksesta, Geertzin määritelmään törmättyäni olen aina joutunut pysähtymään hetkeksi. Olen perso yksinkertaistuksille.

Määritelmä myös perustelee ihmisten valtavan tarinoiden nälän ja elinvoimaisen kertomusperinteen. Tätä perustavanlaatuista tarvetta vasten kirjallisuusihmisten yleiset ja kaikkia koskevat vaatimukset esimerkiksi tarinankerronnan tai tarinoiden lukemisen tavoista tuntuvat hölmöiltä. Taide on kuitenkin symbolien ja käsitteiden kanssa pelaamiseen erikoistumista, joten tämä moralisointi toteuttanee taiteen tehtävää.

Tarinoidensa kautta uskonto tarjoaa vastauksia perimmäisiin kysymyksiin, jotka ovat säilyneet hyvin samanlaisina hyvin pitkään. Byron E. Shaferin toimittama Religion in Ancient Egypt (1991) esittelee muinaisen Egyptin tapoja käsitellä näitä perimmäisiä kysymyksiä.  Ensimmäinen kirjoittaja David Silverman esittelee jumaluuksia, jumalperheitä ja niiden välisiä suhteita. Egyptin pitkän historian aikana nämä myytit, samoin kuin temppelit, olivat jatkuvasti työn alla. Kuten muutkin kirjoittajat, Silverman käsittelee Waltarin Sinuhesta (1945) tutun Ekhnatonin lyhyttä kukoistusta, koska se on monoteistisissa piirteissään niin poikkeuksellinen.

Leonard Lesko pureutuu kirjoituksessaan egyptiläisten luomiskertomuksiin eli kosmogonioihin. Kun Menes yhdisti Ylä- ja Ala-Egyptin joissain 2950 eaa. tietämillä, hän samalla toi yhteen lukuisia paikallisia myyttejä. Niistä kehittyi Heliopoliksen, Hermopoliksen ja Memfiin temppelien luomiskertomukset, jotka vastaavasti nostivat Atum-, Thoth tai Ptah-jumalan korkeimmalle sijalle.

Kirjan kiinnostavinta antia on John Bainesin osuus, joka tarkastelee egyptiläistä yhteiskuntaa, moraalia ja palvontamenoja. Se alkaa sanan "uskonto" problematisoinnista — ei ole mitään yksittäistä sanaa, joka kattaisi egyptiläisten uskomukset ja niitä koskevat käytännöt — ja arkeologisten löytöjen aiheuttamasta vinoumasta: melkein kaikki löydöt kuvaavat kapean eliitin näkemyksiä. Tämä kapea eliitti oli lähempänä jumalia, pääsi heidän kanssa yhteyteen ja nautti siten suuremman osan jumalten siunauksesta kuin valtaenemmistö, jonka tehtäväksi jäi työllään ylläpitää yhteiskuntaa. Tämä eriarvoisuus pätee tietysti esiteollisiin kulttuureihin laajemminkin, mutta Baines huomauttaa, että asemaansa väärinkäyttävän ylimyksen hauta saatettiin ryöstää tai tärvellä, mikä ei tuonpuoleiseen vahvasti suuntautuneessa Niilin laaksossa ollut aivan yhdentekevä pelko.

Egyptissä moraali ja uskonto olivat erottamattomat, joten ylimysten pyrkimykset esiintyä moraalisesti puhtaina tuotti heille myös uskonnollista prestiisiä. Ylipappeus oli tavoiteltu ja monin tavoin korkealle arvostettu asema. Vastaavasti epäjärjestys ja paha olivat toisiinsa kietoutuneita, joten ylhäältä hallittu yhteiskuntajärjestys oli myös uskonnollinen, koska se ylläpiti kosmista järjestystä maan päällä. Uuden valtakunnan aikaan yksilön hurskaus tai pieteetti alkoi vahvistaa asemaansa ja uhrit vähetä, mutta taiat, ennustukset, unet ja muu magia palveli ihmisiä vastoinkäymisissä, kun muut keinot oli käytetty.

Shaferin toimittama parisataasivuinen pyrähdys Egyptin uskontoihin on mielenkiintoinen ja ehdottomasti vaivansa arvoinen.

Winter King

Thomas Penn, Winter King: Henry VII and the Dawn of Tudor England (2011). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2013.

Talvikuningas on lyyrinen mutta ankara lisänimi. Esimerkiksi Pfalzin vaaliruhtinas Frederik V (1596-1632) ansaitsi Böömin kuninkaana tämän epiteetin lyhyen valtakautensa vuoksi: hän hallitsi vain syksystä 1619 kevääseen 1620, jolloin Böömi oli keskellä vielä tuolloin uskonnollisen kiistan sävyttämää kolmikymmenvuotiseksi kehittyvää sotaa. Englannissa hovirunoilijat nimesivät kuningas Henrik VII:n (1457-1509) Talvikuninkaaksi vasta tämän kuoltua pitkähkön valtakauden päätteeksi, koska hänen poikansa Henrik VIII:n katsottiin edustavan synkän ajan jälkeen symbolisesti kevättä, paluuta luonnolliseen järjestykseen ja uuden kultakauden alkua.

Henrik VII ei ole herättänyt ihailua. Hän on jäänyt historiaan mustana prinssinä, joka hallitsi pelon pikemminkin kuin rakkauden avulla. William Shakespeare jätti hänet välistä kuningasaiheisten näytelmien sarjassa kirjoittaen näytelmät hänen edeltäjästään ja seuraajastaan. Vaikka kirjansa Winter King: Henry VII and the Dawn of Tudor England (2011) kannessa Thomas Penn jättää hänet alaotsikkoon, kirjan tarjoamasta machiavellimaisen kuninkaan muotokuvasta kehittyy monisyinen. 

Henrik Tudor kasvoi maanpaossa Ruusujen sodan aikaan. Hänen vaateensa valtaistuimelle oli hatara: hän oli Lancaster ja kruununperijä äitinsä suvun kautta avioliiton ulkopuolisen suhteen nojalla. Kotimaahansa palattuaan yllättäen hän kuitenkin voitti yorkilaisen Richard III:n Bosworthissa ja nousi valtaistuimelle vuonna 1485. Kun hän vielä avioitui yorkilaisen Elizabethin kanssa, Ruusujen sota oli virallisesti ohitse. Kruunusta taisteltiin kuitenkin vielä pitkään.

Salaliittoja, juonia ja vallankaappausyrityksiä torjuakseen Henrik kehitti laajan vakoilijoiden ja ilmiantajien verkoston. Hän teki poliittisia pidätyksiä tai puhdistuksia ja horjutti aatelisten valtaa sisällissodan lojaliteettien nojalla. Siitä huolimatta hänen otteensa kruunuun oli epävarma — etenkin kun hänen vanhin poikansa Arthur, lancasterilais-yorkilainen toivo, kuoli hikitautiin pian häittensä jälkeen 1502. Nuori leskiprinsessa Katariina Aragonialainen sai odottaa seitsemän vuotta hovissa ennen kuin hänestä tuli kuningatar ja Henrik VIII:n ensimmäinen puoliso.

Henrik VII:llä oli Euroopan aikalaiskuninkaista suurin rahakirstu. Kehittyvän kangastuotannon tarvitseman alunan kauppa toi kruunulle runsaat tulot, mutta Henrik myös korotti aatelisten veroja ja tehosti niiden keräämistä. Näiden lisäksi hän lihotti kruunun tuloja langettamalla poliittisille vastustajilleen velkatuomioita, mistä kasvoi valtakauden loppua kohden omavaltainen, syyttömiä nielevä kiristyskuvio. Se kasvatti poliittista epävakautta.  Monille Henrik VII:n kuolema ja Henrik VIII:n nousu valtaistuimelle oli tervetullut muutos, mutta seuraajan hallinto kuitenkin jatkoi monien verojen kaltaisten maksujen keräämistä.

Winter King on ammattihistorioitsijan suurelle yleisölle kirjoittamaa historiaa, joka kuitenkin haastaa vallalla ollevia käsityksiä Henrik VII:stä. Jotkut historioitsijat ovat suhtautuneet epäillen Pennin tapaan elävöittää kerrontaa ja käydä historiallista dialogia akateemisten julkaisujen ulkopuolella. Tuloksena on kuitenkin maallikon kannalta paitsi mielenkiintoinen henkilökuva myös sujuva ja herkullinen kuvaus ajasta keskiajan ja uuden ajan risteyksessä.

Rajamaa (Eläköön essee!)

Johannes Salminen, Rajamaa: esseitä. Ruotsinkielisen alkuteoksen Gränsland (1984) käsikirjoituksesta suomentaneet Risto Hannula ja Kyllikki Härkäpää. WSOY, Juva, 1985.

Vanhan määritelmän mukaan rajamaa on suuren valtion reunalla sijaitseva, erilaisin tavoin takapajuinen seutu. Joskus ennen muinoin puhuttiin valtakuntien väliin sijoittuvista markeista (yks. markki, muinaisnorjan mörk, merki, muinaisenglannin mark, latinan margo ("marginaali")) ja markiiseista, rajakreiveistä, vastakohtana valtakunnan kehittyneille sydänmaille ja niitä hallitseville herttuoille ja kreiveille.

Toisaalta rajamaa on rajan synnyttämä vyöhyke, johon ui piirteitä molemmin puolin rajaa; vuosisatojen mittaan se on myös mahdollisesti vaihtanut muutaman kerran omistajaa. Ei tarvitse olla  kummoinen vääräleuka todetakseen, että historia rajamaana on synnyttänyt maahamme ne kuuluisat "suomalaiset erityisolosuhteet", jotka edelleen värittävät turvallisuuspoliittista keskustelua ja käsitystä sananvapaudesta.

Esseekokoelmassaan Rajamaa (1985) Johannes Salminen (1925-2015) tarkastelee Suomea idän ja lännen kulttuurien leikkauspisteessä molempien määritelmien kautta. Aihe ei ole Salmiselle mitenkään poikkeuksellinen: Aleksandrian muisto (1988) sivuaa suomalaista identiteetin muovautumista suuriruhtinaskunnassa esseen tai parin verran, ja par'aikaa yöpöydälläni kesken oleva Erään petturin puolustus (1977) kietoutuu miltei kauttaaltaan suomalaisen identiteetin kysymykseen eri aikoina vallinneiden sisäisten ristiriitojen kautta. Tällä kertaa Salminen lähestyy aihetta nimenomaan suomalaisen kirjallisuuden kautta.

Esseiden katse ei ole kohdistu päivänpolitiikkaan—ei edes 1980-luvun päivänpolitiikkaan—vaan kauemmas, autonomian ajan alkuun. Oikeastaan tarina alkaa Karjalasta, joka toimi kansanperinteen välittäjänä, kun suomalaiset alkoivat rakentaa tietoisesti kansallista identiteettiään ja kurotella kohti aikoja ennen Ruotsin valtaa. Vaikka oppi tuli lännestä ristiretkeilyn seurauksena, keskeiset sanat, kuten risti, pappi ja raamattu, saatiin slaavilaisina lainoina, joten kulttuurivaihto kulki molemmista suunnista. Itä on kuitenkin ollut vaikea kollektiivinen trauma. Kun Pietari alkoi heräillä kirjalliseen kultakauteensa 1840-luvulla, muutaman sadan kilometrin päässä Helsingissä ei tiedetty asiasta mitään.

Sen sijaan yleisö sai tyytyä Runebergin Nadeshdassaan avaamaan vanhentuneeseen, toivottoman romantisoituun Venäjä-ikkunaan. Suomessa ei aivan yksinkertaisesti ikinä huomattu, että tie Eurooppaan saattoi kulkea myös Pietarin ja Moskovan kautta — että tämä väylä oli usein jopa suorempi ja jännittävämpi kuin se joka skandinaaveilla oli tarjottavanaan.

Muutama suomalainen kirjailija haki kuitenkin inspiraatiotaan Venäjältä. Esimerkiksi Arvid Järnefelt (1861-1932) vieraili itsensä Tolstoin kotona Jasnaja Poljanassa ja kannatti tämän uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitä. Järnefelt jätti lakimiehen toimensa haluten sulautua köyhälistöön ja päätyi pienviljelijäksi, koska uskonto oli elämää, "ei dogmeja tai rituaaleja". Maiju Lassila eli Algoth Untola (1868-1918) sai vallankumouksellisen kasteensa vuosisadanvaihteen Pietarissa. Tämä Työmiehen poleemikko ammuttiin Helsingissä toukokuussa 1918.

Kun tarkastelu siirtyy rajamaan asukkaiden kuvaukseen, Salminen lukee Väinö Linnan tuotantoa pitkään vallalla ollutta runebergilaista talonpoikaisihannetta vasten. Linna ei ihastunut ryysyromantiikkaan vaan polki joidenkin edeltäjiensä tavoin jalkoihinsa kurjuudessa jalostetun tyyneyden ja arvokkuuden. Koskelat eivät ole kuitenkaan epämääräistä porukkaa vaan määrätietoisia ja nuhteettomia kansalaisia.

Kaikella tällä tarkasti kuvatulla pystyvyydellä on, kuten Liisi Huhtala sanoo, Linnan teoksessa tietty tarkoituksensa. Vääryydestä — siitä että pappila on rohmunnut itselleen suuren osan Koskelan uudismaita — tulee erityisen tärkeä juuri siksi että uhrit ovat niin nuhteettomia.
   Lukijan valtaa suuttumus joka yhtäkkiä paljastaa myös kansalaissodan takana piilevän moraalisen koneiston. Loukattu oikeudentuntomme saa meidät ylittämään kynnyksiä joille löysä sääli ei aikaisemmin mahtanut mitään.

Tarkastellessaan J. V. Snellmanin (1806-1881) perintöä Salminen mainitsee suomalaisen erikoisuuden: filosofian väitöskirjat kolmenkymmenen vuoden ajalta 1800-luvun alkupuolella olivat hegeliläisiä. "Vastaavanlaista älyllistä sokaistumista tapaamme Venäjältä, emme Ruotsista". Suomen ideologinen profiili hahmottui ratkaisevasti Snellmanin työn kautta, valtio asettui yksilöä tärkeämmäksi, eikä liberalismi, Linnan sanoin "länsimaisen yhteiskunnan ukkosenjohdatin", asettunut historismin, realismin ja oikeuspaatoksen keskelle. Kun sitten salama löi, "kävi niin kuin kävi."

1900-luvun alun rajamaa idän ja lännen välissä suorastaan ruumiillistuu kaksijakoisessa Olavi Paavolaisessa (1903-1964). Salminen lukee Paavolaisen Saksaa koskevista teoksista ulos kiistatonta ihastusta kolmanteen valtakuntaan, mutta sekaan sattuu aina jokin "järkevä välihuomautus" tai "avoin inhon irvistys" niin, ettei sokaistumisesta voi puhua. Sitten kompassineula kuitenkin heilahti toiseen suuntaan: Juuri ennen sotaa vuonna 1939 Paavolainen kiersi ihastuneena Neuvostoliittoa, vaikkei saanutkaan matkaansa koskevaa kirjaa valmiiksi. Sodan jälkeen Synkkä yksinpuhelu (1946) irtisanoutui yltiöisänmaallisista harhoista, ehkä hieman Waltarin Sinuhen (1945) tavoin.

Olisiko Paavolaisen myöhäinen selvänäköisyys ollut ajateltavissa ilman Kolmannen Valtakunnan vieraan huimapäistä uteliaisuutta? Erehdykset, joihin hän rauhattomuudessaan syyllistyy, ovat nekin arvokkaampia kuin kotona pysyttelijöiden valeturvallisuus.

Salmisen esseet liikkuvat vaivattomasti rajan tuntumassa ja kytkevät kirjailijoita oman aikansa kohtalon kysymyksiin. Kaltaiseltani maallikolta helposti unohtuu, että monet vanhat teokset ovat omana aikanaan olleet ajankohtaisia ja painineet vallinneiden näkemysten ja ajatusten kanssa. Pelkkä kielikiistan tai suomalaisen talonpojan ihanteen historiallinen luonnostelu puhaltaa henkeä myös teoksiin. Näin esseet ovat paitsi itsessään nautinto myös jonkinlaista sideainetta käsittelemiensä teosten välissä.

* * *

Sain Marjatalta Eläköön essee! -haasteen jo kesäkuussa. 

Säännöt: 
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
5. Esittele 1 - 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

Olen juhannuksesta asti jahkaillut kirjavalintojen kanssa. Haasteen tarkoitus on tietenkin parantaa esseen marginaalista asemaa blogiskenessä, mutta kaltaiselleni itsetehostukseen alttiille bloggaajalle se on myös erinomaisen suuri kiusaus, jonka vältän vain tällä tavoin kirjoittamalla tämän nyt tähän.

Hyönteisdokumentin hdcaniksella on aivan poikkeuksellinen kyky löytää erikoisia ja mielenkiintoisia kirjoja, niinpä haastan hänet, mikäli häntä ei ole jo haastettu.

Cibola Burn

James S. A. Corey, Cibola Burn. Orbit, New York, NY, USA, 2014.

Vaikka The Expanse -sarja liikkuu enimmäkseen uskottavan tieteiskerronnan piirissä, ihmisille vieras protomolekyyli sisältää galaksien kokoisen mysteerin. Sarjan neljännessä osassa Cibola Burn (2014) se avaa kirjaimellisesti portin muihin maailmoihin laajentaen sarjan horisonttia. Aiemmissa osissa Maan, Marsin ja asteroidivyöhykkeen asukkaat sotkeutuivat keskenäisiin konflikteihinsa sen sijaan, että olisivat pysähtyneet tutkimaan tai keskustelemaan aurinkokuntaa muuttavasta ilmiöstä. Nyt romaanissa uudisasutuksen tuoma kilpailutilanne sumentaa ajattelua entisestään, sillä ihminen kantaa luonteensa ja sitä kautta konfliktinsa ja väkivaltaiset ratkaisunsa mukanaan uusille planeetoille. Uudet maailmat eivät tuota uutta ihmistä.

Omistusoikeuteensa uskovat litiumkaivoksen perustaneet uudisasukasaktivistit räjäyttävät YK:n valtuutuksin liikkuvan Royal Energy Corporationin sukkulan kesken sen laskeutumisen. Räjähdyksessä kuolee planeetan tuleva pormestari, ja johtoon siirtyy kovaotteinen turvallisuuspäällikkö. Vastakkain joutuvat näin ollen vieraalle planeetalle asettuneet kaiken menettäneet pakolaiset ja YK:n mandaattia omaksi edukseen tulkitseva suuryhtiö. James Holden miehistöineen lähetetään paikalle rauhanneuvottelijaksi, mutta osapuolet katsovat kukin oikeuden olevan selvästi omalla puolellaan, eikä alun pienten myönnytysten jälkeen liikkumavaraa ole. Kaukana vahvasta esivallasta tilanteen symmetria ja epäluottamus — vai pitäisikö sanoa peliteoreettinen Nashin tasapainotila — eskaloi väkivallan nopeasti. Sitten vieras planeetta alkaa herätä, ja ihmiselle vaaralliset ilmiöt alkavat hallita tapahtumia.

Cibola Burn jatkaa viihdyttävää ja vauhdikasta tieteistarinaa. Jos edellinen osa Abaddon's Gate (2013) kiertyi pelon ympärille, niin nyt James S. A. Corey ankkuroi konfliktin oikeuteen, jolloin omista lähtökohdistaan kaikki tuntuvat käyttäytyvän rationaalisesti. Vaikka ilmassa on fanaattisuutta, Corey jättää hahmoilleen tilaa perääntyä.

The Ancient Gods

E. O. James, The Ancient Gods: The History and Diffusion of Religion in the Ancient Near East and the Eastern Mediterranean (1960). Weidenfeld and Nicolson, London, UK, 1967.

Lähi-idässä eivät kehittyneet pelkästään maanviljely, kaupunkikulttuuri ja kirjoitus vaan tietysti myös lukuisat polyteistiset uskonnot. Brittiläinen antropologi E. O. James (1888-1972) kokoaa näiden piirteitä ja keskenäisiä vaikutuksia kivikaudelta aina alkukristillisyyteen kirjaansa The Ancient Gods (1960).

Eri puolilta Lähi-Itää on löydetty kivikautisia alastonta naista esittäviä veistoksia, jotka on tulkittu hedelmällisyyden symboleiksi. Sitten eläinten kesyttämisen ja jalostamisen kehittyessä miehinen panos elämän luomisessa alkoi nousta arvossa. Äitijumalatar sai puolison nuoresta miehestä (Tammuz, Dumuzid, Duzu, Gauas, Attis, Osiris, Adonis jne.), joka ensin kuolee ja herää sitten henkiin, mistä merkkinä on joka vuosi talven jälkeen keväinen uuden elämän alku. James jäljittää eri jumalattarien yhteyksiä, eivätkä ne eri kansojen välillä osu aivan yksi yhteen mutta ovat ikään kuin perheyhtäläisiä omine paikallisine erikoisuuksineen.

Niilin säännöllisyys ja jokiuoman sijainti suojassa keskellä aavikkoa synnytti erilaisen kulttuurin kuin Kaksoisvirtain epäsäännöllisyys ja ympäröivän tasangon tarjoama vähäinen suoja valloittajia vastaan. Mesopotamia ei päätynyt samalla tavoin yhden hallitsijan käsiin kuin muinainen Egypti vaan kehittyi joukoksi kaupunkivaltioita. Tällöin myös jumalten tukema kuninkuus oli huomattavasti huterammalla pohjalla kuin Niilin varrella. Vaikka Egyptissäkin eri temppelit kertoivat jumalista hieman eri tapaan, Mesopotamiassa poliittiset konfliktit saivat mytologisia tulkintoja. Esimerkiksi Mardukin ja Tiamatin eeppisen taistelun taakse James sijoittaa kaupunkivaltioiden välienselvittelyn.

Kuten Mircea Eliade on korostanut, muinainen ajankuva oli syklinen. On kaiketi kiistanalaista, oliko kaikella ihmisen selviytymisen kannalta tärkeällä mytologinen tulkinta ja rituaali, mutta toistuvat uskonnolliset rituaalit pitivät maan hedelmällisenä, sateet kohtuullisina ja vuoden kierron ajallaan. Jumalten voittoa kaaoksesta juhlittiin säännöllisesti, tyypillisesti uuden vuoden alussa, kosmisen järjestyksen ylläpitämiseksi.

James tarkastelee alueen eri uskontojen kuolemaan, kosmologiaan, ennustamiseen ja hyvään elämään liittyviä käsityksiä ja niiden välisiä yhteyksiä. Hän katsoo maantieteen jälleen tuottavan eroja esimerkiksi hyvän ja pahan käsitteissä Niilin ja Mesopotamian välillä. Egyptiläisille hyvä oli jumalille mieluista ja jumalaisen järjestyksen mukaista, ja tätä järjestystä, totuutta, tasapainoa, oikeudenmukaisuutta ja lakia edusti Maat. Epävakaammassa Mesopotamiassa elämä oli selkeämmin kamppailua, ja hyvää oli vaikeampi ylläpitää kuin pahaa. Mahdollisia syntejä tai rikkomuksia on säilynyt kirjoitetuissa rukouksissa, ja yksi päällimmäisistä synneistä on tavalla tai toisella epäonnistunut rituaali. Toisaalta jokainen elämän osa-alue oli jollain tavalla tekemisissä jumalallisen kanssa, joten etiikka ja uskonto olivat yhtä. Tahattomat virheetkin tuli sovittaa.

The Ancient Gods on hieman kuiva jopa minun makuuni. Kirjan lukemisessa oli ajoittaisia taukoja, enkä muistiinpanojenkaan pohjalta oikein pysty rakentamaan yhtenäistä kuvaa kehityksestä (tai diffuusiosta) lukuunottamatta aivan yleisiä linjoja. Vaikka esimerkeissäni vilkkuvat Mesopotamia ja Egypti, James viettää pitkiä aikoja kanaanilaisten, juutalaisten, persialaisten, kreikkalaisten ja heettiläisten parissa. Suosittelen.

Mikael Karvajalka

Mika Waltari, Mikael Karvajalka: Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 asti kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömömästi kertomina (1948). WSOY, Juva, 2004.

En ole missään vaiheessa lukenut Mika Waltarin (1908-1979) koko valtavaa tuotantoa, mutta lukioiässä luullakseni selvitin siitä merkittävän osan: historialliset romaanit, pienoisromaanit, dekkarit, runoja, muistelmia jne. Kun sitten Don Huonot lauloi Sinisestä yöstä ja nuoren tulenkantajan levottomuudesta, alkoi pahin kuumeeni olla ohitse. Nyt noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin Mikael Karvajalan (1948) uudelleen lukeminen oli tietysti paluu kirjailijan tuotantoon mutta samalla myös omaan nuoruuteeni.

"Kuvittelin sinua viisaaksi nuorukaiseksi, Mikael, mutta nyt näen, että toistelet vain muilta kuulemiasi hokemia ajattelematta omin päin mitään." Hän alkoi kertoa minulle, miten lujaluonteinen, lahjakas ja armollinen kuningas oli Tanskan ja Norjan kuningas Kristian oli.

Mikael on Waltarin historiallisten romaanien vakiohahmo, jonka naiivi idealismi ja kauniisiin aatteisiin kurottava havainto kompastuvat toistuvasti käytännön asioihin ja heikkoon ihmistuntemukseen. Hän on itse tarinansa kertoja, tosin jostain varttuneemmasta näkökulmasta, eikä hän siten liiemmin alleviivaa heikkouksiaan, mutta hänen epäkäytännöllisyytensä nousee esiin Antti Tykinvalajan kautta. Tämä hidasjärkinen miehenköriläs lukee tilanteita ja politiikkaa sujuvammin kuin oppinut Mikael — ainakin selvin päin.

Päähenkilö on siis vilpitön idealisti ja myrskyisänä aikana myös moninkertainen luopio. Lehtolapsena kasvanut nuori Mikael etsii paikkaansa 1500-luvun alkupuolen mullistusten keskellä ja jatkuvasti löytää itsensä historian väärältä puolelta, eli sieltä, missä ei sukupuuta tai luotettavaa mainetta kysellä. Tuloksena on vauhdikas ja viihdyttävä tarina Kalmarin unionin viimeisistä vuosista, uskonpuhdistuksesta, uskonsodista, noitavainoista, Kaarle V:n  Italian sodista ja Rooman valloituksesta, kun uudet ajatukset, uudet mantereet ja kirjapainotaito ravistelevat ikiaikaista järjestystä. Juuri päähenkilön harharetket piirtävät aikakautta repineet ristiriidat uskottavan monipuolisina. Ja vaikka juna ei vapisekaan jalkojen alla, päähenkilöä ajavat eteenpäin levottomuus, etsintä ja kärsimystä tuottava elämänjano.

Kenties Waltarin omat pettymykset ja kääntymykset ovat sodanjälkeisten romaanien polttoainetta. Johannes Salminen* on todennut, että sodan aikana Waltarin kynästä kirposi patrioottista tunnetta hehkuva Tanssi yli hautojen (1944) ja mm. Goebbelsin puheita Euroopan henkisenä voimavarana ylistävä lehtikirjoitus (1942), mutta Valtion tiedoituslaitoksessa palvelleen propagandistin sävellaji vaihtui sodan jälkeen. Sinuhen (1945) haaveet sotilasurasta katkaistaan alkuunsa, ja kunnia todetaan valheelliseksi kimallukseksi. Mikael Karvajalassa kansalliset tunteet kuristuvat, kotimaa alkaa ahdistaa, ja sota näyttäytyy kauhuja ja onnettomuutta levittävänä tanssina, johon ihmiset lähtevät tietämättömyyttään tajuten liian myöhään, että musiikki ei vaikene pyynnöstä. Taistelukuvausten raakuus, sodan lohduttomat lieveilmiöt ja saksalaisiin hirmutekoihin rinnastuva noitavaino ja kidutus alleviivaavat pettymystä kaikkiin ihanteisiin.

Sotavirsi lainehti yhä yli vuoren rohkaisevana ja riemuitsevana helluntain sanomana, mutta kahdeksan tykin uusi yhteislaukaus hajoitti hät'hätää luodun multavarustuksen, sinkosi paalut ilmaan ja viskeli hajalle veriksi röykkiöiksi kuopasta suojaa etsineet miehet. Lentävä lauta ulvoi tuhoa ja kuolemaa eikä tämän jälkeen kukaan enää ajatellut laulamista, vaan kurkut kiristyivät umpeen ja koko joukon valtasi voimaton vimma ja ainoa ajatus, miten päästä pakoon ja pelastaa nahkansa surmaavilta tykinluodeilta.

Kahdessakymmenessä vuodessa Waltarin viihdyttävä kerronta ei ole menettänyt lumoustaan, vaikka luinkin kirjaa nyt eri silmin. Kirjailija Mikaelin takana tasoittaa lohduttomien aikojen kohtaloita osuvin vähättelyin, väärinymmärryksin tai yksinkertaistuksin. Kertojan sanamuodot ja fraasit palvelevat kertomuksellisuutta niin että se aivan maistuu lukijan suussa vielä kirjan suljettuaankin. Waltaria voisin lukea enemmänkin.

* Johannes Salminen, Aleksandrian muisto. WSOY, Juva, 1988.